Mistähän johtuu kun itse astuu sivuun palstalta, aihe lakkaa tyystin kiinnostamasta?
Ruodin omaa liittoani, ei se siitä sikseen muuttunut, joulu tuli ja meni kolmessa päivässä kuten se tapaa mennä, mutta mutta...
Minulle joulu oli "perkeleenmoinen perheidylli" siihen kuuluvat lapset, lemmikit, mies, äitini tämän uusi mies ja äidinäiti, eli kasassa oli kunnon katastrofi ainekset, tuohon kun lisätään pukki jonka lapset tunsivat heti kättelyssä, joka ei älynnyt lähteä ulos kuin nostettuna,
Olen aidosti kateellinen teille kurjille ja yksinäisille.
Joulun jälkeen tuli ihana uusivuosi, äitini oli kuin viisitoistakesäinen rientoihin kiirehtien, kävi äitiään moikkaamassa, hyvä etten sanonut että muistaisi olla kiltisti.
Mitä on elämä, jossa joutuu olemaan vanhemmilleen vanhempi?
kammottavaa, naurettavaa, tympeää...
Mutta nyt alkaa uusi ihana vuosi. Puhdas, raikas ja minun näköiseni. Kävi näes niinkin että mieheni teki sen mitä pari kertaa aiemminkin, pyrki nitistämään minut polvilleni. Viinalla kuinkas muuten. Olen tapellut alkoholismia vastaan pitkän sodan. Ja mitä tekee mies kun hellyn ja sopeudun, lakkaan räyhäämästä?
Kantaa viinaa selkä väärällään eteeni, ensin huomaamattomasti jääkaapin perille, jouluaaton tultua punaviiniä pöytään, illalla likööriä vuoteeseen, ynnä siideriä, lonkeroa, mitä vain rouva Räyhähenki suostuisi kurkustaan alas kaatamaan.
Join viikon.
En humalaan (paria kertaa lukuunottamatta, enkä tuolloinkaan känniä, mutta niin että tunsin viinan vaikutuksen)
Viikon juotuani näin lapseni katseesta taas sen pettymyksen johon totuin. Jota totuin välttelemään juoden lisää viinaa. Jo viikossa väsyin, koska viina vie yöuneni, väsyin ja huomasin juovani koska juominen vei viheliäisen pettymyksen tunteen. Vihan itseäni kohtaan, teki minusta tahdottoman ääliön joka lässytti.
Uudenvuoden aattona, otin miestäni korvista ja karjuin että jollen omassa kotonani saa olla raittiina, tietäessäni taustani ja tulevaisuuteni mikäli viina siihen kuuluu, minulle ei kaikesta nykyisestä auvoisesta yhdessäolosta huolimatta jää kuin yksi vaihtoehto.
Ero.
Minä en missään tapauksessa, enkä varsinkaan mieheni vuoksi suostu holistiksi.
Elämä on kummallista, ongelmat on monet, minulla ongelma on viina, ja se kuinka kiva olen pikkupäissäni, seesteinen ja rauhallinen. Totuus kaiken takana on että olen hirressä hitaasti itseäni kiikuttava itsesääliin vajonnut otus, noissa kohtaa.
Mieheni joka siis kuului itsekkäisiin, näkee vain tuon ensimmäisen, uskomatta koskaan tuota toista totuutta.
Nyt tappelen itselleni tilaa raittiuteen mieheni vierellä. Näihin asti sallin hänelle viinan, jos ei tuo sitä silmieni alle. Tuo meni naurettavuuksiin. Äijä joi varastossa, saunasta karkasi kuistille siemaisemaan pullon olutta. Lopulta tuon "ei silmieni alla" täytti että viina oli kahvikupissa ei lasissa, olut pullo sängynjalan vierellä, ei yöpöydällä.
Ja mitä nyt?
nyt sanon että hän saa luvan juoda vuorokauden viikossa. Tuon sallin koska tiedän että päivän viikossa jaksan tapella pirua vastaan pahalla sisulla. Entiseen 24h vuorokaudessa/7 päivää viikossa tappeluun tuo on perin vähän.
Mutta jotta tähänkin tarinaan tulisi se mutta, en ole ollenkaan niin toiveikas mieheni suhteen kuin hän itse on. Hänestä kun mitään ongelmaa alkoholin suhteen ei ole, vaikkei hän ainutta vesiselvää päivää olekaan nähnyt kymmeneen vuoteen. Hän kuvittelee jättävänsä viinan noin vain? Minä en usko (kokemukseeni perustuen) että se ihan noin yksinkertaista tulisi olemaan.
