Olen eronnut 10vuotta kestäneestä liitosta ja asun kahden lapseni kanssa kolmestaan..entinen suhde käytiin loppuun ja se siitä...mutta vaikeaksi on osoittautunut se uuteen suhteeseen lähteminen. Kohdalle osunut useampi hyvä mies, (teitäkin siis on olemassa, vaikka kuinka monta)mutta vika itsessäni, kun uskallus puuttuu ja aina kun joku pääsee liian lähelle, niin väistän, ja lopetan suhteen. kukaan näistä miehistä ei ole päässyt tutustumaan lapsiini, joille en suinkaan halua esitellä ennenkuin olen itse valmis suhteeseen....mutta vaikeeta
vaikeeta...
itsensä hukannut
1418
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Osaisinpa antaa sinulle rohkaisun sanoja mutta omasta erostani on kulunut niin lyhyt aika vielä etten ole päässyt noin pitkälle että deittailisin ketään.
Mahtavaa että kirjoitit eronneena naisena jolla lapsia ja jolle sitoutuminen tuottaa vaikeuksia. Huomannut täällä niin törkeitä yksinhuoltajia halventavia kommentteja ja itsekkin jäin kamalasti miettimään että voinko koskaan löytää edes miestä yksinhuoltajana ja eronneena kun miehet täällä huutavat että me kuulumme sinne alimpaan kastiin.( Et kyllä muuten edes maininnut oletko yksinhuoltaja vai et. Minä kuulun tähän "pohjasakkaan" ainakin. No lapset nyt yleensä kuitenkin ovat monelle ongelma)Nojoo, tekstisi ainakin rohkaisi minua .Kiva tietää että toivoa on, että niitä ottajia löytyy joihin tämä yleinen mielipide ei ole tarttunut.
Ymmärrän sinua hyvin että sitoutuminen pelottaa kun on lapsia. Siinähän se juuri on että kun on niin paljon pelissä! Sitä kantaa naisena kuitenkin aina jonkinnäköistä syyllisyyttä ja häpeää siitä ettei se ensimmäinen liitto toiminut. Mulla ainakin junnaa päässä, itse, ns. jättäjänä, että olisin riistänyt lapseltani isän, vaikka tämä nyt ei ehkä kuitenkaan ole asian todellinen laita, sillä sen minkä tein lähtikin lapsensuojelulaista: Lapsella on oikeus turvalliseen ja....jne.Hiipii kuitenkin päähän tuo ajatus aika-ajoin.
Eli syyllisyys siitä että kerran on jo rikkonut perheen ehkä kalvaa. Tuntee että ensi kerralla on pakko onnistua, lasten takia, sillä eihän sitä nyt voi ukkoa ukon perään kokeilla ja tuoda näytille.Ei halua enää tehdä mitään sellaista joka voisi loukata lapsia uudestaan. Etsii sitä miestä johon uskaltaa luottaa ja joka pystyisi takaamaan sen että yhdessä pysytään loppuun asti. Mutta sellaista varmuutta ei koskaan kenestäkään löydy eikä sitä tiedä itsestäkään että mihin suuntaan sitä kasvaa ja kasvetaanko eri suuntiin jne...Niin hirveää turvattomuutta tuntee kun tietää että kyllä ne avioliitot hajoaa vaikka lapsia olisi.
Se on vain otettava se hyppy. Elämää ei voi ennustaa. Huomenna voit kävellä auton alle.Yhtä hyvin voit kävellä alttarille.Kaikki mikä on mahdotonta on mahdollista.
Ei uskalla elää jos aina pelkää pahinta. Jos jäät junnaamaan ajatukseen että odotat sitä oikeaa hetkeä jolloin olet valmis sitoutumaan niin sitä oikeaa hetkeä ei koskaan tule.Sillä elämän arvaamattomuus on syy sitoutumiskammoosi. Ainakin olettaisin näin. Ja pirun vaikeaa tämä on, siinä olet oikeassa!