Miten tässä aloittais? Kaikki on ihan uskomatonta...
Muutama kk sitten löysin ihan tosi ihanan ja kivan miehen Kuopiosta. Monessa mielessä just mun ihanne: tumma, tosi kivan näköinen (ei siis todellakaan mikään perussuomalainen jässikkä), luulisin että aika herkkä (on muusikko ja muutenkin...), osaa keskustella, hirveän hellä ja huomaavainen ja samalla kuitenkin tosi miehekäs, ei siis mikään tohvelisankari. Hän on mua 5 vuotta nuorempi, itse olen jo 34 :( mutta hän vain päinvastoin sanoo tykkäävänsä että ikäero on näinpäin. Tilanteesta johtuen emme voi tavata kovin usein ja mulle on kyllä ihan yhtä tuskaa odottaa kaksikin viikkoa että saan häntä nähdä... Mutta sitten kun tavataan niin kaikki on ihan uskomattoman ihanaa. Olen tosiaan taivaassa kun saan olla tuon miehen sylissä. En ole koskaan voinut kuvitella että esim. seksi vois olla jotain niin uskomattoman ihanaa, hellää, herkkää ja kiihkeää, kaikkea yhtäaikaa. Kuitenkin...Kaikesta tosiaan ihan taivaallisen ihanasta huolimatta on jotain, mitä en ymmärrä ja mikä suoraan sanottuna vähän pelottaa:
Siis, tällä miehellä on mun mielestä maailman ihanin hymy - silloin kun sitä saa katsella. Hän nimittäin hymyilee tosi harvoin, tai ainakaan silleen avoimesti. Musta tuntuu että hänellä on taipumusta vähän sarkasmiin ja kyynisyyteenkin ehkä ja joskus nuo sitten näkyy myös kasvoilla, kuten just vaikka hymyillessä. Siis, ettei ole sellainen ihan aito ja lämmin... Ja sitten taas kuitenkin kohta on. Muutenkin mulla on välillä sellainen olo, etten oikeasti ehkä pääsekkään ihan niin lähelle häntä kuin haluaisin. Siis että ihan kuin jotakin olis koko ajan kuitenkin jotenkin välissä. Hän on eronnut muutama vuosi sitten ja luulen että tuo liittyy tähän jotenkin, hän ei ole kovin halukas puhumaan tuosta asiasta. Tuo vaivaa mua, koska olen huomannut että hänessä on jotakin sellaista... vähän kylmää... Vaikea selittää... Hänestä on myös tosi vaikea uskoa, että hän olis oikeesti mitenkään agressiivinen, mutta muutama viikko sitten näin omin silmin, kun hän heitti noin vain katuun nuoren miehen, joka pikkukännissä tuli pummaan tupakkaa ja alkoi sitten soittaa suuta mun ystävälle (joka ei siis sitä tupakkaa pummannu). Mitään pahempaa ei sattunu, mutta silloin näin hänessä sellaisen puolen, että en olis ikinä voinut sellaista kuvitella. Siis, hän ei oikeastaan edes mitenkään suuttunut, tai mitään. Mutta siinä tavassa jolla hän koko tuon jutun otti oli jotakin ihan kummaa, ihan kuin se ei olis herättäny hänessä yhtään mitään tunteita, ei sen paremmin suuttumusta kuin mitään muutakaan, pelkoa tms. Vaikea selittää, jotenkin mulle tuli vain tunne, että ihan kuin hänelle tappelu olis jotenkin niin arkipäiväinen asia, ettei siitä sen enempää. En olis ihmetelly, jos olis seuraavaksi alkanu puhua muina miehinä säästä. Itse olin ihan kauhusta jäykkä tuossa tilanteessa, kun vastapuoli oli vielä aika reilusti kookkaampi. Sit luulen, että se hallitsee muutenkin tuollaista (siis itsepuolustusta tai jotain, sen verran kätevästi hän tuon toisen kenttään lennätti), mutta kun kysyin asiasta, niin ainoa vastaus jonka sain oli että sielu hallitsee ruumista eikä ruumis sielua. Siis häh?