Toki toivon ja odotan ihmettä, ne vain ovat perin juurin harvinaisia. Mutta siis päin uutta vuotta kuljetaan. Ehkä tämä on ero vuosi tai eron unohtamisvuosi, mistä sitä koskaan tietää.
Mutta sen sanon että kasvaa pitää jotta oppii elämään, miksi en siis kasvaisi tässä liitossa. Jokainen mahalasku saa puremaan hammasta tiukemmin. Tästäkin menen läpi, tämänkin ongelman katson läpi asti karkaamatta.
En minä mitään menetä vaikka itseni tässä liitossa opin. Parivuotta sinne tänne. Enää en viinan edessä päätäni pölkylle vie, koska kuten miehenikin tietää, minulla nyt on ystäviä, joille uskallan kertoa suoraan hänen oudot leikkinsä terveydelläni, jolloin hän ei enää voi käyttää kulunutta fraasiaan "sinusta vaimo hyvä vain tuntuu tuolta" vaan joutuu miettimään omia tekojaan myös yleisesti hyväksytyn oikeuskäytännön mukaan.
Että sellaista vuotta 2006
Ruodin omaa liittoani, ei se siitä sikseen muuttunut, joulu tuli ja meni kolmessa päivässä kuten se tapaa mennä, mutta mutta...
Minulle joulu oli "perkeleenmoinen perheidylli" siihen kuuluvat lapset, lemmikit, mies, äitini tämän uusi mies ja äidinäiti, eli kasassa oli kunnon katastrofi ainekset, tuohon kun lisätään pukki jonka lapset tunsivat heti kättelyssä, joka ei älynnyt lähteä ulos kuin nostettuna,
Olen aidosti kateellinen teille kurjille ja yksinäisille.
Joulun jälkeen tuli ihana uusivuosi, äitini oli kuin viisitoistakesäinen rientoihin kiirehtien, kävi äitiään moikkaamassa, hyvä etten sanonut että muistaisi olla kiltisti.
Mitä on elämä, jossa joutuu olemaan vanhemmilleen vanhempi?
kammottavaa, naurettavaa, tympeää...
Mutta nyt alkaa uusi ihana vuosi. Puhdas, raikas ja minun näköiseni. Kävi näes niinkin että mieheni teki sen mitä pari kertaa aiemminkin, pyrki nitistämään minut polvilleni. Viinalla kuinkas muuten. Olen tapellut alkoholismia vastaan pitkän sodan. Ja mitä tekee mies kun hellyn ja sopeudun, lakkaan räyhäämästä?
Kantaa viinaa selkä väärällään eteeni, ensin huomaamattomasti jääkaapin perille, jouluaaton tultua punaviiniä pöytään, illalla likööriä vuoteeseen, ynnä siideriä, lonkeroa, mitä vain rouva Räyhähenki suostuisi kurkustaan alas kaatamaan.
Join viikon.
En humalaan (paria kertaa lukuunottamatta, enkä tuolloinkaan känniä, mutta niin että tunsin viinan vaikutuksen)
Viikon juotuani näin lapseni katseesta taas sen pettymyksen johon totuin. Jota totuin välttelemään juoden lisää viinaa. Jo viikossa väsyin, koska viina vie yöuneni, väsyin ja huomasin juovani koska juominen vei viheliäisen pettymyksen tunteen. Vihan itseäni kohtaan, teki minusta tahdottoman ääliön joka lässytti.
Uudenvuoden aattona, otin miestäni korvista ja karjuin että jollen omassa kotonani saa olla raittiina, tietäessäni taustani ja tulevaisuuteni mikäli viina siihen kuuluu, minulle ei kaikesta nykyisestä auvoisesta yhdessäolosta huolimatta jää kuin yksi vaihtoehto.
Ero.
Minä en missään tapauksessa, enkä varsinkaan mieheni vuoksi suostu holistiksi.
Elämä on kummallista, ongelmat on monet, minulla ongelma on viina, ja se kuinka kiva olen pikkupäissäni, seesteinen ja rauhallinen. Totuus kaiken takana on että olen hirressä hitaasti itseäni kiikuttava itsesääliin vajonnut otus, noissa kohtaa.
