Mietin vain, että onko sellaista elokuvien rakastumista olemassakaan? Onko joku kokenut? Että sisällä kihelmöi toisen kohdatessa-intohimoa riittää ja rakkautta.. Että oikeasti tuntee melkein heti et tos on sitä jotain-toi on just sitä mitä tarvitsen..
Tuntuu et vaan tyydytään siihen ok-juttuun, mistä sit EHKÄ ajan myötä kehkeytyy se OIKEA? EHKÄ!
Nykyään sinkut eivät pariudu vaan haluavat pitää ovensa auki (ainakin takaoven) sille jollekin elämän kumppanille.. Haluaisiin toki kokea tämän-ja olen päättänytkin etten enää ala pelleilemään kenenkään kanssa, ellei tunnu niitä perhosia mahassa.. yms..
Eikö kaikki halua tuntea sen sanoinkuvailemattoman tunteen. Mietin vain, että suurimmaksi osaksi se tunne pohjautuu ulkoisiin ominaisuuksiin-myönnän lähes "pyörtyväni" päivittäin unelma miesten kävellessä kadulla vastaan(tosin turhaa koska he eivät tule koskaan olemaan minun)
Tulipa sekavaa tekstiä..olen todella rationaalinen ihminen, en esim.usko jumalaan tai muihin henkisiin juttuihin.. Olisihan se hienoa että olisi olemassa se joku kohtalo mikä ohjaa ihmiset toistensa luo, mutta luulenpa vain että se on epätoivoisten (kuten minä) keksimää.. Onko rakkaus vain kemiaa ja fysiikkaa? Päivä päivältä minusta alkaa tuntumaan siltä.. Onhan se ihmeellistä miksi haluan juuri huumorintajuisen, rokahtavan, extreme-miehen, joka on kuin ori sängyssä, mutta kuitenkin luotettava.. Onkohan tuollaista..on vain tiettyjä juttuja mistä en pysty tinkimään...:( Esim. harrastukset...
Tuntuu et vaan tyydytään siihen ok-juttuun, mistä sit EHKÄ ajan myötä kehkeytyy se OIKEA? EHKÄ!
Nykyään sinkut eivät pariudu vaan haluavat pitää ovensa auki (ainakin takaoven) sille jollekin elämän kumppanille.. Haluaisiin toki kokea tämän-ja olen päättänytkin etten enää ala pelleilemään kenenkään kanssa, ellei tunnu niitä perhosia mahassa.. yms..
Eikö kaikki halua tuntea sen sanoinkuvailemattoman tunteen. Mietin vain, että suurimmaksi osaksi se tunne pohjautuu ulkoisiin ominaisuuksiin-myönnän lähes "pyörtyväni" päivittäin unelma miesten kävellessä kadulla vastaan(tosin turhaa koska he eivät tule koskaan olemaan minun)
Tulipa sekavaa tekstiä..olen todella rationaalinen ihminen, en esim.usko jumalaan tai muihin henkisiin juttuihin.. Olisihan se hienoa että olisi olemassa se joku kohtalo mikä ohjaa ihmiset toistensa luo, mutta luulenpa vain että se on epätoivoisten (kuten minä) keksimää.. Onko rakkaus vain kemiaa ja fysiikkaa? Päivä päivältä minusta alkaa tuntumaan siltä.. Onhan se ihmeellistä miksi haluan juuri huumorintajuisen, rokahtavan, extreme-miehen, joka on kuin ori sängyssä, mutta kuitenkin luotettava.. Onkohan tuollaista..on vain tiettyjä juttuja mistä en pysty tinkimään...:( Esim. harrastukset...
Vastaukset 2
Vanhimmat
En itsekaan aina jaksanut uskoa siihen elokuvien rakastumiseen, kunnes itselleni kavi samoin. Kun tapasin hanet, sydameni alkoi hakata, polvet vetivat loysaksi ja en osannut sanoa sanaakaan. Ystavani hoiti puhumisen. Eika oltu edes baarissa, vaan keskella paivaa ja ulkona... Sen muutaman sekunnin tapaamisen jalkeen sanoin ystavalleni leikitellen etta vau, olen rakastunut.
Olimme yhdessa seuraavana paivana, rakastuimme toisiimme vahintaan yhta paljon kuin elokuvissa. Kaikki oli muutenkin kuin satua.
