Johan taas joulu kiristi hermot. Niinhän se yleesä tekee. Ja syynä anoppi...milloinpa ei olisi. Ja se sama aihekkin vielä, eli anopin hössötys ja löperyys kaikissa mahdollisisssa asioissa. Tällä kertaa koskien mieheni poikaa.
Mummu antaa pojalle kaiken, mitä tämä keksii pyytää. Mummu ei kiellä pojalta yhtäkään asiaa. 9 vuotias poika muuttuu hirviöksi ja pikkuvauvaksi, kun hän pääsee mummulaan. Vielä vuosi sitten mummu syötti, puki ja solmi kengän nauhat koulussa olevalle lapselle. Pahinta tässä on, että mummu kulkee pojan isän (eli mieheni) perässä ja antaa lapselle kaiken, mitä isä on ensin kieltänyt. Selittelee ja lässyttää, kun isä on ensin komentanut jostain. Kun isä sanoo, että ei enää yhtään karkkia, niin mummu kaivaa taskujaan ja antaa kuin ei olisi kuullutkaan. Ihan kuin tahallaan syö isän auktoriteettia ja asemaa (joka nyt ei muutenkaan mitenkään vahva ole...).
Esimerkki: meillä oli hieno ruokailu sovittuna ja maksettuna ravintolaan. Seurueessa myös vähän perheelle vieraampia ihmisiä. Poika käyttäytyi koko ruokailun ajan aivan käsittämättömän huonosti. Häpesin silmät päästäni (kuten ilmeistä päätellen myös mieheni sisko ja seurueessa olevat perheen ulkopuoliset). Hän hyppi, keikkui, sotki ruokaa, huusi kaikkien muiden päälle -valehtelematta yhtäkään aikuisten välistä keskutelua ei käyty, kun poika vaati koko seurueen huomion itselleen. Hän retkotti tuolissa, röyhtäili ja piereskeli. Näpläsi vasta saamaansa kännykkää ja piipautteli erilaisia soittoääniä. Aivan käsittämätöntä käytöstä! Mieheni muutaman kerran sanoi, että "nyt kunnolla". Mutta ei ottanut tiukkaa otetta tilanteesta. Ja mummu söpötti, miten "poika osaa kyllä ihan hyvin olla. Eihän se XXXXX niin huonosti käyttäytynytkään. Kyllä se on niin pieni vielä, että aika hyvin jaksoi istua..." jne. Antoi vielä suklaata palkinnoksi.
Mummulla ja isällä ei ole mitään otetta poikaan. Poika on todella villi, hän on mm erityisluokassa yliaktiivisuuden vuoksi. Mielestäni tärkeää olisi, että säännöt olisivat tiukat ja niitä noudatettaisiin tarkasti. Mielestäni hyvästä käytöksestä pitäisi näkyvästi palkita ja huonosta näkyvästi rangaista. Kun nyt jo ollaan ihan kusessa, niin missä ollaan 5 vuoden päästä...Mutta mitäs minä mistään tiedän. Varsinkin, kun ei olla minun ja miehen kotona (=olen itsekkin vieraana anoppilassa), pidän pääni kiinni visusti. Ainut asia mistä sanon on, jos poika kiusaa koiraamme. Ja sanoinkin, kun kiusasi. Sitä en tule hyväksymään ikinä! Muhikoot he omissa liemissään ja hoitakoot asian kuin haluavat, mutta minun koiraani e i k i u s a t a !!!!!! Arvatkaa vaan kommentoiko anoppi siihenkin, että "Eihän se XXXX nyt kiusaa, pitää vaan sanoa ettei niin kovasti helli. Ei se XXXX ole tottunut, ihan nätistihän se tekee..." samalla kun lapsi painelee koiran silmiä ja korvia! Uskomatonta!
Sitten vaan miehenikin ihmettelee, että miksi pitää aina hakea ne rajat, kun tulee käymään. No miksihän? Ja se rajojen hakeminen kestää koko "vierailun" ajan, ollaan sitten meillä tai mummulassa.