Mieheni joka siis kuului itsekkäisiin, näkee vain tuon ensimmäisen, uskomatta koskaan tuota toista totuutta.
Nyt tappelen itselleni tilaa raittiuteen mieheni vierellä. Näihin asti sallin hänelle viinan, jos ei tuo sitä silmieni alle. Tuo meni naurettavuuksiin. Äijä joi varastossa, saunasta karkasi kuistille siemaisemaan pullon olutta. Lopulta tuon "ei silmieni alla" täytti että viina oli kahvikupissa ei lasissa, olut pullo sängynjalan vierellä, ei yöpöydällä.
Ja mitä nyt?
nyt sanon että hän saa luvan juoda vuorokauden viikossa. Tuon sallin koska tiedän että päivän viikossa jaksan tapella pirua vastaan pahalla sisulla. Entiseen 24h vuorokaudessa/7 päivää viikossa tappeluun tuo on perin vähän.
Mutta jotta tähänkin tarinaan tulisi se mutta, en ole ollenkaan niin toiveikas mieheni suhteen kuin hän itse on. Hänestä kun mitään ongelmaa alkoholin suhteen ei ole, vaikkei hän ainutta vesiselvää päivää olekaan nähnyt kymmeneen vuoteen. Hän kuvittelee jättävänsä viinan noin vain? Minä en usko (kokemukseeni perustuen) että se ihan noin yksinkertaista tulisi olemaan.
Toki toivon ja odotan ihmettä, ne vain ovat perin juurin harvinaisia. Mutta siis päin uutta vuotta kuljetaan. Ehkä tämä on ero vuosi tai eron unohtamisvuosi, mistä sitä koskaan tietää.
Mutta sen sanon että kasvaa pitää jotta oppii elämään, miksi en siis kasvaisi tässä liitossa. Jokainen mahalasku saa puremaan hammasta tiukemmin. Tästäkin menen läpi, tämänkin ongelman katson läpi asti karkaamatta.
En minä mitään menetä vaikka itseni tässä liitossa opin. Parivuotta sinne tänne. Enää en viinan edessä päätäni pölkylle vie, koska kuten miehenikin tietää, minulla nyt on ystäviä, joille uskallan kertoa suoraan hänen oudot leikkinsä terveydelläni, jolloin hän ei enää voi käyttää kulunutta fraasiaan "sinusta vaimo hyvä vain tuntuu tuolta" vaan joutuu miettimään omia tekojaan myös yleisesti hyväksytyn oikeuskäytännön mukaan.
Että sellaista vuotta 2006
Vastaukset 6
Vanhimmat
Joulusi kuulosti yhtä hauskalta kuin minun. Kasa sukulaisia arvostelemassa ruokaa ja puolustelemassa kiihkeitä mielipiteitään vähän kaikesta. Minä keittiössä koko joulun.
Itse ajattelen että sinulla on "helppoa". Jos päädyt eroon, niin sille löytyy selkeä syy. Olet pystynyt ilmoittamaan miehellesi mihin toivot muutosta ja voit tarkkailla hänen toimiaan sen suhteen. Ja syykin on vielä noin olellinen ja tärkeä, ei mitään yleistä hömppää. Minusta tuo pyyntösi miehellesi on mitättömän pieni - vaikea varmaankin, mutta ei missään nimessä kohtuuton!
Itse vielä etsin tätä syytä huonoon olotilaani. Emme ole pitkään aikaan riidelleet mieheni kanssa, johtuen siitä, että en enää jaksa. Aiheet ovat tosin aina olleet aivan samoja kun sadoilla muillakin pareilla, eli "et koskaan tee sitä" "aina sanot noin" yms juttuja puolin ja toisin. Ei mitään maata kaatavaa.
Ongelmani taitaa olla minussa itsessäni. Olen aina ollut levoton sielu. 10 vuotta olen jaksanut olla paikoillani, mutta puoli väkisin pidätellen. Nyt tuntuu etten pysty enää. Mieheni on mustasukkainen ja kahlitseva. Monen mielestä tosin enemmän hyvässä kuin pahassa, sillä hän haluaa aina tulla mukaani kaikkialle.
Kaipaan omaa rauhaa ja vapautta nähdä ystäviä ilman että "iltavapaa-anomuksesta" tulee riitaa.