Tais tulla aika sekava tästä. Sori. Mutta siis, koskaan ei ole kyllä multa viety jalkoja niin tehokkaasti alta kuin nyt, mut kun kuitenkin on tunne että kaikesta ei puhuta ja että en saa häntä niin lähelle kuin haluaisin. Mulle ei oo epäselvää että rakastan häntä, mutta itse en esim. vielä ole samaa saanut kuulla häneltä. Kylläkin, että olen tosi tärkä ja että hän välittää minusta paljon ja oikeesti jne jne. Mitä tehdä? Pelkään, että jos painostan häntä puhumaan joistakin jutuista, niin se rikkoo meidän välit. Näinkään ee voi jatkaa kuitenkaan. En halua mitään salaisuuksia mutta en halua myöskään menettää häntä. Pelottaa ja itkettää.
Muutama kk sitten löysin ihan tosi ihanan ja kivan miehen Kuopiosta. Monessa mielessä just mun ihanne: tumma, tosi kivan näköinen (ei siis todellakaan mikään perussuomalainen jässikkä), luulisin että aika herkkä (on muusikko ja muutenkin...), osaa keskustella, hirveän hellä ja huomaavainen ja samalla kuitenkin tosi miehekäs, ei siis mikään tohvelisankari. Hän on mua 5 vuotta nuorempi, itse olen jo 34 :( mutta hän vain päinvastoin sanoo tykkäävänsä että ikäero on näinpäin. Tilanteesta johtuen emme voi tavata kovin usein ja mulle on kyllä ihan yhtä tuskaa odottaa kaksikin viikkoa että saan häntä nähdä... Mutta sitten kun tavataan niin kaikki on ihan uskomattoman ihanaa. Olen tosiaan taivaassa kun saan olla tuon miehen sylissä. En ole koskaan voinut kuvitella että esim. seksi vois olla jotain niin uskomattoman ihanaa, hellää, herkkää ja kiihkeää, kaikkea yhtäaikaa. Kuitenkin...Kaikesta tosiaan ihan taivaallisen ihanasta huolimatta on jotain, mitä en ymmärrä ja mikä suoraan sanottuna vähän pelottaa:
Siis, tällä miehellä on mun mielestä maailman ihanin hymy - silloin kun sitä saa katsella. Hän nimittäin hymyilee tosi harvoin, tai ainakaan silleen avoimesti. Musta tuntuu että hänellä on taipumusta vähän sarkasmiin ja kyynisyyteenkin ehkä ja joskus nuo sitten näkyy myös kasvoilla, kuten just vaikka hymyillessä. Siis, ettei ole sellainen ihan aito ja lämmin... Ja sitten taas kuitenkin kohta on. Muutenkin mulla on välillä sellainen olo, etten oikeasti ehkä pääsekkään ihan niin lähelle häntä kuin haluaisin. Siis että ihan kuin jotakin olis koko ajan kuitenkin jotenkin välissä. Hän on eronnut muutama vuosi sitten ja luulen että tuo liittyy tähän jotenkin, hän ei ole kovin halukas puhumaan tuosta asiasta. Tuo vaivaa mua, koska olen huomannut että hänessä on jotakin sellaista... vähän kylmää... Vaikea selittää... Hänestä on myös tosi vaikea uskoa, että hän olis oikeesti mitenkään agressiivinen, mutta muutama viikko sitten näin omin silmin, kun hän heitti noin vain katuun nuoren miehen, joka pikkukännissä tuli pummaan tupakkaa ja alkoi sitten soittaa suuta mun ystävälle (joka ei siis sitä tupakkaa pummannu). Mitään pahempaa ei sattunu, mutta silloin näin hänessä sellaisen puolen, että en olis ikinä voinut sellaista kuvitella. Siis, hän ei oikeastaan edes mitenkään suuttunut, tai mitään. Mutta siinä tavassa jolla hän koko tuon jutun otti oli jotakin ihan kummaa, ihan kuin se ei olis herättäny hänessä yhtään mitään tunteita, ei sen paremmin suuttumusta kuin mitään muutakaan, pelkoa tms. Vaikea selittää, jotenkin mulle tuli vain tunne, että ihan kuin hänelle tappelu olis jotenkin niin arkipäiväinen asia, ettei siitä sen enempää. En olis ihmetelly, jos olis seuraavaksi alkanu puhua muina miehinä säästä. Itse olin ihan kauhusta jäykkä tuossa tilanteessa, kun vastapuoli oli vielä aika reilusti kookkaampi. Sit luulen, että se hallitsee muutenkin tuollaista (siis itsepuolustusta tai jotain, sen verran kätevästi hän tuon toisen kenttään lennätti), mutta kun kysyin asiasta, niin ainoa vastaus jonka sain oli että sielu hallitsee ruumista eikä ruumis sielua. Siis häh?
