minulla on nyt vaikea elämäntilanne, tukea tarvitsisin ja paljon. Poikakaverini ei vain oikein osaa auttaa. Jos satun purskahtamaan itkuun hänen kanssaan hän saattaa sanoa; ''ei tuollaista tarvitse kestää, hae lääkkeet siihen!'' tai jotain sinnepäin...
Juuri nyt kun tarvitsisin häntä eniten tuntuu hänellä olevan paljon muuta tekemistä; sorsanpyynti alkanut jne.
Minusta tuntuu todella pahalta tällainen :(. Tekisi mieli etsiä sitä tukea muualta, kainaloa johon käpertyä ja joka lohduttaisi kun on paha olla.
Muuten meillä menee hyvin, halaillaan aina kun nähdään ja ollaan lähekkäin. Mutta pahaa oloani hän ei osaa käsitellä..:( onko tämä yleistäkin?
hänen kotonaan ai ole tunteita paljon näytetty, sanoi ettei koskaan ole nähnyt äitinsä saatikka sitten isänsä itkevä...
Rakastan tätä miestä enkä halua hänestä luopua.
miten saisin poikakaverin ymmärtämään minua nyt?
pelottaa että hän etsii itselleen kohta paremman...:(
Juuri nyt kun tarvitsisin häntä eniten tuntuu hänellä olevan paljon muuta tekemistä; sorsanpyynti alkanut jne.
Minusta tuntuu todella pahalta tällainen :(. Tekisi mieli etsiä sitä tukea muualta, kainaloa johon käpertyä ja joka lohduttaisi kun on paha olla.
Muuten meillä menee hyvin, halaillaan aina kun nähdään ja ollaan lähekkäin. Mutta pahaa oloani hän ei osaa käsitellä..:( onko tämä yleistäkin?
hänen kotonaan ai ole tunteita paljon näytetty, sanoi ettei koskaan ole nähnyt äitinsä saatikka sitten isänsä itkevä...
Rakastan tätä miestä enkä halua hänestä luopua.
miten saisin poikakaverin ymmärtämään minua nyt?
pelottaa että hän etsii itselleen kohta paremman...:(
Vastaukset 7
Vanhimmat
..olin aikoinaan samassa tilanteessa.. ja vaikka kuinka toivoin... mies ei muuttunu milliäkään empaattisemmaksi.. ja siihen suhde loppui.
kävi liian rankaksi.
Mulla on samanlainen tilanne, mutta olen mies. Olen tottunut kommunikoimaan asiasta kuin asiasta mutta avopuolisoni ei ole koskaan oppinut sellaista. Minä olen ajattelija ja hän suorittaja.
Kun vertaa vanhempiamme huomaa että omat vanhempani keskustelevat ja heidän välillään on kontakti mitä on edes vaikea selittää. Hellyyttä. Ja tuntuu että hänen vanhempansa ovat yhdessä lähinnä taloudellisten syiden perusteella. En ole esimerkiksi nähnyt heidän halaavan ikinä tai keskustelevan muusta kuin säästä ym.
En oikein tiedä mitä teen, muuten meillä menee kaikinpuolin hyvin mutta tunnen itseni hyvin yksinäiseksi. Meillä ei ole henkistä kontaktia. Hänellä ei ole siihen edes tarvetta.
Jos meille tulee ero, niin on ainakin tiedossa mitä ominaisuuksia jatkossa naiselta toivoo...
Niinpä olin ensimmäisessä avioliitossani naisen kanssa, jonka perheessä ei riidelty, eikä muutenkaan paljoa aviopuolisoiden kesken juteltu. Meidän avioliitomme kariutui siihen, että meidän keskustelumme lopahtivat. Emme pystyneet selvittämään asioita, koska exäni sanoi usein, että 'taas sä jauhat tota samaa.' Sitten olin niin yksin suhteessa häneen, että lopulta sitten tuli ihan kamalia riitoja. Katsoin lastemme parhaaksi erota. Voimme nyt asiallisesti keskustella, mutta mitään ystävyyttä ei kyllä ole.
