Olen seurustellut mieheni kanssa neljä vuotta, joista olemme asuneet puolitoista vuotta yhdessä. Tällä hetkellä minusta tuntuu, todella pahalta. Olen halunnut mieheni kanssa kihloihin jo kahden vuoden ajan. Hän ei ole ollut kiinnostunut asiasta, vaan aina on ollut syitä.
Nyt tuntuu, että olen saanut tarpeekseni odottamisesta. Mieheni sanoo olevansa valmis, mutta ei ota asiaa ikinä puheeksi tai ehdota, että menisimme katselemaan sormuksia. Jos olemme puhuneet alustavasti kihlajaispäivästä tai sormusten katselemisesta, hän ikäänkuin "unohtaa" asian.
Viime aikoina hän on viettänyt enemmän aikaa ystäviensä kuin minun kanssani. Ystävät ovat tärkeitä, mutta minusta tuntuu että aika heidän kanssa menee edelleni.
En halua puhua ystävilleni, vanhemmilleni tai kenellekään ongelmistamme. Siksi kirjoitan, tälle palstalle jotta voisin lievittää pahaa oloani. Myöskään mieheni ei ole hyvä puhumaan asioista ja usein en saakaan häneltä vastauksia kysymyksiini, ennenkuin tarpeeksi yritän saada selville. Minulla on todella paha olla, tuntuu etten ole tarpeeksi hyvä ja rakastettava. Mieheni on sanonut rakastavansa ja haluavansa olla kanssani. Kuitenkaan minusta ei nykyään enää tunnu siltä.

Vastaukset 5
Vanhimmat
Eihän se toimiva parisuhde tarvitse kalliita sormuksia, eikä mitään kihloihin menoa. Seurustelkaa ja unohtakaa noi jutut. Mies on iloinen, kun sä et ahdistele häntä kihloihin menolla.
että meille naisille tuollaiset asiat ovat tärkeitä. Itselleni myös tulee sellainen ajatus mieleen, että mies ei ole tosissaan kanssani, sillä olemme olleet yhdessä lähemmäs viisi vuotta, asuttu saman katon alla pari vuotta, mutta hän ei halua kihloihin, eikä naimisiin kanssani. Odottaako hän siis sitä "oikeaa"?
Mies on paljon yksinkertaisempi peli kuin luulisi. Jos odotat siltä kaikkea et luultavasti saa mitään. Mutta jollet odota mitään saat aika varmasti jollet kaikkea niin paljon.
Mies ahdistuu ahdistellessa ja hätääntyy hiljaisuudesta. Sitä voi säädellä kuin volumenappia. Mä olen nainen ja mua ollaan ahdisteltu naimisiinmenolla. Ero siitähän tuli.
Miehelle naimisiinmeno on kuolemaa lopullisempi asia vaikka nykyään pystyykin eroamaan sormen napsauksella. Kypsytelläkseen ajatukseen mies tarvii valovuosia. Älä nyt tee virhettä ja ala katkerasti piikittelemään poloista. Katsele ja jos tuntuu 33 vuoden jälkeen siltä että nyt saatana naimisiin, jätä se ja tilaa jostain kuponkilehdestä naimiisiin koulutettu mies..
; )
jaksamista
Etkö näe ympärilläsi tapahtuvia asioita? Suhteita lopetetaan tuon tuosta ja avioliitosta erotaan melkein yhtä nopeasti kuin se on alkanutkin. Paitsi että silloin kiristellään hampaita kalliiden lakimiesten kanssa, tapellaan siitä kumpi saa mitäkin omaisuutta ja kaikesta jää paljon pahempi maku suuhun...jne. Onhan se tietysti sellainen naisten haave pikkutytöstä asti. Mutta ei se elämä niitten prinsessahäiden jälkeen ole yhtään sen erilaisempaa, kuin silloin seurustelu aikoina. Enemmänkin kahlitsevampaa ja riita alttiimpaa, kun arki tulee mukaan kuvioihin. Kyllä ne miehet voivat olla hyvin vakavissaa ilman mitään tuollaista turhaa.
Mulla oli samanlainen tilanne entisen puolisoni kanssa. Minä halusin kovasti sitoutua, varmuuden siitä että ollaan aina yhdessä. Mies oli että joo, just silleen että ei kieltänyt mutta ei myöskään tehnyt asian hyväksi mitään. Olin niin rakastunut että puskin asiaa yksin eteenpäin, suunnilleen vein miehen sormuskauppaan ja sitten oltiin kihloissa. Suhde ei kestänyt. Mies ei selvästikään ollut siihen valmis alun perinkään, eikä halunnut päästää irti poikamieselämästään.
Yksin ei voi parisuhdetta muodostaa, se kantsii muistaa. Jos mies haluaa vaan pyöriä kavereittensa kanssa, eikä kiinnostu kihloista neljän vuoden jälkeenkään, kuulostaa peli aika selvältä. Sinuna sanoisin miehelle suoraan mitä haluan, ja kysyisin pystyykö/haluaako hän sen minulle antaa. Jos vastaus ei ole myöntävä, miksi hukata lyhyttä elämää väärään mieheen? Antaa pikkupoikien leikkiä kavereittensa kanssa! Oikeita, sitoutumiskykyisiä miehiäkin löytyy! Voimia sulle!