Ennakkoasenne on vaan niin pirun TÄRKEÄÄ, sitä ei voi mitenkään kiistää!!!!! Haluan korostaa tätä joka ikiselle joka on tulossa äidiksi tai isäksi! ENNAKKOASENNE! Toista se, ja muista se.
Suomeksi: kun olin raskaana, ajattelin synnytystä paljon ja minulle oli selvää että halusin synnyttää "normaalilla" tavalla. Tottakai minua jännitti ja hieman pelotti, oli asioita joihin en tiennyt vastausta, mietin kestänkö kivun, osaanko, jne jne. Mutta PÄÄTIN olla rohkea, PÄÄTIN että selviän siitä. Lääkäri lähetti mut lantioröntgeniin kun epäili, ettei vauva mahdu syntymään lantiostani. Toivoin todella paljon, että lantioni on tarpeeksi tilava ja saan synnyttää normaalisti. Onneksi näin kävi.
Synnytys meni niin hyvin, että minulla on sitä jopa ikävä, OIKEASTI! :) (Älkää nyt luulko että se tapahtui pienellä nipistyksellä ja kolmessa minuutissa, hah hah ei todellakaan, yli puoli vuorokautta siihen meni ja sattui kunnolla ja verta lensi turhankin paljon, mutta puudutukset on onneksi jo keksitty!)
Olen sitä mieltä, että suuri osa asiaan oli sillä, että ennakkoasenteeni oli luottavainen. Hoin itselleni monta kuukautta ennen synnytystä "mä pystyn siihen!" ja "hienosti se menee!". Enkä ollut suunnitellut mitään liian tarkkaan, annoin kaiken mennä omalla painollaan.
Samoin elämässä vauvan syntymän jälkeen. On todella tärkeää, millainen ennakkoasenteesi on. Epärealistisia pilvilinnoja on turha hautoa. Elämä äitinä tai isänä ei vain ole sellaista, kuin Anne Geddesin vauvavalokuvissa! Se voi kylläkin olla sellaista, hetkittäin, ehkä noin 2 minuuttia päivässä, mutta suurimmaksi osaksi se on vauvan karjumista, kakanhajua ja puklailua. Yritä jo raskausaikana tsempata itseäsi ajattelemalla "mä pystyn siihen!" "mä jaksan olla hyvä äiti/isä!" "mä näytän kaikille!"
Meidän lapsella oli koliikki, vaikka ainahan sitä raskausaikana kuvittelee, että ei mun lapsella voi sitä olla... No, hän siis huusi useamman tunnin päivässä suoraa huutoa. Joka päivä. Nämä tunnit oli vauvaa kanniskeltava käsivarsilla koko ajan. Siis joka ikinen päivä. Ja sitä kesti noin 4kk. Olin kuitenkin äidiltäni kuullut, että minulla itselläni oli vauvana paha koliikki, ja niinpä varovasti jo odottaessani ajattelin, että saattaahan minunkin vauvallani olla... Ehkäpä sen takia kestimme sen paremmin, koska olimme ennakkoon jo ajatelleet sitä. (Vinkki: jos vauva huutaa koliikkikipuja, et ole yhtään huonompi isä tai äiti, vaikka kuuntelet samalla täysillä korvalappustereoita, kun kannat vauvaasi. Se auttaa kestämään. Paha vain, että itse keksin tämän vasta koliikin loputtua meillä..)
Myöskin pohdin etukäteen, että vauvan tulo voi aiheuttaa parisuhdeongelmia, ja on meillä pahoja riitoja ollutkin. Mutta olemme jaksaneet laahautua niidenkin läpi ainakin tähän asti. Ennakkoasenteeni tähänkin oli "me kestetään, me jaksetaan!!"
Lopuksi haluan huomauttaa, että kaikki ei tietenkään välttämättä onnistu hyvin, vaikka oma asenne olisi miten loistava; voihan tulla komplikaatio synnytyksessä tai mies voi lähteä lätkimään tai ihan mitä tahansa, mutta hyvä asenne todellakin AUTTAA!!! Tsemppaa itseäsi, tsempatkaa toisianne, älkääkä ottako huomioon vaihtoehtoa "luovutan". Oikea asenne on "mä pystyn siihen , me pystytään siihen!" Mistä tahansa sitten onkin kyse lapsen saantiin ja perhe-elämään liittyen.
Suomeksi: kun olin raskaana, ajattelin synnytystä paljon ja minulle oli selvää että halusin synnyttää "normaalilla" tavalla. Tottakai minua jännitti ja hieman pelotti, oli asioita joihin en tiennyt vastausta, mietin kestänkö kivun, osaanko, jne jne. Mutta PÄÄTIN olla rohkea, PÄÄTIN että selviän siitä. Lääkäri lähetti mut lantioröntgeniin kun epäili, ettei vauva mahdu syntymään lantiostani. Toivoin todella paljon, että lantioni on tarpeeksi tilava ja saan synnyttää normaalisti. Onneksi näin kävi.
Synnytys meni niin hyvin, että minulla on sitä jopa ikävä, OIKEASTI! :) (Älkää nyt luulko että se tapahtui pienellä nipistyksellä ja kolmessa minuutissa, hah hah ei todellakaan, yli puoli vuorokautta siihen meni ja sattui kunnolla ja verta lensi turhankin paljon, mutta puudutukset on onneksi jo keksitty!)
Olen sitä mieltä, että suuri osa asiaan oli sillä, että ennakkoasenteeni oli luottavainen. Hoin itselleni monta kuukautta ennen synnytystä "mä pystyn siihen!" ja "hienosti se menee!". Enkä ollut suunnitellut mitään liian tarkkaan, annoin kaiken mennä omalla painollaan.
Samoin elämässä vauvan syntymän jälkeen. On todella tärkeää, millainen ennakkoasenteesi on. Epärealistisia pilvilinnoja on turha hautoa. Elämä äitinä tai isänä ei vain ole sellaista, kuin Anne Geddesin vauvavalokuvissa! Se voi kylläkin olla sellaista, hetkittäin, ehkä noin 2 minuuttia päivässä, mutta suurimmaksi osaksi se on vauvan karjumista, kakanhajua ja puklailua. Yritä jo raskausaikana tsempata itseäsi ajattelemalla "mä pystyn siihen!" "mä jaksan olla hyvä äiti/isä!" "mä näytän kaikille!"
Meidän lapsella oli koliikki, vaikka ainahan sitä raskausaikana kuvittelee, että ei mun lapsella voi sitä olla... No, hän siis huusi useamman tunnin päivässä suoraa huutoa. Joka päivä. Nämä tunnit oli vauvaa kanniskeltava käsivarsilla koko ajan. Siis joka ikinen päivä. Ja sitä kesti noin 4kk. Olin kuitenkin äidiltäni kuullut, että minulla itselläni oli vauvana paha koliikki, ja niinpä varovasti jo odottaessani ajattelin, että saattaahan minunkin vauvallani olla... Ehkäpä sen takia kestimme sen paremmin, koska olimme ennakkoon jo ajatelleet sitä. (Vinkki: jos vauva huutaa koliikkikipuja, et ole yhtään huonompi isä tai äiti, vaikka kuuntelet samalla täysillä korvalappustereoita, kun kannat vauvaasi. Se auttaa kestämään. Paha vain, että itse keksin tämän vasta koliikin loputtua meillä..)
Myöskin pohdin etukäteen, että vauvan tulo voi aiheuttaa parisuhdeongelmia, ja on meillä pahoja riitoja ollutkin. Mutta olemme jaksaneet laahautua niidenkin läpi ainakin tähän asti. Ennakkoasenteeni tähänkin oli "me kestetään, me jaksetaan!!"
Lopuksi haluan huomauttaa, että kaikki ei tietenkään välttämättä onnistu hyvin, vaikka oma asenne olisi miten loistava; voihan tulla komplikaatio synnytyksessä tai mies voi lähteä lätkimään tai ihan mitä tahansa, mutta hyvä asenne todellakin AUTTAA!!! Tsemppaa itseäsi, tsempatkaa toisianne, älkääkä ottako huomioon vaihtoehtoa "luovutan". Oikea asenne on "mä pystyn siihen , me pystytään siihen!" Mistä tahansa sitten onkin kyse lapsen saantiin ja perhe-elämään liittyen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Juuri tuota asiaa olen peräänkuuluttanut useaan otteeseen!
Positiivisuutta ja tsemppiä.
Olen perisuomalaisesta perheestä kotoisin ja mieheni taas ruotsalaisesta. He ovat kannustavia ja luottavaisia tulevaan ja kohtaavat vaikeudet aivan toisella asenteella kuin mitä itse olen tottunut kohtaamaan.
Suomessa ollaan niin ryppyotsaisia ja angstisia,että pahaa tekee.
Kun synnytin ensimmäisen lapsemme, ruotsalaiset olivat aivan innoissaan ja tukivat minua.Oman sukuni naiset taas kertoilivat kauhutarinoita ja maalailivat piruja seinille.
Oli mielenkiintoista olla siinä välissä ja nähdä julmettu ero kahden kulttuurin välissä.
Eli; suomalaiset, älkää ihmetelkö miksi ruotsalaisilla menee niin hyvin,ottakaa oppia positiivisuudesta ja kannustakaa toisianne!
En menisi noin räikeästi sanomaan että kyse on jostain kansalaisuuksien välisistä jutuista. Ikävää, että joillain on suku tuollainen, mutta ihan yhtälailla niitä kannustavia ja tukevia sukulaisia löytyy varmasti joka maasta ;)
Kun kaksi nuorehkoa miestä tapaa, puhutaan armeija-ajoista. Kun kaksi nuorehkoa naista tapaa, puhutaan synnytyksestä. Ja kauhujuttuja ja pelottelua riittää: mudassa ryömittiin tunteja, kapiaiset oli v-mäisiä, marssilla pyörtyiltiin väsymyksestä. Tai ponnistusvaihe kesti tunteja, lihaa leikeltiin, veri lensi ja tikkejä ommeltiin satoja. Ja niin edelleen. Höpö höpö. Aivan ylivoimainen valtaosa synnytyksistä on ihan "normaaleja". Ja joka tapauksessa uloshan se lapsi loppujen lopuksi tulee. Jos ei itsekseen niin se otetaan. Pelko omasta kivunsiedosta tai voimien riittävyydestä on loppujen lopuksi triviaalia: Vaikka kipu olisikin sietämätöntä, vaikka tuntuisikin siltä ettei jaksa, niin sillä ei lopputuloksen kannalta ole merkitystä. Kuten sanoin, uloshan se lapsi loppujen lopuksi tulee. Jos ei itsekseen niin se otetaan. Synnytystä verrataan usein maratoniin. Toimimaton vertaus. Maratonin voi keskeyttää jos ei jaksa. Synnytyksessä jos voimat loppuu sairaala on täynnä ammatti-ihmisiä jotka vie synnyttäjän "maaliin" vaikka väkisin. Ja "maalissa" ei enää pahemmin mieti "matkan" rasituksia...
Olen raskaana 20vk ja kaikenmoiset oudot pelot ovat hiipineet mieleeni. Oli lohdullista lukea tekstiäsi. Kiitos siitä!
ajelin töistä kotiin ja kanavia selasin läpi. Yhdellä kuulin lopun jostakin haastattelusta jossa kerrottiin juusri siitä kuinka oma asenne vaikutta kaikkeen. Jos päättää olla ryhdikäs ja kulkee hyvällä ryhdillä se näkyy myös välittömästi mielialassa - testattu ja toimii. Toinen asia oli että jos on huono olo ja ajattelee että onpa huono olo niin heti on jo todella huono olo...
Jos ei usko itseensä ei kai kukaan muukaan usko?
1 1=2