Väsynyt mutta

toiveikas yhä kirjoitti:

Haluan kertoa teille minun elämäni tarinan, tarinat väkivallasta ja rajojen ylittämisestä.

Lapsuuteni kodista lähden liikkeelle.
Muistan ajat, jolloin jouduin näkemään, kun isä kävi mummoni käsipuoleen ja ajoi voimaa käyttäen ulos kotoamme ja sitä sattui usein. Säikyin aina, kun niin kävi, mutta en voinut silloin paljoakaan, olin vielä pieni tyttö.

Isän tapoihin kuului ajaa elämästämme ihmisiä pois, ketä minnekin. Meistä kolmesta lapsesta isän mielestä kotona sai asua muut vanhinta veljeäni lukuunottamatta. En tiedä vieläkään miksi, en ymmärrä.

Minä rakastin isääni lapsen tavalla, rakastin koko perhettäni.

Muistan kerran, kun isä kävi veljeeni käsiksi, kun veli oli jo isän kokoinen nuori mies. Siinä lyötiin ja kierittiin maassa. Minä olin jo teini-ikäinen hento tyttö, mutta menin väliin auttamaan veljeä. Ja sain kamalat mustelmat, kun kaksi isoa miestä otti yhteen ja minä koetin välissä erottaa niitä. Kukaan muu ei tullut väliin, katsoivat ja pelkäsivät.
Kerran sitten veli löi isää nyrkillä, että etuhampaat isällä katkesi.

Minä raivosin näistä asioista, minä järkytyin ja jälki jäi, vaikka en suoranaisesti osallinen tilanteissa ollutkaan. Sanoin usein äidille, että vaikka rakastan isää, miksi et voisi muuttaa meidän lasten kanssa pois. Ei sitä tapahtunut. Hommat jatkui, ja isä ja ja veli jatkoivat yhteenottojaan aina siihen asti, kun isä kuoli muutama vuosi sitten.
Veljeni oli sitä mieltä, että hän lyö takaisin, jos lyödään, ja väkivalta ei lopu passiivisuudella ja sillä, että ottaa lyönnit vastaan eikä puolustaudu.. Enpä tiedä, en ollut samaa mieltä, mutta en tiennyt ratkaisuja. En halunnut, että isä saa lyödä veljeäni, mutta en halunnut, että isääkään lyödään.

Äiti ei mennyt tilanteisiin mukaan, ei hyväksynyt, mutta ei tehnyt mitään. Äidin kertoman mukaan isä ei ole häneen väkivalloin koskenut, en tiedä, en muista, mutta jotain pientä kyllä.
No äiti käytti sitten toisenlaista väkivaltaa. Hän koki jotain hiton antipatiaa siitä, että isä ehkä rakasti lapsistaan eniten minua, ei siis hakannut minua. Hullua!!!. No äiti sitten tasoitteli asiaa ja repi mua tukasta, kun isä ei nähnyt. Kerran pätkäsi puulla keskelle päätä, joskus pesi lattialuutulla naaman.

Olin onnellinen, kun aikanaan pääsin niistä ympyröistä pois. Mun sieluuni kasvoi viha väkivallan käyttäjiä kohtaan. Vastustin sitä koko elämäni voimalla. En käyttänyt itse väkivaltaa, mutta en kyllä jäänyt vain katsomaan, jos sitä jossain näin. Menin aina uhrin puolelle apuun jollain tavalla.

Ehkä tyhmänrohkeaakin, mutta muistan erään katutappelun, jossa jengi potki maassa makaavaa miestä. Olin ystävien kanssa menossa ohi, mutta en voinutkaan. Pysähdyin ja huusin ja karjuin ja kun se ei auttanut hyppäsin potkijan niskaan. Juu nurin mentiin ja siinä vaiheessa onneksi tuli muitakin tilannetta rauhoittamaan. Taas sain mustelmia.

Vannoin väkivallan peruskoulun käytyäni, että minun elämääni ei se enää missään muodossa tule. Iskin kivikirjaimin sydämeeni, että yhden kerran mua voi lyödä, toista kertaa ei tule. Ei minun kotiini enää.

Ja sitten löysin mieheni. Seurusteluvaiheessa jo huomasin, että adrenaliinipurkauksia, kun hän oli humalassa. Ne eivät kohdistuneet minuun, mutta näin niitä. Näin kun hän tappeli usein veljensä kanssa ja rajua oli.