Mummu antaa pojalle kaiken, mitä tämä keksii pyytää. Mummu ei kiellä pojalta yhtäkään asiaa. 9 vuotias poika muuttuu hirviöksi ja pikkuvauvaksi, kun hän pääsee mummulaan. Vielä vuosi sitten mummu syötti, puki ja solmi kengän nauhat koulussa olevalle lapselle. Pahinta tässä on, että mummu kulkee pojan isän (eli mieheni) perässä ja antaa lapselle kaiken, mitä isä on ensin kieltänyt. Selittelee ja lässyttää, kun isä on ensin komentanut jostain. Kun isä sanoo, että ei enää yhtään karkkia, niin mummu kaivaa taskujaan ja antaa kuin ei olisi kuullutkaan. Ihan kuin tahallaan syö isän auktoriteettia ja asemaa (joka nyt ei muutenkaan mitenkään vahva ole...).
Esimerkki: meillä oli hieno ruokailu sovittuna ja maksettuna ravintolaan. Seurueessa myös vähän perheelle vieraampia ihmisiä. Poika käyttäytyi koko ruokailun ajan aivan käsittämättömän huonosti. Häpesin silmät päästäni (kuten ilmeistä päätellen myös mieheni sisko ja seurueessa olevat perheen ulkopuoliset). Hän hyppi, keikkui, sotki ruokaa, huusi kaikkien muiden päälle -valehtelematta yhtäkään aikuisten välistä keskutelua ei käyty, kun poika vaati koko seurueen huomion itselleen. Hän retkotti tuolissa, röyhtäili ja piereskeli. Näpläsi vasta saamaansa kännykkää ja piipautteli erilaisia soittoääniä. Aivan käsittämätöntä käytöstä! Mieheni muutaman kerran sanoi, että "nyt kunnolla". Mutta ei ottanut tiukkaa otetta tilanteesta. Ja mummu söpötti, miten "poika osaa kyllä ihan hyvin olla. Eihän se XXXXX niin huonosti käyttäytynytkään. Kyllä se on niin pieni vielä, että aika hyvin jaksoi istua..." jne. Antoi vielä suklaata palkinnoksi.
Mummulla ja isällä ei ole mitään otetta poikaan. Poika on todella villi, hän on mm erityisluokassa yliaktiivisuuden vuoksi. Mielestäni tärkeää olisi, että säännöt olisivat tiukat ja niitä noudatettaisiin tarkasti. Mielestäni hyvästä käytöksestä pitäisi näkyvästi palkita ja huonosta näkyvästi rangaista. Kun nyt jo ollaan ihan kusessa, niin missä ollaan 5 vuoden päästä...Mutta mitäs minä mistään tiedän. Varsinkin, kun ei olla minun ja miehen kotona (=olen itsekkin vieraana anoppilassa), pidän pääni kiinni visusti. Ainut asia mistä sanon on, jos poika kiusaa koiraamme. Ja sanoinkin, kun kiusasi. Sitä en tule hyväksymään ikinä! Muhikoot he omissa liemissään ja hoitakoot asian kuin haluavat, mutta minun koiraani e i k i u s a t a !!!!!! Arvatkaa vaan kommentoiko anoppi siihenkin, että "Eihän se XXXX nyt kiusaa, pitää vaan sanoa ettei niin kovasti helli. Ei se XXXX ole tottunut, ihan nätistihän se tekee..." samalla kun lapsi painelee koiran silmiä ja korvia! Uskomatonta!
Sitten vaan miehenikin ihmettelee, että miksi pitää aina hakea ne rajat, kun tulee käymään. No miksihän? Ja se rajojen hakeminen kestää koko "vierailun" ajan, ollaan sitten meillä tai mummulassa.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Isä pilaa pojan mummun avustuksella. Nyt ollaan jo siinä tilanteessa, että poika vaistoaa kaikkien ärtyvän heti kun hän ilmaantuu huoneeseen.
Kukaan muu kuin mummu ei enää ilahdu hänen näkemisestään.
Ravintolassa poika joutui säpinöihin ja halusi pilata kaikkien happamien aikuisten tilaisuuden.
Olisi kannattanut lähteä pois ja viedä poika kotiin rauhoittumaan.
Lapsi hän vielä on. Hänellä on oikeus olettaa, että muut päättävät hänen käytöksestään. Nyt hän sai käyttäytyä yhä huonommin ja huonommin, eikä kukaan kuitenkaan tehnyt mitään todellista estääkseen tapahtuman.
Syvimmillään poika oli varmasti hädissään tilanteesta, koska ei osannut itsekään lopettaa.
Nyt olisi viimeistään aika pitää ammattikasvattajien, äidin, isän, sinun ja mummun palaveri pojan parhaaksi.
Ehkä ei kaikkien yhtäaikaa, mutta siten, että mummullekin selviää, että lepsuilullaan ja palluttamisellaan hän on pilannut pojan käsityskyvyn.
Nyt lapsi ei enää tiedä ketä uskoa.
Millainen suhde sinulla on lapsen äitiin? Olisiko mitenkään mahdollista, että saisit hänen kanssaan puhutuksi asiasta?
Voitko sinä puhua koulun kanssa? Uskoisin, että voisit käydä opettajan tai kuraattorin kanssa luottamuksellisen keskustelun pojan parhaaksi.
Ammattiapua te tarvitsette ja pian.
Tunsin samanlaisen pojan 30 v. sitten. Seurasin hänen elämäänsä sydän syrjällään, eikä hänen elämästään ole koskaan tullut onnellista.
Kouluta sekä mummo että poika rohkeesti vain vaikka poika ei olisikaan omasi, niin käsitin. Se poika tarvitsee tiukat rajat ja niistä ei saa lipsua tuumankaan vertaa. Jos lipsuu niin hän käyttää sitä hyväkseen heti. Älä pidä päätäsi kiinni vaan ole aikuinen koska kukaan muu ei kykene oleen. Hyi kamalaa jos poika tuollaista rääkkäystä aiheuttaa eläimellekkin, kuka ihme voi katsella vaan sivusta puuttumatta asioihin?
Laittaisin sekä muorin että pojan kuriin alta aikayksikön. en katselisi tuollaista hetkeekään. Älä usko muden lässytyksiä vaan toimi oman järkesi mukaan rohkeesti vaan. Muori ja miehesi ei kykene pojalle laittaan rajoja, he ovat heikkoja. Pojalle pitää laittaa tiukat rajat vaikka hän huutaisi ja kenkkuilisi miten tahansa vastaan. poika käyttää heikkoja ihmisiä hyväkseen niin kauan kun hän pystyy ja siitä ei mitään hyvää seuraa tulevaisuudessa.
Poika ei tosiaan ole minun, vaan mieheni nuoruuden suhteesta. Hän käy minun ja mieheni luona todella harvoin, noin kerran kahdessa-neljässä kuukaudessa -suurimmaksi osaksi todella pitkän välimatkan takia (mieheni kustantaa matkat aina yksin ja ne ovat kalliit & poika ei koulun vuoksi aina voi tulla), mutta osittain myös siksi, ettei mieheni ole tämän enempiä vierailuja vaatinut. Osa vierailuista tapahtuu mummolassa yleisinä juhlapyhinä, jolloin mieheni menee lapsuudenkotiinsa tapaamaan lasta.
En tunne lapsen äitiä juuri olenkaan. Olen pikaisesti kerran nähnyt. En siis voi hänen kanssaan mitään alkaa sovittelemaan, se tuntuisi vähintäänkin oudolta. Etenkin, kun mieheni ei juurikaan ole edes seurustellut naisen kanssa, eikä itsekkään pidä häneen juuri yhteyttä. Äiti on sanonut, että meillä saa olla lapselle meidän omat säännöt. That's it. Sen tiedän, että lähivanhemman kotona pidetään todella tiukka kuri. Äidillä on "uusi" perhe, siis perheen mies on pojalle kuin isä. Poika on siis -onneksi- hyvässä kurissa ja nuhteessa suurimman osan aikaa.
Miehelleni sanonkin erittäin suoraan mitä mieltä olen moisesta palluttamisesta ja lössöilystä. Hän siihen aina kommentoi, että "kun ei viitsisi aina riidellä, kun niin harvoin ja vähän nähdään". Hänelle ei millään mene kaaliin, ettei hän voi pakoilla komentamista ja auktoriteettiaseman ottamista. Hän ei ymmärrä, että vähemmillä riidoilla lopulta selviää (ja terveempänä elämään), kun jaksaa osoittaa, ettei jatkuvasta kokeilemisesta ole mitään hyötyä. Itse pidän meidän kodissamme tiukan kurin; ihan samanlaisen kuin haluan omille lapsilleni pitää, ja jollaista toivon muiden mahdollisten kasvattajien heille joskus pitävän. Mieheni vain ei tue minua tässä yhtään. Hän kyllä kiitollisena antaa minun komentaa, mutta itse pakenee tilanteista. Ts. homma ei toimi yhtään.
