Harkinta-aika päätty. Kakkosvaihe paperien lähettämistä vaille ero.
Paljon on lyhyessä kuudessa kuukaudessa mielessä myllertänyt. Helpotusta, tuskaa, voitonriemua, ikävää, itsetunto kympissä, itsetunto nollassa...
Nyt vaikka se ero päätös keväällä vähän niinkuin ainakin epäsuorasti oli molempien yhteinen , vähän ehkä liiankin "helppo" päätös, on sen alkunokittelun (kyllä täällä pärjätään, kato kumppaneita löytyy, maailma on naisia/miehiä täynnä), jälkeen tultu siihen tilanteeseen että me molemmat olemme ehkä kuitenkin tulleet hieman epävarmoiksi siitä että tuliko erottua vähän liian hätäisesti kuitenkin.
Minä itse olin sitä toisinaan jo mielessäni kelaillut, ja niin näyttää ex:äkin.
Näin ainakin päättelisin hänen viime viikoina muuttuneen käytöksensä johdosta, tunnen kuitenkin hänet kokolailla hyvin.
En tiedä kuitenkaan onko se nyt kiinni siitä että homma olisi paketissa kunhan vain käräjäoikeuteen päin pistäisi viestiä, ja soropnoo, vai mikä helvetti tässä erossa nyt oikein meitä kumpiakin mättää, ihan kuin kumpikaan ei kuitenkaan olisi ihan varma päätöksen oikeellisuudesta.
Tämä kuvio tässä nyt vielä puuttui, on kuitenkin, kuten muutkin palstalla seikkailevat tietävät, ollut tässä viime aikoina muutenkin yhtä vuoristorataa nämä tunteet.
Nyt tässä pisteessä kun on jo kuitenkin tätä eroa mielessään kelaillut ja pyöritellyt ihan tosissaan siltä pohjalta että se on loppu nyt. On tehty lastenvalvojalla sopimukset ja on omat osoitteet ja omaisuus kokolailla jo jaettu.
On tullut loukattua toista, on tullut loukatuksi. On oppinut itsestään ja toiseta asioita joita ei voinut uskoa edes todeksi, paljon on paskaa kaatunut molempien syliin, kaikkea tätä itse perkelettä mitä kuuluu eroon.
Ja nyt on sitten tämä ihan oikeasti uusi tilanne käsissä. Sitä ehkä mielessään salaa on toivonut tai jotain, mutta nyt kun olisi ehkäpä kuitenkin konkreettisesti se tilaisuus meillä molemmilla että voisimme ehkä "vielä" kerran katsatsaa voisimmeko sittenkin vielä löytää sen meidän yhteisen sävelen.
Tämä taitaa olla se "paskamaisin" tilanne erossa.
Kumpikin haikailee sen yhteiselon perään, olisi paljon helpompaa kun edes jompikumpi olisi löytänyt jonkun uuden tms., voisi erota sitten oikeasti.
Paljon on lyhyessä kuudessa kuukaudessa mielessä myllertänyt. Helpotusta, tuskaa, voitonriemua, ikävää, itsetunto kympissä, itsetunto nollassa...
Nyt vaikka se ero päätös keväällä vähän niinkuin ainakin epäsuorasti oli molempien yhteinen , vähän ehkä liiankin "helppo" päätös, on sen alkunokittelun (kyllä täällä pärjätään, kato kumppaneita löytyy, maailma on naisia/miehiä täynnä), jälkeen tultu siihen tilanteeseen että me molemmat olemme ehkä kuitenkin tulleet hieman epävarmoiksi siitä että tuliko erottua vähän liian hätäisesti kuitenkin.
Minä itse olin sitä toisinaan jo mielessäni kelaillut, ja niin näyttää ex:äkin.
Näin ainakin päättelisin hänen viime viikoina muuttuneen käytöksensä johdosta, tunnen kuitenkin hänet kokolailla hyvin.
En tiedä kuitenkaan onko se nyt kiinni siitä että homma olisi paketissa kunhan vain käräjäoikeuteen päin pistäisi viestiä, ja soropnoo, vai mikä helvetti tässä erossa nyt oikein meitä kumpiakin mättää, ihan kuin kumpikaan ei kuitenkaan olisi ihan varma päätöksen oikeellisuudesta.
Tämä kuvio tässä nyt vielä puuttui, on kuitenkin, kuten muutkin palstalla seikkailevat tietävät, ollut tässä viime aikoina muutenkin yhtä vuoristorataa nämä tunteet.
Nyt tässä pisteessä kun on jo kuitenkin tätä eroa mielessään kelaillut ja pyöritellyt ihan tosissaan siltä pohjalta että se on loppu nyt. On tehty lastenvalvojalla sopimukset ja on omat osoitteet ja omaisuus kokolailla jo jaettu.