Otin asian puheeksi hänen kanssaan, otin monesti ja eri kanteilta.
Otin asian puheeksi miehen äidin kanssa ja sain kuulla uskomattomia tarinoita. Sain kuulla, kuinka mieheni isä (silloin jo kuollut) oli pahoinpidellyt häntä vuosia. Sain järkyttäviä yksityiskohtaisia kuvauksia tapahtumista, joiden seurauksia sairaalassa leikkauksinkin hoidettiin ja pysyviä jälkiä oli. Anoppi kertoi, että mieheni oli pikkuisesta pojasta lähtien nämä jutut nähnyt. Kuulin, kuinka hän oli pienenä poikana yrittänyt tulla puolustamaan äitiään.

Olin enemmän kuin järkyttynyt. Kun puhuin mieheni kanssa, hän kertoi, että pahoja hän on nähnyt ja siksi päättänyt aina puolustaa heikompiaan. Muistan, kun ajattelin, että ehkä nuo mainitut adrenaalipurkaukset on äärilaitaa, jälkiä sitten hänessä, ja pohjimmiltaan tässä on kaksi samanlaista sitten. Molemmat puolustajia. Koulut oli käyty, luulin..

Kas...kas... elämä koulii ja kovin käsin.
Väkivallan perkele tuli kotiini sittenkin, ensin pikkuhiljaa hiipimällä. Samaa matkaa hiipi alkoholikin. Aluksi mies läpsi, sitten töni ja katui jälkeenpäin. Tuli nimittelyt ja halveeraava kohtelu, ja sitten asteet vain koveni, rajat hämärtyi, lupaukset unohtui ja katumuskin hävisi. Muistin monesti lupauksen itselleni. Mutta en tiedä, en todellakaan tiedä, miksi mutta niin vaan oli, että sääli tuli kuvaan. Rakkaus himmeni, ja sääli voimistui. En voinut sittenkään ensimmäisen käsiksikäynnin jälkeen lähteä. En niin äkkiä heittää vuosia yhdessä elettyä elämää pois. Annoin mahdollisuuksia aina uudestaan. Pirun tyhmä minä sittenkin olen ollut. Yritin ajaa rakkauden eri tavoin miestä raiteelleen, yritin olla kotipsykologi, luin kirjallisuutta….. joo…. ja sitten minä itse menin terapeutteja tapailemaan, mies ei. En minä apua saanut eikä apua voinut tuoda miehellekään, kun hän ei asiaa halunnut hoitaa. Lopuksi tajusin, ettei hän uskalla kohdata jälkeenpäin tekojaan, ei edes puhua niistä missään tilanteessa. Joo… kerran hän kysyi aamulla, että mistä olet mustansilmän saanut. Piruvie, itse oli lyönyt, mutta kiisti sen naama peruslukemilla mulle päin naamaa.

Rupesin ajattelemaan, että jotain mielenvikaista tällaisissa ihmisissä on. Minun taidot ja keinot ei riitäneet enää. Häpesinkin asiaa. Häpesin sitä, että en saanut kierrettä poikki. Perkele, sukupolvesta toiseenko nämä jatkuu? Olin niin varma, että olen sen verran voimakastahtoinen ja niin paljon nähnyt, että osaisin saada oman elämäni kuntoon, väärin, väkivaltaista puolisoa ei toinen puoliso voi hoitaa.

Väärin tein. Asiat olivat aikansa ja ajoittaisia jaksoja kunnossa, mutta kun väkivallan oli päästänyt pikkuisen sisään, ei se tikanpoika häipynyt, se loisena kasvoi ja seuraukset raaistui.

Enää tämä mies ei minua alista. Paljon vuosiani hänelle niin turhaan annoin. Uskoin, toivoin ja rakastin, säälin ja paransin…. Turhaan. Nämä toistuvat väkivallanteot, toisen rajojen häpeämätön loukkaaminen valitettavasti sai aikaan sen, että tahto lannistui, kasvu ihmisenä jäätyi, jämähdin ja alistuin, tulin tulin jopa tunteettomaksi.

Nyt katson tulevaisuuteen, nyt katson omia tarpeitani ja yritän hoitaa omia haavojani, tulla joskus ehyeksi ihmiseksi. Hänestä en enää jaksa välittääkään. Rajua on elämä ollut, mutta kyllä tästä pienin askelin vielä normaalin elämän reunaan tassutellaan joskus ja aina on toivoa, kun on elämää.

Pitäkää te itsestänne huolta. Muistakaa, että väkivalta raaistuu, se ei poistu, jos sille ei radikaaleja tekoja tehdä. Hoitamatta se ei häviä.! Paha sanoa, mutta sanon kuitenkin, viekää hitossa ainakin lapsenne pois sellaisista ympyröistä.

Hyvää uutta vuotta ja rauhallista sellaista kaikille teille!

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä