Mietin vain, että onko sellaista elokuvien rakastumista olemassakaan? Onko joku kokenut? Että sisällä kihelmöi toisen kohdatessa-intohimoa riittää ja rakkautta.. Että oikeasti tuntee melkein heti et tos on sitä jotain-toi on just sitä mitä tarvitsen..
Tuntuu et vaan tyydytään siihen ok-juttuun, mistä sit EHKÄ ajan myötä kehkeytyy se OIKEA? EHKÄ!
Nykyään sinkut eivät pariudu vaan haluavat pitää ovensa auki (ainakin takaoven) sille jollekin elämän kumppanille.. Haluaisiin toki kokea tämän-ja olen päättänytkin etten enää ala pelleilemään kenenkään kanssa, ellei tunnu niitä perhosia mahassa.. yms..
Eikö kaikki halua tuntea sen sanoinkuvailemattoman tunteen. Mietin vain, että suurimmaksi osaksi se tunne pohjautuu ulkoisiin ominaisuuksiin-myönnän lähes "pyörtyväni" päivittäin unelma miesten kävellessä kadulla vastaan(tosin turhaa koska he eivät tule koskaan olemaan minun)
Tulipa sekavaa tekstiä..olen todella rationaalinen ihminen, en esim.usko jumalaan tai muihin henkisiin juttuihin.. Olisihan se hienoa että olisi olemassa se joku kohtalo mikä ohjaa ihmiset toistensa luo, mutta luulenpa vain että se on epätoivoisten (kuten minä) keksimää.. Onko rakkaus vain kemiaa ja fysiikkaa? Päivä päivältä minusta alkaa tuntumaan siltä.. Todistakaa että olen väärässä, muuten ei ole mitään järkeä vain odottaa...
Tuntuu et vaan tyydytään siihen ok-juttuun, mistä sit EHKÄ ajan myötä kehkeytyy se OIKEA? EHKÄ!
Nykyään sinkut eivät pariudu vaan haluavat pitää ovensa auki (ainakin takaoven) sille jollekin elämän kumppanille.. Haluaisiin toki kokea tämän-ja olen päättänytkin etten enää ala pelleilemään kenenkään kanssa, ellei tunnu niitä perhosia mahassa.. yms..
Eikö kaikki halua tuntea sen sanoinkuvailemattoman tunteen. Mietin vain, että suurimmaksi osaksi se tunne pohjautuu ulkoisiin ominaisuuksiin-myönnän lähes "pyörtyväni" päivittäin unelma miesten kävellessä kadulla vastaan(tosin turhaa koska he eivät tule koskaan olemaan minun)
Tulipa sekavaa tekstiä..olen todella rationaalinen ihminen, en esim.usko jumalaan tai muihin henkisiin juttuihin.. Olisihan se hienoa että olisi olemassa se joku kohtalo mikä ohjaa ihmiset toistensa luo, mutta luulenpa vain että se on epätoivoisten (kuten minä) keksimää.. Onko rakkaus vain kemiaa ja fysiikkaa? Päivä päivältä minusta alkaa tuntumaan siltä.. Todistakaa että olen väärässä, muuten ei ole mitään järkeä vain odottaa...
Vastaukset 10
Vanhimmat
Minäkin olen miettinyt tuota. Ei pitäisi kai katsoa niin paljon romanttisia elokuvia. Ei sellaista tapahdu kuin elokuvissa?
Miltä tuntuu, kun oikeasti rakastuu? Täytyykö perhosia vatsaan tulla heti, kun toista ekaa kertaa katsoo silmiin, että tietää löytäneensä Sen Oikean? Onko olemassa edes "sitä oikeaa"?
olemassa ei ole vain yhtä oikeaa jonka kanssa tulisi loppuelämästä onnellinen.
se miksi ihminen rakastuu silmittömästi on mielenkiintoinen juttu, tiedätte varmaan "rakkaus on sokea" sanonnan, kukaan muu ympärilläsi ei välttämättä ymmärrä mitä näet tuossa tyypissä?
