Mitenkäs tässä näin kävi?
Olen murrosikäisestä tyttösestä lähtien ollut naisten tasa-arvoisen aseman ärhäkkä puolustaja.
Omassa elämässäni olen pitänyt kiinni oikeuksistani ja myös tasa-arvon mukanaan tuomista velvollisuuksista.
Olen aina päättänyt itse kaikki asiani. Mies ei ole saanut sotkeuta raha-asioihini. Autosta huolehdin itse. En pyydä miestäni tekemään asioita puolestani. Jopa raskaita ruumiillisia töitä olen tehnyt itse, kun en ole halunnut "leikkiä hentoa naista".
Omasta puolestani en ole sotkeutunut miehen asiohin vaan hän on voinut päättää niistä vapaasti.
Nyt on vuosia kertynyt yli 50. Ja mitä huomaankaan. Vastuun kantaminen lähes yksin lapsista, omakotitalosta, työstä, raha-asioista, kaikesta..alkaa tuntumaan raskaalta.
Kaipaan aivan hirveästi vierelleni miestä, joka ottaisi hoitoonsa koko roskan. Nyt haluaisinkin olla se heikko nainen, joka sälyttäisi vastuun perheen asioista miehen harteille.
On vain käynyt niin, että mieheni on menettänyt vierelläni kaiken itsetuntonsa. Hän ei ole pystynyt taistelemaan omasta tasa-arvostaan rinnallani. Huomaamattani olen ilmeisesti kävellyt hänen ylitseen vaikka omasta mielestäni olen vain pitänyt huolta, ettei minua alisteta.
Olen väsynyt. Monesti huomaan ihmetteleväni selviänkö kaikesta. Kaiken maailman uhkakuvat pyörivät mielessäni.
Epämiellyttävän selkeästi näen, että tässä asemassa on suurin osa Suomen miehistä. Eivätkä he valita. He joutuvat kantamaan isotkin vastuut vaimon tukeutuessa häneen. Ei heillä ole mitään mahdollisuuksia haaveilla helpommasta elämästä niin kuin minä nyt teen. Tuskin he edes saavat päähänsä alkaa asiasta haikailemaan. Vastuun kanto on heille itsestäänselvyys.
Täytyy myöntää, että minua nolottaa. En siis ehkä olekaan niin vahva kuin kuvittelin. Joudunko sittenkin ottamaan lusikan kauniiseen käteen ja toteamaan, että tarvitsen miestä muuhunkin kuin sänkykamariin.
No, toivottavasti tämä on ohimenevää.
Olen murrosikäisestä tyttösestä lähtien ollut naisten tasa-arvoisen aseman ärhäkkä puolustaja.
Omassa elämässäni olen pitänyt kiinni oikeuksistani ja myös tasa-arvon mukanaan tuomista velvollisuuksista.
Olen aina päättänyt itse kaikki asiani. Mies ei ole saanut sotkeuta raha-asioihini. Autosta huolehdin itse. En pyydä miestäni tekemään asioita puolestani. Jopa raskaita ruumiillisia töitä olen tehnyt itse, kun en ole halunnut "leikkiä hentoa naista".
Omasta puolestani en ole sotkeutunut miehen asiohin vaan hän on voinut päättää niistä vapaasti.
Nyt on vuosia kertynyt yli 50. Ja mitä huomaankaan. Vastuun kantaminen lähes yksin lapsista, omakotitalosta, työstä, raha-asioista, kaikesta..alkaa tuntumaan raskaalta.
Kaipaan aivan hirveästi vierelleni miestä, joka ottaisi hoitoonsa koko roskan. Nyt haluaisinkin olla se heikko nainen, joka sälyttäisi vastuun perheen asioista miehen harteille.
On vain käynyt niin, että mieheni on menettänyt vierelläni kaiken itsetuntonsa. Hän ei ole pystynyt taistelemaan omasta tasa-arvostaan rinnallani. Huomaamattani olen ilmeisesti kävellyt hänen ylitseen vaikka omasta mielestäni olen vain pitänyt huolta, ettei minua alisteta.
Olen väsynyt. Monesti huomaan ihmetteleväni selviänkö kaikesta. Kaiken maailman uhkakuvat pyörivät mielessäni.
Epämiellyttävän selkeästi näen, että tässä asemassa on suurin osa Suomen miehistä. Eivätkä he valita. He joutuvat kantamaan isotkin vastuut vaimon tukeutuessa häneen. Ei heillä ole mitään mahdollisuuksia haaveilla helpommasta elämästä niin kuin minä nyt teen. Tuskin he edes saavat päähänsä alkaa asiasta haikailemaan. Vastuun kanto on heille itsestäänselvyys.
Täytyy myöntää, että minua nolottaa. En siis ehkä olekaan niin vahva kuin kuvittelin. Joudunko sittenkin ottamaan lusikan kauniiseen käteen ja toteamaan, että tarvitsen miestä muuhunkin kuin sänkykamariin.
No, toivottavasti tämä on ohimenevää.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Jos sinä olet tasa-arvoinen, niin eikö se anna automaattisesti miehellesikin tilaa? Tasa-arvossa nimenomaan ei syödä toisenkaan oikeuksia, niin on kuitenkin ilmeisesti käynyt. Onko teillä ollut todellista tasa-arvoa, vai oletko sinä ollut joku ns "pirttihirmu"? Miksi hänen on pitänyt "taistella" paikasta sinun rinnallasi? Tasa-arvo oikeasti toteutuessaan antaa molemmille tilaa ja oikeuksia ja velvollisuuksia. Ei kuulostaisi tasa-arvolta teidän suhteessa.
Omasta mielestäni jätin miehelleni tilaa vaikka kuinka paljon.
En yrittänyt puuttua hänen asioihinsa. Sai päättää ihan vapaasti.
Mielestäni pidin tiukasti kiinni vain siitä, että minua ei yritetä määräillä minun omien asioideni kyseessä ollen.
Yhteisissä asioissa kysyin mielestäni aina mielipidettä ja odotin kannaottoja.
Ilmeisesti asioista saattoi saada toisenkinlaisen kuvan.
Taistelu omasta paikasta on ikävä kyllä alituista ja pakollista. Kaikki joutuvat taistelemaan. Taistelu voi olla huomaamatonta ja sivistynyttä tai karkeaa ja tuhoisaa mutta se on aina vallalla. Usko pois.
Olet nyt sitten saanut sen mitä olet tilannut. Et osannut olla nainen, etkä antanut miehellesi mahdollisuutta olla mies. Nyt sit haluat pukata kaiken 'paskan' jonkun miesparan niskaan. No, saattaahan siihen hommaan joku ryhtyäkkin, jos sinulla on tarjota itsestäs sellaista, että se saa vaikuttamaan asian yrittämisen arvoiselta.
Juuri näin siinä on ilmeisesti käynyt.
En halunnut olla yhdestäkään miehestä riippuvainen. Siinä ei liene mitään pahaa sinänsä.
Asian vaikutuksia mieheen en vaan osannut ennakoida.
Voi olla että taistelin välillä kuviteltua uhkaa vastaan ikäänkuin varmuuden vuoksi.
Tässä vaiheessa elämää katsoen, ymmärrän, että kaikissa asioissa ei pidä olla itsellinen. Välillä on syytä olla se "heikko nainen".
Ikävä kyllä olen nyt vaarassa suistumaan toiseen äärilaitaan. Heittäydyn ihan avuttomaksi ja sehän on ällöttävää..
Mitäs jos koitaisitte puhua miehenkanssa asiasta
Ja pyrkisitte nyt niihin oikeisiin muotteihin.
Opetelisitte parisuhteen uudeleen.
Hyvässä parisuhteessa molemmilla on oikeus olla joskus heikko.
PUHUKAA !
Olen parikyt vuotta nuorempi mutta tunnistan itseni hyvin tuosta kertomuksestasi. Itselleni on ollut aina vaikeaa antaa jonkun muun huolehtia minusta ja se on ollut aika kuluttavaa. Se on tuntunut väärältä. Minun pitäisi aina itse olla tekemässä ja päällepäsmäämässä joka-asiassa. Nyt sitten sairastuttuani olen joutunut vain hyväksymään sen että ei minullakaan ole voimavaroja loputtomiin. Pahimmillaan lapsen odotus on ollut tuskaa koska tunnen olevani oman kehoni vanki. onneksi olen saanut rinnalleni miehen joka pystyy näkemään tämän kamppailuni ja jakamaan asioita ilman ristiriitaa ja syyllistämistä. Hänellä on onneksi "hyvä" itsetunto ja ei kai sitä muuten jaksaisi meikäläistä kattella. nyt olen saanut terapiasta apua ja ruvennut oivaltamaan asioita toiseltakin kantilta. Toivottavasti ei ollut kauhean sekavaa tekstiä!
Siis nyt miehesi on hukassa, koska "ei ole saanut olla mies"? Mutta jos hän olisi saanut olla mies (=kantaa kaiken vastuun), hän olisi hukassa/ uuvuksissa koska joutui olemaan mies? Miehen elämä on kyllä vaikeaa.
Tekstisi prusteella minusta kuulostaa siltä, ettei teillä ole ollut todellista tasa-arvoa. Olet mahdollisesi verhonnut tasa-arvoksi sen, että olet sairastunut vahvuuteen?
Itse näen tasa-arvon niin, ettei kenenkään pidä osata kaikkea ja jaksaa kaikkea. Jokainen kuitenkin osaa jotain. Esim. juuri perheessä voidaan määrittää perheen roolit niin, ettei ketään pakoteta sellaiseen muottiin (sukupuolensa perusteella), johon hän ei sovi. Jokaisella on oikeus olla sellainen kuin on, riippumatta siitä mitä/kumpaa sukupuolta edustaa. Jokaisella on myös velvollisuus kantaa osansa perheen hyvinvoinnista niillä keinoin, joita osaa. Ei siis ole tarpeellista laskea, että molemmat varmasti tekevät yhtä suuren oan kotitöistä. Tai että ihan varmasti vaihtaa itse ne autonrenkaat, vaikka puoliso tekee sen paremmin.
Hei. Monissa vastauksissa oli mielestäni sama idea: tasa-arvo ei ole samanlaisuutta. Mielestäni on väärin että tasa-arvon nimissä julistetaan, että kaikkien pitäisi olla samanlaisia. Ei kaikkien tule olla samanlaisia, vaan kaikkia tulee arvostaa sellaisena kuin he ovat.
Vastuu on aina raskas taakka. Parisuhteessa on kumminkin se hyvä puoli, että sitä ei tarvitse yksin kantaa. Hyvässä parisuhteessa puolisot voivat luottaa toisiinsa ja arvostavat toistensa panosta vastuun ottamisessa ja antamisesa. En usko että tämä syntyy helposti, mutta se kasvaa ja kehittyy, jos sille antaa tilaa.