Kyllä parisuhde vaatii jokapäiväistä hoitamista ja asioiden selvittämistä, jotta jaksaa ottaa vastaan taas uusia asioita. Emme me voi koskaan oppia tuntemaan pariamme kokonaan. Emme voi myöskään häntä muuttaa. Ainoa, mitä voimme tehdä on muuttaa omaa ajatteluamme. Saman voi myös toinen tehdä.
Tuntuu, että jos teillä ei mitään muutoksia tapahdu puhumisessa, on aika vaikea elää yksin parisuhteessa.
Suhteeni alkupuolella vetistelin yhtä sun toista, varsinkin miehen raivokohtauksia. Yleensä tosin sain itse raiviksen itkettyäni tarpeeksi kauan, sillä koin itseni nöyryytetyksi.
Mieheni suhtautui välillä aika ivallisesti ja halveksuvasti itkuihini, mutta kaiketi yhteiset vuodet (5) ovat saaneet hänellekin vähän järkeä päähän: pakkohan tunteet on ulos päästää ettei kaali hajoa. Hän on kertonut että hänen isänsä suhtautui juuri em. kaltaisesti hänen äitinsä itkemiseen. Halveksuvasti. Mieheni ymmärtää nykyään että se ei ole ainoa tapa!
Jotkut oppivat, jotkut eivät. Tunteettomuus on yksi kamalimpia piirteitä kumppanissa, tai tämä suoranainen ilkeys, että toisen heikkouden osoituksiin vastataan halveksunnalla. Opittuja malleja on mahdollista muuttaa - minäkään en enää itke kaikkea mahdollista.
kun luin ton tekstin niin tulee kun minä mieleen en osaa kanssa yhtää tukee omaa tyttöystävää kun hän itkee. en osaa juurikaan mitää itkuuu käsitellä aina kun joku itkee niin minä hermostun ja käyttäydyn todella typerästi.halusin tukee häntä mut en vaan osaa tehdä mitää(valita oikeita sanoja?) siis itkeminen saa mut osittain paniikkii ja sen takii en pidä siitä kun en osaa tehdä mitää ja se rasittaa välillä hyvin paljon.
haluisin oppii mut itkun kuuntelemalla se tuskin paranee.mut ehkä joku on keksinyt keinon?
Ei tarvitse sanoa mitään. Hali naista, jos hän haluaa (ei väkisin). Saattaa olla että hän alkaa itkeä voimakkaammin, mutta tämä ei tarkoita sitä että halisi tekisi huonomman olon, vaan että hänellä on tarpeeksi TURVALLINEN olo päästää kaikki itkut pellolle.
Monet eivät tiedä tätä, että itkeminen saattaa olla hyvinkin hyödyllistä ja tervettä. Se puhdistaa henkisen tukoksen ja laukaisee jännitykset (sikäli mikäli kyseessä ei ole esim. kuolemantapaus, jolloin mikään itku ei ihan HETI auta).
Semmoinen pikku juttu, että en suosittelisi aloittamaan seksiaktia siitä että halii itkevää naista. Myöhemmin nainen saattaa tuntea itsensä hyväksikäytetyksi, eikä enää tiedä miten päin olla jatkossa. Tietysti jos nainen seksiä vaatimalla vaatii, niin sitten on eri juttu.
Joo, halailu auttaa yleensä aina kaikkeen. Itellä jos vaikka kihisen kiukusta ja kaikki ärsyttää ja on huonosti enkä siedä pätkääkään kosketusta tai muutakaan niin kun poikakaveri ottaa "väkisin" syliin niin kiukku laantuu täysin. Ei siinä voi olla enää vihainen vaikka kuinka haluaisi.
Itkeminen on sama juttu, mikä sitten itkettääkin niin halaus, piiiiitkä halaus auttaa. Siinä sitä sitten pillittää toisen sylissä murheitaan ja kyllä se sitten aikanaan loppuu ja aurinko alkaa taas paistaa.