Luulen että pienet lapsemme ovat suurin syy kriisiin (2- ja 4- vuotiaat), joten en voi enkä halua tehdä hätiköityjä päätöksiä, vaikka tämä olotila on ollut olemassa kytevänä jo monta vuotta...
HYVÄÄ UUTTA VUOTTA! Tuokoon se ratkaisut meille kaikille! ;-)
Luin juttusi ja mieleeni tuli, että hyväksyvätkö teidän lapset miehesi juomisen. Tuntuu tuo kerran viikossakin aika paljolta. Meillä minä olen yrittänyt sulatella mieheni viikon loppuisin tapahtuvaa juopottelua, mutta lapset ovat saaneet siitä enemmän kuin tarpeekseen. Olenhan minäkin siihen tietenkin jo kyllästynyt. Kuitenkin olen elätellyt toiveita, että hän jättäisi viinan juonnin vähemmälle. Tosiaankin lapsemme ovat sanoneet minulle, etteivät he enää jaksa katella juopunutta isiä. Eli taitaa olla vaihtoehdot vähissä.
lapset hyväksyvät kammottavan hyvin kulloinkin vallitsevat olosuhteet, usein mukisematta. Vain jos haluaa nähdä näkee heidän ahdistuksensa, onneksi olen kasvanut riittävän isoksi jotta uskallan nähdä virheeni ja myöntää ne.
Lapseni ovat aina hyväksyneet isän juopottelun, ei mies vedä lärvejä kuin kolmea neljää kertaa vuodessa. Lapsia ei isän jokailtainen olustelu häiritse, koska lapset ovat kiinteämmässä suhteessa äitiin, eli minuun. Tuo on tasa-arvokysymys johon ei koskaan tule ratkaisua.
Äidin juominen on aina lapsille suurempi murhe kuin isän juominen. Toki molemmat aiheuttavat häiriötä, mutta jos toinen vanhemmista on raitis, lapset yleensä pystyvät elämään liki normaalisti.
Meillä juttu on niin etten usko miehen ihan puliksi putoavan, sitä kova sisu on äijälläkin. Meillä isi ei ole päissään, joipa vain joka ilta "vähän" mikä on niin kovin muodikasta.
"Vähän" isän juomisina sallitaan, lapsenkin silmin, äidille ei "vähää" ole, vallankaan jos on tullut joskus juotua paljon.
Omasta lapsuudestani muistan kuinka äiti humaltui jo aikeesta ostaa juotavaa. Höpötti ja oli ällön iloinen. Eli pelkkä ajatus kammotti minua lapsena. Isä taas, no huppelissa äijä oli enimmäkseen hauska ennen kuin tuli yö ja nyrkeillä alkoi työ.
Minä en elättele enää toiveita, niiden aika on ohi. Kun itse selvisin viinasta jaloilleni, annoin miehelle luvan jatkaa tuota "ei se ole ongelma" juomistaan. Nyt tein pelin täysin selväksi. En elättele toiveita. Vaadin muutoksia.
Vaadin terveitä muutoksia, oman itseni vuoksi, itsekkäästi. Jos säännöt jotka loin, ovat miehelleni liian tiukat, hän voi valita eron.
Tähän kohti tultuani en enää usko, en toivo, vaan todella ääneen puhuen, ongelmat esiin nostaen rakennan elämäni paremmaksi.
Vaatii rohkeutta todella nostaa ongelmat esiin, ei puhua vain silloin kun toinen ei kuuntele, eli toisen jo humalluttua.
Kotonani en koskaan uskaltanut sanoa vastaan äidilleni tai isälleni, en puhunut heille heidän juomisestaan muuloin, kuin heidän ollessa jo humalassa.
Luulen että hyvin moni nainen erehtyy samaan omassa liitossaan, ehkä mieskin. Mutisee, marmattaa, itkeekin, muttei silloin kun toinen on selvä ja pystyisi ymmärtämään toisen hädän.
Humalassa sanotut ja kuullut katoavat arjen tullessa, puoliso ehkä ajattelee selvänä ettei ongelmaa ole olemassakaan, hänhän on selvä. Seuraavan kerran juodessa ajatusketju muuttuu tyyliseksi "Tuo aina marmattaa kuitenkin, sama jos vähän juon, jaksan paremmin."
Nuo kaikki ketjut ovat hyvin kaavamaisia, eikä niihin tule muutosta ennenkuin itse ottaa askeleen, astuu toisen eteen ja sanoo että nyt on tullut aika todella puhua.