Tais tulla aika sekava tästä. Sori. Mutta siis, koskaan ei ole kyllä multa viety jalkoja niin tehokkaasti alta kuin nyt, mut kun kuitenkin on tunne että kaikesta ei puhuta ja että en saa häntä niin lähelle kuin haluaisin. Mulle ei oo epäselvää että rakastan häntä, mutta itse en esim. vielä ole samaa saanut kuulla häneltä. Kylläkin, että olen tosi tärkä ja että hän välittää minusta paljon ja oikeesti jne jne. Mitä tehdä? Pelkään, että jos painostan häntä puhumaan joistakin jutuista, niin se rikkoo meidän välit. Näinkään ee voi jatkaa kuitenkaan. En halua mitään salaisuuksia mutta en halua myöskään menettää häntä. Pelottaa ja itkettää.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Kyllä vain olet pahankerran retkahtanut. Mutta sattuuhan sitä, kun ei kovin pahasti sattuisi. Pidä etäisyyttä, kuten huomaat hänenkin pitävän,jollain tavalla. Ei pidä suinpäin mennä. Onhan tuo kiinnostavaa,kieltämättä,hän elää omalla tavallaan, joka ehkä on sinulle hieman outoa ja arvoituksellista. Hänellä on aivan oma maailmansa, joka ehkä vie aikaa oppia sitä tulkitsemaan. -
olen itsekkin kokenut saman pari kertaa....
Vaikka teillä on ihanaa jne... niin jos asiassa joku on se mutta... niin kyl sen vaistoaa. pidä pientä etäisyyttä, ettet särje sydäntäsi pahasti.
Jotain tämä mies salaa sinulta, aivan selkeästi. Sen olen oppinut (32v.),että omiin vaistoihinsa kannattaa aina luottaa.
Nuorena miehet usein huviksen tapellanujakoivat, ei siinä sen kummempaa. Jotkut vähän jalostaa taitojaa eri taistelulajeissa, eikä tuollanen kenturaan nakkaaminen sitä taustaa vasten sitten mitään outoa ole.
eräällä ysätävlläni oli kerran poika kaveri ja sopisi juuri noihin raameihin.... ja hän laittoi katuun ihmisä silloin tällöin....
Ja oli muuten kaiken lisäksi " taiteellinen " mies...
Mies piti etäisyyttä mutta li lähetllä kuitenkin... meni vuosi vähän alle niin selvis että tmä ystäväni polttelee silloin tällöin hasista ja juuri kun on pöllyt vetänyt ja mukavissa tuiskeissa niin sama kysy kuka vain tupakkaa niin katuun....
ja ei sitä päälle päin huomannu eikä ollu edes mikään säännöllinen käyttäjä mutta silloin tällöin hyvässä seurassa:)
Että jos minä olisin sinä niin ei puhettakaan ettenkö laittas jätkän kiertoon, en uskaltaisi edes ajatella seurustelua. milloin itse aattelit olla kadussa?????
En ymmärrä mitään.
Toistan samaa mitä muutkin: luota vaistoihisi. Sinä itse olet nähnyt tilanteet, etkä usko niiden olevan täysin normaaleja. Jo se, että vaivauduit kirjoittamaan aiheesta tälle palstalle, osoittaa sen, että tiedät miehessä olevan jotain todella outoa.
