oli valtava kun sain kuulla poikaystäväni pettäneen. Ensimmäisen kerran ihan seurustelumme alkuajoilla. Asuimme eri kaupungeissa ja luottamus oli ensiarvoisen tärkeää suhteessamme. kolmas ja neljäs kerta tapahtui noin puolen vuoden seurustelun jälkeen. Tästä kaikesta sain kuulla vasta noin vuosi tapahtuneen jälkeen. Sillä hetkellä kun sain kuulla pettämisistä, meillä oli seurustelussa tauko ja päätin silloin ettei ikinä enää. Pettämistä en voi hyväksyä. Otin hänet kuitenkin takaisin, aikaa on kulunut ja tietääkseni hän on ollut kiltisti. Epäilys on edelleen vahvana mielessä, hänen oltua baarissa etsin ihmisten katseista sääliä, jotain merkkiä, että hän on pettänyt jälleen. Pahinta on tunne, että olen rikkonut itseäni vastaan. Olen antanut anteeksi asian, joka vaivaa edelleen mieltäni. Vaikka hän on ollut todella ihana ja kultainen viime kuukaudet, en silti voi unohtaa. En tiedä voinko koskaan unohtaa. Ja mielessäni on epäilys onko koko suhde enää jaksamisen arvoista. Olen kuitenkin nuori, emme ole naimisissa, emme edes kihloissa, ei lapsia, eikä yhteistä asuntoa.. minua ei pidättele mikään. Mutta kuitenkin jokin, rakkaus(ko)? En tiedä mitä tehdä, aika kuluu ja joka hetki arvostan itseäni vähemmän ja epäilykset raastavat mieltä. Luulin hänen olleen se oikea, en olisi osannut kuvitellakaan että minulle tapahtuisi näin.
Pettymys
brunet
81089
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Mielestäni näissä pettämisjutuissa mennään metsään siinä, että anteeksiantoa pidetään rikkeenä itseä vastaan! Ei se niin mene. Päinvastoin: Jos antaa anteeksi voi olla siitä ylpeä (ylittää itsensä!) ja vielä ylpeämpi jos pystyy unohtamaan. Näin tietysti vain siinä tapauksessa, että "vastapuoli" tosissaan katuu tekoaan. Jos uskottomuus on kroonista niin silloin täytyy ajatella jo itseään ja suhteen jatkuvuutta.
Itse koin vastaavaa ensimmäisessä suhteessani, neuovoni on jos tunnet epävarmuutta päätöksessä niin kysy itseltäsi oletko ansainnut moista kohtelua? Kerää itsevarmuutuesi ja lähde kohti elämää, jota on muunlaistakin. Arvosta itseäsi se on kaiken avain.
Suhteen alussa muiden tapailu ei lopu yhtä-äkkiä. Vasta kun seurustelu muuttuu vakituiseksi ja vakavaksi, jäävät kilpailevat suhteet luonnostaan.
Poikaystäväsi ei kenties ollut vielä vakiintunut ja siksi näihin sivusuhteisiin kannattaisi suhtautua samoin kuin hänen entisiin tyttöystäviinsä.
Suoraansanoen ärsyttävää kuunnella tätä iänikuista valitusta kuinka miehet pettää. Ensinnäkin, miksi ihmeessä aloitatte suhteen idioottien kanssa, kun kunnollisia miehiä on tarjolla vaikka kuinka. Ja lähestulkoon aina tulevan pettäjän kyllä pystyy tunnistamaan. Halut on toki miehellä kovat, mutta väite, että mies ei pysty sanomaan "EI", kun kaunis nainen levittää jalat, on täyttä roskaa. On katsokaas Miehiä ja miehiä.
Suhde on myös sitoutumista, eikä pettämistä pidä siksi koskaan hyväksyä. Miehelle on selvääkin selvempää, että mikäli nainen pettää, suhde loppuu välittömästi siihen. Itse heittäisin kirjaimellisesti naisen välittömästi asunnosta ulos ja pitäisin huolen, että maksimaalinen määrä paskaa valuisi pettäjän niskaan. Pettäminen on mielestäni sen verran vakava juttu, että siinä tilanteessa on turha enään kenenkään vikistä. Pettäjä itse on päätöksen tehnyt ja aikuisena kyllä tietää seuraukset. Mikään ei ole yhtä raivostuttavaa/säälittävää kun nähdä kuinka ihmiset jatkavat suhdetta pettämisen jälkeen.
Tähän vaan huomautuksena, että läheskään kaikki miehet, joiden vaimo on uskoton, eivät paiskaa heitä pihalle asian tullessa ilmi!Puhumattakaan, että heittäisivät maksimaalisen annoksen paskaa perässä. Eikö tuollaistakin toimintaa voi sanoa henkiseksi heikkoudeksi?
Taidat itse olla pettänyt miestäsi ja mies antoi anteeksi? Säälittävää.
Enpäs.
Anteeksiantamattomuus on säälittävää. Ketä se hyödyttää?
Se, että toistuvatkin syrjähypyt saa anteeksi, on IHMEELLISTÄ.
Ei hän ole heikko joka päättää suhteen puolison uskottomuuteen, vaan kaukaa viisas. Heikkoutta mutta tunnekuohussa inhimillistä sen sijaan on tuo paskan heitto tässä tilanteessa.
Pettäneeseen puolisoon ei vaan millään enää, ikinä, voi täydellä sydämellään luottaa. Piste! Kun on kerran pettämään pystynyt, pystyy tekemään sen uudelleenkin. Luottamus on mennyt.
Entinen vaimoni petti minua 16 yhteisen vuoden aikana useamman kerran. Tarkkaa lukumäärää en onneksi edes tiedä.
Aina tuo sattui. Repi sydäntä ja elämä tuntui katkeralta. Mutta jotenkin vaan en typeryyttäni raaskinut "heittää roskiin" kaikkia yhteisiä vuosia ja hyviäkin muistoja. Välillä saattoi olla muutamakin uskollinen vuosi kunnes taas maailma romahti.
Jos nyt voisin kääntää kelloa vuosia taakse päin tekisin sen heti. Elämää nähneenä ja kantapään kautta oppineena en antaisi anteeksi yhtäkään uskottomuutta. Lopettaisin suhteen saman tien. Näkisin kaiken sen vaivan, jakaisin asunnon ja muun omaisuuden. Hyväksyisin sen että menettäisin sen hyvän mitä suhteessa kuitenkin olisi mutta ennen kaikkea saisin rauhan sydämeeni ja itsetunnon ja -luottamuksen takaisin.
Sikäli kuitenkin osasin olla miehekäs että eron lopulta tullessa, avioeroa hakiessani ja kotoa pois muuttaessani tein sen tyylikkäästi ilman minkäänlaista "paskan heittoa". Ja ymmärsin vielä olla ottamatta häntä takaisin hänen kyyneleistään ja aneluistaa huolimatta. Ei ollut kuulemma "ymmärtänyt arvoani aikaisemmin".
Mielestäni pettäjä on henkisesti heikko. Pettäjän ymmärtäjän sydän saattaa olla heikko, niinkuin omani. Elämäähän tämä vain on ja kaipa kaikella on tarkoituksensa. Itsekin elän nykyään aivan ihanan hyväsydämisen naisen kanssa. Rakkaus, ystävyys ja molemminpuolinen kunnioitus kukoistaa.
ps.
Elämänkoulussa saa usein klovnin osan hän, joka elää enemmän sydämellään kuin järjellään.