On tullut loukattua toista, on tullut loukatuksi. On oppinut itsestään ja toiseta asioita joita ei voinut uskoa edes todeksi, paljon on paskaa kaatunut molempien syliin, kaikkea tätä itse perkelettä mitä kuuluu eroon.
Ja nyt on sitten tämä ihan oikeasti uusi tilanne käsissä. Sitä ehkä mielessään salaa on toivonut tai jotain, mutta nyt kun olisi ehkäpä kuitenkin konkreettisesti se tilaisuus meillä molemmilla että voisimme ehkä "vielä" kerran katsatsaa voisimmeko sittenkin vielä löytää sen meidän yhteisen sävelen.
Tämä taitaa olla se "paskamaisin" tilanne erossa.
Kumpikin haikailee sen yhteiselon perään, olisi paljon helpompaa kun edes jompikumpi olisi löytänyt jonkun uuden tms., voisi erota sitten oikeasti.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Varmaan kannattaa keskustella vaimon kanssa asiasta vielä kertaalleen. Eipä ainakaan jää mitään kaduttavaa myöhemmille vuosille; kävi sitten kummin vaan. Olen täysin varma, että ette tosiaankaan ole niitä harvoja ja valittuja, joille noin käy. Monet eivät varmaan koskaan tuo asiaa esille ja mietiskelevät sitten enempi vähempi loppuelämänsä "entä jos....".
Meillä 10 v. sitten mies halusi erota. Muutimme riidellen ja lokaa heitellen eri osoitteisiin. Koskaan kumpikaan ei hakenut sitä lopullista eroa. Vuosi eron jälkeen mies kertoi katuvansa lähtöään. Aloitimme pöydän puhdistamisella. Kaikki sanomatta jäänyt kerrottiin, asioita vatvottiin, anteeksi pyydettiin, pelisäännöistä sovittiin jne... Lähes vuoden seurustelimme, ennen kuin muutimme takaisin yhteen. En ole katunut.
Kakkosvaiheen paperit piirongin laatikossa odottamassa allekirjoitusta,mutta pystyykö siihen paperiin kumpikaan nimeään laittamaan?Molemmilla eräänlaiset uudet kumppanit,omat kodit jne.mutta mikäs se nyt mättää?Kai tulimme kuitenkin liian pitkälle tällä tiellä,loppuun se on vietävä.Ja tilastoihin yksi aika turha ero lisää.Voi tätä ihmisen tyhmyyttä!
Se vaan tuntu silloin, ja oli tuntunut jo molemmista pidemmän aikaa, paska arki kun velkoineen (lue, rahat aina lopussa ja toisella vouti perässä yms.), riitoineen, kyllästymisineen, siitä osittain johtuneeseen viikonloppu kännäämiseen yms. mitä kaikkea se nyt oikein pitikään sisällään.Kai sitä ihan tavallista arkipäivää mikä nyt vaan on niin helvetin yleistä, rööperistä kontulaan.
Ei sitä siinä ristitulessa jaksa aina muistaa että onhan meillä kuitenkin toisemme.
Oletteko käyneet parisuhdeneuvojalla? Meilläkin 1. vaiheen paperit olleet pari kuukautta voimassa. Asumme kuitenkin vielä yhdessä. Tuntuu, että asiat ovat aikalailla ristissä. Ajattelinkin, että josko tuollaisesta parisuhdeterapeutista olisi apua tälläisessa tilanteessa. Onko kokemusta?
Vaikka olettekin järjestelleet jo aikatavalla asioitanne eroa ajatellen, niin voitte silti vielä palata yhteen. Ettehän te vielä ole eronneet, koska 2. vaiheen hakemusta ei ole tehty.
ja varmaan melkein jokainen jossain vaiheessa haikaileekin... mutta kerroit ettei teillä uusia osapuolia mukana.
Minun tapauksessa miehellä uusi nainen jonka luona ilmeisesti nytkin mutta silti haikailee myös minun perään..
on niin ristiriitaiset ajatukset..
Mutta avioliittoa takana myös melkein kolme vuosikymmentä, niin ei helppoa kummallekaan ', luulisin.
Ei ainakaan minulle.
Elät merkittäviä aikoja elämässäsi, jotka jättävät jäljen lopunikääsi. Itse jouduin oman itseni ja lasteni hyvinvoinnin vuoksi tekemään eropäätöksen, joka oli ihan oikea valinta. Silti vaikeuksia on ollut toisen aikuisen puuttuessa perheestä - henkisesti ja taloudellisesti tietenkin. Paremmin tämä on kuitenkin sujunut, jos vertaa siihen kuinka exällä on mennyt. Hän ei kyllä tätä nykyä edes ota yhteyttä lapsiin.