Mieti hetki:
- tappeleminen ei ole hyvä merkki: hän on siis aggressiivinen (milloin hän on sitä sinulle)
- silloin, kun jokin näyttää liian hyvältä ollakseen totta, se ei sitä ole: olethan jo nähnyt merkkejä siitä
- sinua pelottaa: terveessä suhteessa ei tarvitse pelätä
En haluaisi käyttää tätä sanaa, koska sitä käytetään niin usein väärin, mutta ehkä se auttaa ymmärtämään riskin: sinä saatat olla tekemisissä psykopaatin kanssa. Eihän kuulosta turvalliselta?
Jätä hänet, ennen kuin on liian myöhäistä. Koskaan, ei koskaan ihmisen pitäisi pelätä omaa rakastaan. Sinä pelkäät. Eikö se jo riitä?
Ai niin. Mikäli mies itse kuvaa itseään "herkkä ja tunteellinen" juokse ja lujaa. Miehet eivät tee niin. Niin tekevät vain sairaalloiset hullut, jotka tulevat repimään elämäsi pirstaleiksi.
Herkkyyttä ja taiteellisuutta käytetään tekosyynä voidakseen käyttäytyä päättömästi ja suorastaan vaarallisesti.
Lopeta pelkääminen eroamalla. Ihan totta. Älä liity niiden tuhansien naisten joukkoon, jotka uskovat parempaan huomiseen - ihan turhaan.
Itse lähdin omasta suhteestani ennen kuin tilanne meni liian pitkälle. Tuttavapiirissäni oli naisia, jotka eivät niin ymmärtäneet tehdä. He ovat kokeneet jotain niin sairasta, ettei tervejärkinen ihminen edes millään ymmärrä. Tuskallista kauheutta.
Kannattaa luottaa siihen omaan vaistoonsa. Ei tuohon muuta oikein voi sanoa.
Mieskaverisi toteamus ' sielu hallitsee ruumista, eikä ruumis sielua' on kyllä aika erityinen ja kylmä suhtautumien koko asiaan...käyttääks se jotain aineita? Jos käyttää ni lipettiin vaan ja äkkiä.
Kyllä se sutkin vielä heittää katuun, jos sä alat narttuilemaan ja nalkuttamaan.
Voi ei...! Aika monet käsitti minut ihan väärin. Siis, en pelkää että tää mies olis varsinaisesti ollenkaan väkivaltainen. Se tilanne kävi äkkiä tosi uhkaavaksi ihan sen toisen takia, minkä lisäksi tää toinen käytti kyllä tosi törkää kieltä mun miehelle. Sit se, että tiedän että mun ystävä ei erityisemmin pidä humaltuneista eikä mun ole häntä esim. tarvinnu humalassa katella, käyttää tosi kohtuullisesti ja harvoin. Siis tosiaan, huumeiden käyttö ei kyllä tulis mulla itsellä ensimmäisenä mieleen. Ja kaikkea on nähty.
Siis se mikä pelottaa mua on, että jos hän ei sitten kuitenkaan tunne mua kohtaan sellaista luottamusta ja välittämistä, että uskaltais käydä ehkä jotenkin läpi niitä suruja joita hänelle ehkä on aiemmista suhteista jääny. Luulen, että hän oikeasti saattaa vähän pelätä sitoutumista, ehkä sen takia että aiemmin on menny pieleen. Mut yhtäkaikki, kun rakastaa (siis tosiaan rakastan tätä miestä, enkä ihan helposti sellaista sano), niin tuntuu pahalta, jos ei olekkaan toiselle se, jonka kanssa vois myös vaikka sit itkeä jos siltä tuntuu. Tai jotain... No, katsotaan mitä tapahtuu. Tosi harmi kyllä, jos asiat ei selviä. Niin ja sitten vielä, siis kyllä tämä mies oikeasti on tosi hellä ja herkkä, ihan minun ajatus se on. Samalla kuitenkin niin tosi vahva jotenkin...