Anoppilassa en voi edes kuvitella, että sanoisin kuten kotona. Koko perhe -anoppi pahimpana- on sellaisia lässyttelijöitä, ettei tosikaan. Varmaan se on toiminut hyvin sellaisten haaveilijoiden kanssa, kuin mieheni -ennemminkin liian hidas ja tottelevainen kuin nopea ja kokeilunhaluinen. Anoppi selvästi yrittää selitellä minulle lapsen käytöstä ja tietää, että pidän sitä järkyttävänä. Mutta hänen roolinsa pojan elämässä on melkein isompi kuin mieheni, joten sananvaltaa en koe minulla asiassa olevan. Toisekseen, hän ei osaa pitää kuria. Hänen tapansa suhtautua kaikkiin ihmisiin on mielistelevä ja läheisriippuvainen, joten tuskin se lapsen kohdalla miksikään muuttuu.
muutakuin mummi, että mistä moinen käytös mahtaakaan johtua, mummi antaa periksi, mikä tietysti väärin, mutta poika on kasvanut siinä toisten heiteltävissä, ihmekös se sitten on minkälainen käytös hänellä..jos mentäisiin vähän syvemmälle, niin uskon, että poika hakee hyväksyntää itselleen käytöksellään, sentähden häiritsee.. ja minun mielestäni se on ihan luonnollista,kun isäkin käy harvoin tapaamassa poikaansa ja sinäkin olet kuvioissa niin järkikin sen pitäisi sanoa, että hän on mustasukkainen,,voi poika parkaa, mummi taitaa kuitenkin olla teistä kaikkein järkevin, ainakin poka saa hellyytä häneltä, mitä hän juuri tarvitsee..sinä et siihen edes pystyisi, kun et osaa asettua toisen asemaan..
Jos vaikka ihan tarkkaan luet alkuperäisen tekstin, niin huomaat, että ajattelen juurikin pojan parasta. En usko, että yhdellekään lapseselle parasta kasvatusta on se, että hän saa kaiken mitä haluaa. Aikuisen pitäisi olla se, joka asettaa rajat.
Tuohon heitteljuttuun on kauhean vaikea sanoa mitään. Onko sinulla joku parempi ehdotus, miten homman voisi hoitaa hyvin kaikille osapuolille? Hyväksyntää lapsi ei hae, vaan kyse on ihan aikuisten oikeasti lääkärin diaknosoimasta ylivilkkausoireyhtymästä.
Että jos vaikka lukisit tekstiä, etkä niin kiireellä tekisi johtopäätöksiä.
Loppu teksti sitten olikin sitä tyypillistä Lissun höpinää, jota ei edes viitsi kommentoida.
luin kyllä ihan tarkkaan kirjoituksesi, ja tiedän myös jotain ylivikkaasta lapsesta kun oma lapsenlapseni on sellainen,ja tiedän senkin että rajat pitää asettaa,kun on tällaisesta lapsesta kysymys,, mutta, mutta aika sekasotkua pojan elämä kaikinpuolin on , ja rakkautta hän tarvitsee ennen kaikkea, ja sitä mummi näyttää pystyvän teistä enemmän antamaan..uskon ainakin niin..onko sinulla alkuperäinen lainkaan itselläsi lapsia, kun noin kärkkäästi ja osaavasti kirjoitat ja neuvot muita?
Uskoisin, että provosoit tätä ketjua ihan tahallasi, mutta eipä se mittään; pitkät ketjut on ihan kivoja lueskella.
Mistä luit kuinka suurta sekasotkua pojan elämä on? Millaista arvioit tekstin perusteella pojan elämän olevan ihan konkreettisesti?
Sulkeeko mielestäsi rajat ja rakkaus toisensa pois? Miten arvelet mummon rakkauden olevan parempaa kuin muiden? Voitko antaa jonkin konkreettisen esimerkin tekstistä? Kuinka arvioit, miten pojan isä hellii lasta ja hyväksyy tämän? Kuinka arvelet minun hellivän lasta ja osoitavan hyväksyntäni? Jos esim. omassa kodissani asetan tiukat rajat käytökselle, miten se osoittaa että meillä on vähemmän rakkautta lapselle?
Osoittaako mielestäsi hyvää ja kestävää hoivaa se, että pojan käytös muuttuu mummon seurassa aina huomattavasti huonommaksi? Entä se, että hän kohtelee koululaista kuin sylivauvaikäistä? Miksi on parempi esim. syöttää 7-8 vuotiasta poikaa, kuin odottaa häneltä ikänsä mukaista käytöstä? Miksi on hyvä juttu/ lapselle parasta, että mummo vetää mattoa oman poikansa jalkojen alta isänä? Onko mummolla suurempi oikeus lapseen kuin tämän omalla isällä? Miksi on hyvä juttu, että mummo ei kunnioita lapsen isää kasvattajana?