Olimme 4,5v yhdessa. Kaksi kuukautta sitten mies ilmoitti ettei enaa tieda, onko onnellinen kanssani ja halusi erota. Olen ollut aivan tuhopisteessa, uskoin meihin taysilla ja olin valmis elamaan koko loppuelamani tassa ja nyt. Han kertoi jalkeenpain uskoneensa samoin. Mutta sitten vain joku muuttui.
Jalkeenpain keskustellessamme itki ja pelkasi tehneensa virheen. On kuitenkin sita mielta etta haluaa erota edelleen. Asumme edelleen samassa osoitteessa ja naemme paivittain. Han yrittaa jutella paljon, mina en oikein pysty siihen.
Meilla todellakin oli tuota intohimoa, rakkautta, "tuo on mita tarvitsen"-tunnetta. Eika tama ole nyt mitaan romanttista elokuvaa. En voi uskoa etta se paattyi. Uskon etta jonain paivana palaamme yhteen. Tiedan etta suhteemme oli paatynyt siihen pisteeseen, missa sen otti itsestaanselvyytena. En itsekaan usko Jumalaan, mutta uskon kohtaloon. Tama on kohtalon tapa laittaa meidat tajuamaan, mita meilla on ja mita meilla ei olisi jos sen menettaisimme.
Nain ainakin toivon sarkyneella sydamellani... Suhteemme oli kaikille ystavillemmekin ihannesuhde. Kaikki kertoivat kuinka tekisivat mita vain saadakseen meidan suhteemme itselleen. Olihan meilla paljon riitojakin, mutta eiko niita ole joka suhteessa. Kun kerroin erosta, kukaan ei uskonut. Luulen etta esimerkiksi paras ystavani jarkyttyi erosta melkein yhta paljon kuin minakin - paasi kuitenkin yli hieman nopeammin ;) Itse olen viela kuin ydinpommin jaljilta.
En tiedä onko se hyvä vai huono juttu, mutta sellaista rakastumista on kyllä olemassa. Kun itse tapasin oman ukkelini, niin ei edes ensi alkuun ollut sitä mieltä että se olisi mitään vakavaa, mutta sitten hurahdin. Ja kyllä, tuntui kuin taustamusiikki pauhaisi kun suukon sai! Perhosia oli mahassa niin että hyvä jos jaloillaan pysyi. Tietysti tuollainen tasaantuu ajan myötä, ja parin vuoden päästä olimme kuin äkäinen pappa ja vielä äkäisempi mummo kun vietimme aikaa yhdessä. Romantiikka? Erotiikka? Mitä ne on?
Ja nyt reilut viisi vuotta myöhemmin on löytynyt tasapaino. Äkäisiä ei enää olla, eikä musiikkikaan pauhaa jatkuvasti, mutta aina joskus huomaan tuijottavani miestä niin, että sivustakatsojia oksettaisi =)
Kohtaloon en tahtoisi uskoa, mutta väkisinkin pistää miettimään... oman kultani tapasin aika uskomattomien sattumien kautta, ja mm. ikäeromme ja elämäntilanteemme olisivat monen mielestä ollut kuolemantuomio edes yrittämiselle. Kultaseni sisar löysi oman aviomiehensä aikanaan etelänmatkalta (mies on britti) ja lapsuudenystäväni bongasi elämänsä nigerialaisen rakkauden Kalkutasta. Kai sitä jonkun täytyy johdattaa, jos noin monen mutkan takaa kaksi toisilleen sopivaa ihmistä kohtaavat...? Tiedä häntä. Minulle se on itse asiassa aivan sama, sattuma vai kohtalo =)
Kysyit, onko rakkaus fysiikkaa vai kemiaa. Fysiikassa olen aina ollut huono, mutta sen tiedän, että rakastuminen on kemiaa. Siis kemiallinen reaktio aivoissa, joka aiheuttaa tilan jota keho voi ylläpitää keskimäärin enintään kaksi vuotta yhtä soittoa. En tiedä aiheutuuko reaktio muuten vaan ja sitten rakastutaan siihen joka nenän eteen kävelee, vai aiheuttaako sopivan henkilön tapaaminen sen reaktion. Sitäkin on joku tutkinut.
Mutta rakkaus ja rakastaminen on ihan muuta. Se on yrittämistä, välittämistä, kunnioittamista, haluamista, antamista ja yhteensovittelua. Itse asiassa se ei ole kovin "hienoa", yleensähän siinä vain sovitellaan kahden ihmisen toiveita, odotuksia ja tavoitteita yhteen, ihan kuin valittaisiin henkilö jonkun haastattelulomakkeen avulla. Mutta siitä voi tehdä ja tulla hienoa, usko pois!