Meillä mieheni kanssa on takana niin parisuhdeterapiaa, kuin lomia kaksin, yritystä jos jonkinmoista. Mutta todellisuudessa vasta nyt vaatiessani tekoja, suureen ääneen, ei sipisten tilanne näyttää lähteneen muuttumaan kohti parempaa.
yksi mieheni pienistä vinkeistä kiusanteko tavoista on valehdella tehtyään väärin, hymyssä suin valehtelee, vähättelee tekoaan ja pyytää että antaisin anteeksi kuin kurittomalle lapselle. Ennen tein noin, nyt?
Nyt pysähdyn miehen eteen, pakotan ottamaan katsekontaktin ja sanon "Älä valehtele, se tuntuu karmealta" Vähitellen hän on oppimassa tuostakin, mutta niin kauan kuin hymyilin ja annoin anteeksi noissa kohtaa... koska hän muka tiesi tehneensä väärin.
Todellisuudessa hän omasta mielestään sai noissa kohtaa luvan tehdä väärin, ja noin hän toisti virheen kerta toisensa jälkeen, ymmärtämättä että joka kerta oli minulle kerta liikaa.
Kyse oli juuri näistä kannan juomaa muka sinulta salaa jutuista tai seksissä itsekkäästi toimimisesta, niistä jutuista jotka tekivät eniten kipeää.
Minäkin kävin oman jaakobin painini, olin muka levoton, mieheni mustasukkainen jne. Todellisuudessa levottomuuteni oli vain tarve löytää ihminen joka pysähtyisi näkemään minut.
kun löysin muutaman ystävän, joille voin olla suora ja avoin, rauhoituin liittooni. Ei seikkailun halua ole, jos tulee kuulluksi ja nähdyksi. Seksi on vain seksiä, minulle se mitä liitossa olen saanut on aina riittänyt, mutta kyllä minä tosissani huusin jo seuraavaa miestä vierelleni ennen noihin ystäviin törmäämistä, luulin että uusi mies, jännitys jota vieraampi seksi tuo olisi joku vastaus.
Mutta että näkee tämän näin kokonaisena, ei se tapahdu hetkessä ei kahdessakaan, minulta tähän kohti matkaaminen vei kolme pitkää vuotta. ja matka jatkuu
Kasvoin raittiissa perheessä ja suvussa. Ei meillä olutta juotu iltaisin, eikä juuri koskaan. joskus oikein isoissa juhlissa tarjottiin kuohuviiniä tai shampanjaa, joskus harvoin oli viiniä. Lapsuuden kavereista joidenkin kotona vanhemmat ottivat viikonloppuna viiniä tai whiskyä, sivistyneesti. Lasin tai pari, korkeintaan pullo meni viinä, mikäli oli vieraita. Joskus sukujuhlissa isäni joi enemmän ja minusa hän muuttui vastenmieliseksi. Ne perheet joissa juotiin enemmän, olivat minusta vähän .. miten sen nyt sanoisi.. alempaa keskiluokkaa. En pitänyt kenenkään öykkäröivistä humalaisista isistä, ja pahinta oli eräs äiti joka lauantaina käveli kotonaan lasi kädessä (en tiedä mitä alkoholia), tukka sekaisin, sukkahoususillaan, rööki huulessa... ja me lapset leikittiin lastenhuoneessa.. minusta se oli karmeaa, enkä mielelläni mennyt sen kaverin kotiin lauantaisin..
Nyt kun oma mieheni on tällainen oluen ystävä, saunan jälkeen aina pari ja joskus arki-iltaisinkin, ja viikonloppuna ainakin viiniä ruuan kanssa... (sitä kai pidetään sivistyneenä ja normaalina?!) En aluksi osannut oikein suhtautua. Aloin sitten juoda itsekin, tosin oluen sijasta lonkeroa. Viiniäkin pakotin, mutta en koskaan ole pitänyt siitä miten parikin lasia menee päähän. Olen toki ravintolanuoruuden kokenut, joten ei alkoholi vierasta ole, mutta pidän sitä juhlimis- ja kännäämisjuomana. Eikä koskaan lasten aikana. Ei, se jäi omasta lapsuudesta mieleen.