on olemassa teoria jonka mukaan rakastumme ihmiseen joka jollain tavalla muistuttaa syntymämme jälkeisiä hoitajia (olkoon sitten äiti, isä, muu hoitaja, sukulainen) jokin herättää syvällä alitajunnassa tuttuuden tunteen ja meistä tuntuu kuin olisimme ikämme tunteneet toisemme, olemme sielunkumppaneita, rakkaus on niin voimakasta että haluamme vain sulautua yhteen..tämä kuitenkin perustuu myös alitajuiseen toiveeseemme näytellä uudelleen varhaislapsuuden draamat (ja näillä tarkoitetaan aikaa ennen kuin tajunta oli edes kunnolla toiminnassa) haluamme muuttaa kohtalomme ja toivoa ettei meitä enää koskaan hylättäisi niinkuin syntynyt lapsi siirrettiin omaan sänkyyn missä hän itko yksin. tämä hahmo mihin niin silmittömästi rakastumme muistuttaa siis juuri sitä hahmoa joka meidät hylkäsi (tällä tarkoitetaan siis ihan normaalia "hylkäämistä" mitä jokainen vauva on kokenut) no sitten tämän rakastumisvaiheen jälkeen iskee todellisuus ja pettymyksen tunteen sillä tämä hahmo ei pystykään aistimaan meidän jokaista alaitajuista toivettamme ja alamme nähdä siinä todellisen ihmisen.
no, pitkä sepustus (pohjautuu kirjan:kaikki se rakkaus joka sinulle kuuluu, sisältöön)
tästä siis johtuu että "järkiliitto" luultavasti kestää paremmin, sillä siinä emme ole asettaneet toista meidän "pelastajan" asemaan eikä pettymykset kumpua niin syvältä.
ja ennenkuin lähdette argumentoimaan, tämä "prosessi" kulkee alitajunnassa, ei ajatusten tasolla
Entä jos vauva ei ole kokenut tätä mainitsemaasi "hylkäämistä", vaan nukkuu 3-vuotiaanakin vanhempien sängyssä?
Tuleeko tällaisestä itsevarma itsenäinen sinkku, joka pelkää olla yksin?
Tulipahan nuo omat pienet lapset tässä mieleen....
....pieni korjaus edeltävään.................>
Tuleeko tällaisestä itsevarma itsenäinen sinkku, joka EI pelkää olla yksin?
Elokuvissa kaikki tapahtuu nopeutettuna, jotta tarina saataisiin mahtumaan kahteen tuntiin. Oikeassa elämässä pitää asioille varata aikaa.
En tiedä johtuiko kokemus siitä, että se oli minulle ensimmäinen, mutta ensimmäisen poikaystäväni kanssa (en ollut enää ihan nuori vaan jo 18v.) koin jotain sellaista mitä ilmeisesti molemmat jäivät haikailemaan. Olosuhteet ikävä kyllä meidät erottivat ja molemmat jatkoivat sitten omiin suuntiinsa, mutta edelleen se sähkö on ilmassa kun olemme satuunaisesti kohdanneet vuosien mittaan. Tästä on yli 10 vuotta aikaa. Sen jälkeen mikään ei ole tuntunut enää miltään. Tai olen minäkin kohdannut satunnaisesti joitain miehiä, jotka ovat pistäneet minut aloittajan tavoin sekaisin, fyysinen vetovoima on ollut niin suurta. Näitä tapauksia tosin on niin harvoin, että muistan joka ikisen. Harmi vaan, että nämä kohtaamiset ovat olleet täysin vieraiden miesten kanssa ja niissä ei ole siis oikeasti tapahtunut mitään muuta kuin, että minä olen menettäny puhekykyni tms sillä miehen vetovoima on ollut niin jotain järkyttävän suurta. Olen varmaan parantumaton romantikko ja odotan sitä suurta rakkautta, joka jyräyttää maan. Valitettavasti olin kahdessa enemmän kaveruuteen perustuvassa suhteessa ja ties vaikka se elämän suuri rakkaus käveli ohitse. Noh eipä sitä tiedä, mutta nyt olen entistä tarkempi ja luojan kiitos vauvakuume ei ole iskenyt, sillä silloin varmasti on vaarana tehdä vääriä valintoja.