Mieti, mieti tarkkaan.
Mistä tiesit että lapset ovat minulla.
Mietin, mietin vitun tarkkaan. Mähän sanoin että olen henkisesti valmistautunut eroon reilu puoli vuotta, tää tilaanne on aivan uusi. En tosiaan ole hyppäämässä ex-naiseni kaulaan, "tule takaisin", mä vaan oon helvetin hämmentynyt.
ja tutkia "jääräpäisyyttään" tai toisen "jääräpäisyyttä" jospa tunteet eivät ole selkeät ja täten harkinta aika onkin oikesti harkinta-aikaa.
Se kai sen tarkoitus lieneekin, henkisesti voi valmistautua "eroon" mutta oikeasti se voikin olle että valmistautuukin sen kestämiseen siten ettei EX, saa nähdä sitä ja täten huomaa voittaneensa. Paeta ehkä ylpeyttään. Silloin ei välitä itsestään eikä kumppnistaan.
Kilpaiu on turhaa, ei ole ehkä "kaulaan hyppäämistä" jos kertoo ja ilmaisee että ei itse tahdo eroa tai että ei ole varma omista tunteistaan eron suhteen. Ei myös ole saavuttanut voittoa jos vaimo joutuu anelemaan tai ei itse ylepydeltää suostu ilmaisemaan omia tunteitaan. ITseä vastaan tehty ERO on hyökkäys vain jolla pönkitetään omaa itsekkyyttä ja ylpeyttä.
ajattelen. Meillä nyt ei oo vielä edes ekaa paperia viety. Mutta sitä huopaamista ees takas: josko se sittenkin onnistus. Vai vienkö sen paperin?
Kaikkein vaikeinta on näköjään keskustella asiasta, se vaan roikkuu koko ajan ilmassa, mutta siihen ei saa tartuttua. Mahdetaanko me vaan odottaa, että aika hoitaa asian meidän puolesta...
Silleen olis helpompi, kun toinen tosiaan asuis muualla, ei koko aikaa tarttis miettiä asioita toisen näkökulmasta ja toista "väistellen", kuten ylläolevassa viitattiin.
Pikkuista kilpailuhenkeäkin olen ollut huomaavinani, vaikka olen yrittänyt suhtautua asiaan neutraalisti. Se vaan on vaikeaa, kun toinen on vielä tuossa ja kovin rakas onkin. Jääräpäisyyttä, että minä kun sanoin niin, niin se sitten pitää jne. Tuollaista tyhmää.
Ollaan me niin mutkikkaita ihmisisä, etten paremmin sanois.
täysin se että te jos kuka voitte alkaa elämään ilman entisen rikkomista???
Miksi ette tee sitä, ei kukaan toimija voi teitä velvoittaa eroon hyvänen aika.?!
Vaikka mitä olisitte tehneet löytääksenne tilanteellenne "osoitetta". Näitä "toimintamalleja" ja avun ja neuvon antajia on joka lähtöön ja sekä kaavion kirjoittajia miten ja mitä tulee tehdä. Kuitenkin kaikki on teistä kahdesta kiinni, hei oivaltakaa mitä olette tekemässä.
Puolestanne iloitseva, sillä teillä on tunteita jäljellä.
asianne ja yrittäkää vielä yhdessä.
Ette te siinä mitään menetä, jos kokeilette vielä kerran. Sitten, jos ero tulee kuitenkin, voitte hyvillä mielin sanoa, että te yrititte, ei vaan onnistunut.
Ellette nyt yritä, niin joudutte vielä katumaan, ja miettimään: josko se sittenkin olisi onnistunut? Siinä te vatvotte elämäänne jälkikäteen ja pilaatte mahdollisen uuden kumppaninne elämän, kun aina joskus tulisi mieleen, että entisen kanssa asiat olivat niin ja näin. Aikaa kultaa muistot ja entinen elämä alkaa tuntua taivaalta, jos tulevan kumppanin kanssa meneekin sukset ristiin. Kuten joskus väistämättä menee jossakin asiassa.
Kokeilkaa, se voi antaa teille kaiken, tai msitten ei mitään. Mistä sen tietää.
"Aikaa kultaa muistot ja entinen elämä alkaa tuntua taivaalta, jos tulevan kumppanin kanssa meneekin sukset ristiin."
Minä en laittanut nimeäni yhteenkään eropaperiin. En avannut edes kirjeitä vaan käänsin ne takaisin lähettäjälle.
Eron jälkeen voi elää täysin ilman uutta kumppania. Sellaiseen ei ole minkäänlaista tarvetta tai kaipuutta. Oma seura on kaikista paras.