Nykyisellä miehelläni on lapsia edellisestä avioliitosta ja he ovat tottuneet isän juomiseen, samoin heidän äitinsä juomiseen. Lapset pitävät minua omituisena koska suhtaudun alkoholiin hieman karsastaen. Nuorimmainen on tosin sanonut että voi kun isäkään ei joisi ihan aina niin paljon. Kyllä ihminen parinkin pullon jälkeen muuttuu käytökseltään vaikkei itse huomaa.
Joka tapauksessa, ajan takaa sitä että mieheni on alkanut olla peräti vastenmielinen juodessaan. Etenkin silloin kun en itse ota laisillistakaan, silloin se korostuu. Olemme puhuneet asiasta ja hän pitää minua pikkumaisena.. siltä se varmaan kuulostaakin. Mitään täysraittiutta en häneltä koskaan vaatisikaan, mutta jonkinlaista huomioimista. Ehkä hän ei osaa olla täysin ilman viikonloppuna? En tiedä. Joka tapauksessa, minulla kai on oikeus joskus olla kotona ja nauttia raittiudesta myös seurani puolesta. Olen vakavasti miettinyt asumuseroa. Voisimme tavata muuten, mutta minulla olisi oma turvallinen koti. Ei mieheni väkivaltainen ole, pari kertaa on täyskännissä uhoillut ja meuhkannut mutta sekin riittää minulle. En halua että niin tapahtuu enää koskaan. Ei kyllä mieskään, mutta eipä hän itseään hallitse siinä kunnossa. Onneksi harvoin niin käy.
Olen vahvasti sitä mieltä, että jos ihminen haluaa parantaa elämänlaatuaan terveempään ja mielekkäämpään suntaan, ja vaikka se vaatisi eroa puolisosta, niin se on oikeutettua. Suksikoon suohon ne idiootit jotka väittävät ettei perhettä saa hajottaa missään tapauksessa, että avioliitto on kuin pallo jalassa... Jokainen vastaa omasta elämästään. Jos aviopuoliso ei tue puolisonsa elämän mielekkyyttä omalta osaltaan, niin jääköön itsekseen tai etsiköön toisen juopon seurakseen. Elämänarvoja sopisi hänenkin miettiä.
Niin että räyhis, teet mitä teet, teet sen omaksi parhaaksesi. Minun mielestäni. Ole vahva.
Huomasin tuolta tekstistäsi lauseen joka varmasti on totta jokaisen parin elämässä jossa toinen osapuoli juo toista enemmän.
Se ärsyyntyminen, viha, kauna, katkeruuskin, ja tympeä maku mikä jää kun itse ei juo, toinen juo ja mahdollisesti vielä humaltuu.
Itse en voi sietää miestäni humalassa. Jos hän tulee kotiin kaatokännissä ja olen selvä, selviän tuosta tilanteesta ainoastaan sulkemalla itseni täysin, kohtelen häntä kuten aivotonta kohdellaan, ystävällisesti mutta ammattimaisen välinpitämättömästi.
Jos join, mieheni humaltui nopeampaa, ja join saadakseni hänen humalansa kiinni, tuo on yksi tuhoisimpia teitä holismiin. Mutta luulin todella että tulisi tila jossa olisimme yhtä humalassa, enkä ärsyyntyisi.
Ei sitä tullut, koskaan.
Elämän laatuaan saa parantaa, erota pitää jos se on ainut tie, tuon tein miehellenikin selväksi.
Mutta niitä liittoja joissa vain tuntuu kurjalle, eikä itsekkään tiedä miksi, niitä liittoja en lopettaisi kovin pikaiseen.
Toki onni voi olla myötäinen ja seuraava puoliso täydellinen, mutta usein noissa eroissa ja uusissa suhteissa on yksi ongelma ja se on ihminen itse, joka ei edes tiedä mitä tahtoo, tahtoopa vain "jotain enemmän", syvempää, täydempää..
yritin kai edellisellä sanoa, että ei riitä että haluaa toisen muuttuvan, jotta elämä paranee, pitää vaatia toista muuttumaan jos se on hyvän elämän ehto, kuten se tapauksessani oli.
Ja totuus on sekin että nykyinen elämä on vain omien valintojen tulos. Valitkaamme viisaasti.
Hei! Mukava, että olet täällä : ) Seurasin kirjoituksiasi mielenkiinnolla ja peilaillen omiin kokemuksiini.
Rauhaisaa tätä vuotta ja voimia!