Kyllähän tuota elokuvista tuttua rakkautta on aikoinaan kohdalleni osunut ja voin nyt jälkeenpäin todeta että tällainen rakkaus on mahdollista juuri sen verran kauan kun molempien omat mielikuvitukset sitä ylläpitävät. Eli niin kauan kun pidämme itse yllä sellaista fantasiaa että tapaamamme ihminen on jotain taivaallista alkuperää,ja rakkautemme rinnastettavissa enkelien väliseksi rakkaudeksi, niin niin kauan tuollainen hekumallinen rakkaus on olemassa. Sinä päivänä kun tajuamme että todellisuus taistelee tätä vastaan ja yrittää kovasti herätellä niin silloin astuu kuvaan se todellinen, aito rakkaus jossa tiedämme kumppanimme olevan ihminen joka hikoilee.
Se, että ensirakkaudet yleensä jäävät mieleen jonain yliluonnollisen hienona rakkautena onkin yleensä se että todellisuus rakkautemme raadollisuudesta ei koskaan rikkonut omia fantasioitamme.
Eli hyvällä mielikuvituksella varustettu ihminen voi tällaista mahtavaa rakkautta kokea. Kannattaakin löytää kumppani joka haluaa elää samassa fantasiamaailmassa kanssasi. Luokaa se yhdessä. Silloin ei arjen rutiinit koskaan pääse pilaamaan onneanne.
Ainakin alitajuisesti ihmisen on haluttava rakastua.
Toisaalta mikäpä laajemmin filosofisessa mielessä on totta ja mikä vain kuvitelmaa?
Rakastuminen ja rakastaminen on mielestäni eri asioita, jälkimmäinen on realistisempaa ja vaatii aikaa.
miettinyt ihan samaa. Alussa saattaa ollakin kuvailemasi tapaista mutta jossain vaiheessa tunteen on pakko hyytyä, juttu arkipäiväistyy. Ongelman osa onkin mielestäni se, etteivät kaikki tunnu hyväksyvän sitä että tunteet laimenevat.
Sitten kun rakastuminen on ohi, niin sitoutuminen lienee halusta kiinni.
Mukavaa perspektiiviä tähän elokuva-rakkauteen tuo se, että romanttinen rakkaus on aika pitkälle länsimainen ilmiö. Maailmanlaajuisesti sovitut avioliitot ovat tavallisia. Niistäkin osa toimii, osa ei. Jossain naistenlehdessä oli hyvä kolumni aiheesta. Kirjoittajan tuttu, Intiastakohan oli kotoisin, oli menossa suvun järjestämänä naimisiin. Kirjoittaja oli äimänä, koska on tottunut siihen, että avioliitto on rakkausavioliitto. Kaveri ei taas ymmärtänyt sitä, että länsimaissa ihastutaan ulkonäköön ja muuhun pintaan. Hän luotti sukuunsa, että he osaavat valita hyvän vaimon, jonka kanssa on hyvä jakaa elämänsä. Kumpikin kuitenkin halusi samaa eli hyvän avioliiton rakastamansa ihmisen kanssa. Mielenkiintoista.
Minä taas olen aika tunteellinen ja henkinen ihminen vaikka olenkin kiinnostunut myös järjen asioista. Mielestäni rakastaa pitää myös järjellä. Esimerkiksi se, että nainen tai mies pysyy väkivaltaisessa suhteessa, on yksinkertaisesti typerää. Vaikka rakastaakin, niin joku järki sentään. Ymmärrän myös avioliiton enemmän järki- kuin tunneasiana. Minulle avioliitto ei ole romanttisen rakkauden huipentuma vaan järkevä päätös. Paljon romanttisempaa on se, että pari pysyy yhdessä vaikkei heitä ole virallisesti toisiinsa sidottu ;)
elokuvissahan ne NÄYTELEE....! Eihän niissä oikeita tunteita ole...heh heh...
Hauskaa uutta vuotta!