Parista hassusta sanasta vedetään hirmu pitkälle johtopäätöksiä - ja tavallisesti ne menee täysin pieleen mutta sitähän "selvänäkijät" ei suurin surminkaan myönnä...
Jos saan summata...
Miehelläsi on edellisestä liitosta poika, joka ilmeisesti ADHD:stä kärsivä ylivilkas lapsi.
Syystä tai toisesta tapaamiset hoidettu anoppilassasi ... ei teidän kodissa. Voi olla että syyt kerroit, meni ehkä minulta ohi ... mutta varmaa on, että aivan tavallinenkin avieorolapsi oirehtii jos isäänsä näkee noinkin harvoin. Surullista.
Sinä olet aikuinen. Puhu asiasta miehesi kanssa lisää, ota selvää AHDH:sta, auta lasta, tue isää ... ja puhu anopin kanssa. Niin, ja ethän sinä ole kunnioittamatta isää kasvattajana nyt täällä?
Suht oikein olit ymmärtänyt. Noin puolet tapaamisista on anoppilassa ja puolet meidän kotonamme. Tähän vaikuttaa olennaisesti käytännön järjestelyt. Me kaikki kolme tahoa asumme toisistamme niin kaukana, että a) jos poika on meillä, ei anoppi ja appi näe häntä ollenkaan, b) jos poika on aina anoppilassa, ei mieheni näe poikaa läheskään joka kerta, c) useammat vierailut ovat pojalle mahdottomia pitkien matkojen ja koulun vuoksi, eli hän ei voi esim. vierailla sekä anoppilassa (=mummulassa) että isällään erikseen. Ja valitettavasti tässä tilanteessa on pakko myös miettiä rahaa, koska mieheni maksaa kaikki matkat, eivätkä pitkät matkat lentäen ole kovinkaan edullisia...
Tällä järjestelyllä on taattu ainakin se, että pojan isä saa nähdä lapsensa jokaisella vierailulla. Ja todellakin, valitettavan harvoin.
Poika ei ole avioerolapsi. Hän on syntynyt mieheni ja lapsen äidin yhdenillan jutusta heidän ollessaan alle kaksikymppisiä. Ts. pojalla ei ole koskaan ollut tilannetta, jolloin biologinen äiti ja isä olisivat edes asuneet yhdessä. Pojalla on kylläkin aivan mahtava isäpuoli, joka on ollut hänen elämässään ihan vauvasta asti. (Onneksi mieheni pitää tyypistä paljon, ja on iloinen tämän osasta pojan elämässä).
Neuvosi olivat kyllä aika yksinkertaisia. Olen toki ottanut selvää ADHD:ta. Mutta kuten itsekkin sanoit, vierailut ovat harvoja. Nään lasta ihan minimaalisen harvoin. Miten erityisesti ajattelet, että minä voisin auttaa lasta tässä tilanteessa, muuten kuin olemalla paras mahdollinen aikuinen hänen ollessaan minun vastuullani, minun kotonani?
Lapsi on kotipaikkakunnallaan tutkimuksissa, koulussa, elää normaalin arkensa siellä. Me saamme pieniä hippuja ajasta.
Toisekseen, teet mahtavia yleistyksiä (sinäkin). Mistä tiedät paljonko mieheni kanssa olen asiasta puhunut? Voin kertoa, että kyllä olemme. Tuen häntä niin paljon kuin pystyn ja osaan. Psyykkaan häntä ymmärtämään, että hän ihan oikeasti on lapsen isä ja oikeutettu osaan lapsen elämässä. Nämäkin asiat, jotka tänne olen kirjoittanut, on puhuttu miehen kanssa. Mutta en voi muuttua lapsen isäksi, enkä mummoksi. En voi muuttua lapsen sukulaiseksi, tai tehdä lasta koskevia päätöksiä kenenkään puolesta, vaikka kuinka ajattelisin heidän toimivan väärin. Joten olen kyllä aikuinen, mutta niin on miehenikin. Ja hänen äitinsä.
Omassa kodissani minulla on selkeä rooli aikuisena mieheni rinnalla; anoppilassa minulla ei tätä roolia ole. Siellä olen ulkopuolinen, kun on kyse lapsen asioista.
Tuota loppulausettasi on ylipäätään aika vaikea kommentoida. Itse en osaa yhdistää netissä nimettömänä tehtyjä turhautumisen purkamisia ( perspektiivin hakemista) ja sitä, että reaalielämässä ihan konkreettisesti omii lapsenlastaan tämän biologiselta oikealta vanhemmalta. Mielestäni ne painivat (miehen kunnioituksen suhteen) jotenkin aivan eri sarjoissa.
minun anoppini kohtelee erästä lastenlastaan aivan samalla tavoin. Ja kun minäkin olen ulkopuolinen, en tietenkään voi siihen puuttua. Mutta kuulosti todella tutulta sinun kertomuksesi. Tämä anoppi-mummo ei kiellä lapsenlapseltaan mitään ja se juuri kuulemma onkin rakkautta! Käytännössä tämä lapsenlapsi asuu äitinsä kanssa mummolassa, siis kolmen naisen huusholli. Mummo ei ole koskaan tukenut tytärtään lapsen kasvatuksessa, vaan vetää koko ajan mattoa alta. Esimerkiksi kerran äiti yritti syöttää lastaan (noin 3-v) eikä meinannut saada lasta syömään kun on kovin ronkeli ruokien suhteen, niin mummo kun tuli paikalle, kaappasi tytön syliin ja että täälläkö sitä mummon tyttöä rääkätään, että olisit vaan mummon kanssa, niin ei tarvitsisi itkeä koskaan eikä olisi pakko syödä. Syömisongelman mummo sitten ratkaisi munkilla, täytyyhän tytön jotain edes syödä, ettei nälkään kuole!
Nyt tyttö on jo koulussa, mutta sama linja jatkuu. Jokin aika sitten näin anoppilassa käydessäni näin tytön leikkivän tulitikuilla ja kynttilöillä ja äiti tietenkin kielsi: kohta palaa sormet, kynttilät menee pilalle, verhot on ihan vieressä jne. Mummo: anna tytön leikkiä, lapsihan se on!
Siis nämä ovat ihan totisinta totta, tässä vain pari esimerkkiä. Vaikka asia ei minulle kuulu, olen silti huolestunut tytöstä. Näen heitä harvoin, mutta joka kerta olen ihmetellyt, olipa tyttö minkä ikäinen tahansa, että hän ei tottele mitään, mitä sanon. En tarkoita, että menisin sinne komentelemaan tyttöä, ei, mutta joskus olen esimerkiksi pyytänyt häntä sytyttämään valon, kun on seissyt sopivasti katkaisijan vieressä ja vastaus on vaan, että enkä sytytä. Minusta tuollainen on ihan luonnollista pyytää lapselta ja kyllä joku 5-6 vuotias luulisi jo osaavan tehdä sen ja varsinkin, jos aikuinen, melko vieras täti pyytää, niin uskoisin useimpien lasten tottelevan. Sen tiedän, että perheen sisällä tuollaisesta voitaisiin kiukutella, mutta en ymmärrä, miten tytön on ihan koko pienen ikänsä ollut mahdoton totella pienintäkään, kilteintäkään ja asiallisintakaan pyyntöä, jonka joku hänelle esittää. Tai, en tietenkään ihmettele, jos äiti sanoo sitä ja mummo heti perään tätä eikä lapselta ikinä vaadita mitään.
Kuten jo sanoin, mummo perustelee käytöstään rakkaudella. Mutta voiko olla rakkautta sallia ihan kaikki ja olla jatkuvasti lapsen omaa äitiä vastaan? Ei siinä ainakaan lapselle turvallista oloa tule! Ja mitä lapsi tulevaisuudessa voittaa sillä, että ei osaa edes vieraan pieniin, kiltteihin pyyntöihin reagoida (mummo ei koskaan käske tyttöä tottelemaan vaikkapa juuri tuon valon sytyttämisen kaltaisissa tilanteissakaan)? Veikkaan, että tyttö tulee iskemään päätä seinään ja kipeästi siinä vaiheessa, kun on pakko alkaa tulla asiallisesti toimeen muitten ihmisten kanssa. Siinä ei enää mummon rakkaus varmaankaan kanna, kun ei pärjää asiallisesti ihmisten kanssa.
Että kuten alkuperäinen kyseli, niin ei todellakaan rajat sulje pois rakkautta, rajat nimenomaan tuovat lapselle turvallisuutta ja rakastava aikuinen pystyy rajat pitämään. Ja varsinkin pitemmällä tähtäimellä rajat ovat äärimmäisen tärkeitä!