Loukkaannuin, ja lisäksi olen pänkkipäinen.
Kävi niin, että olimme sopineet menevämme eräälle ostosreissulle kihlattuni vanhempien kanssa, makutuomariksi. Perjantaina mieheni innostui kuitenkin juhlimaan, ja juomaan sekä valvomaan. Mukavaa oli, hänen seurassaan on aina hauskaa. :)
Kun seuraavana päivänä piti lähteä ostoksille, en saanut miestä millään ylös. Oli käynyt niin harmillisesti, että isäntä joi liikaa ja poti kovasti krapulaa. (Hän ei usein juo, joten mistään deekusta nyt ei ole kyse...)
Appivanhemmat soittivat, ja mies ei saanut sanaa suustaan. Olin yrittänyt häntä herätellä kaikin keinoin. No, otin puhelimen, ja anoppi kysyi että onko siellä nyt joku hätänä. Sanoin että miehellä on vain krapula... Anoppi ei tainnut montaa sanaa sanoa, ja löi minulle luurin korvaan...
En ymmärrä miksi minulle niin piti tehdä. Luuliko hän, että minua ei harmittanut miehen uneliaisuus?? Miksi minua piti vastaan ryhtyä? Soitin takaisin, kun toivoin että puhelu olisi vain katkennut. Appi vastasi ja sanoi että he nyt ovat jo menossa ja kyllä se luuri lyötiin korvaan. Yritin olla loukkaantumatta ja jutella normaaleja. Tietysti pahoittelin tilannetta. He eivät pyytäneet minua mukaan. Sitäkään en ymmärrä. Vaikka mieheni nukkui, niin miksi minua ei voinut mukaan ottaa? Ihme jos eivät ymmärtäneet, että minuakin harmitti, ei vain heitä...
Puhelun jälkeen tuli väkisinkin iso itku. Mieheni hermoitui ja lähetti myrkyn katkuisen viestin vahhemmilleen. Hän meuhkasi siinä, että turha naiselle on mieltä siitä osoittaa, jos hän on se jonka krapulan takia suunnitelma meni mönkään. Vastaukseksi tuli viesti, että toivottavasti tämä on viimeinen kerta, kun lähetät tuon sävyiden viestin... Ei siis anteeksipyyntöä minulle.
Mieheni vastasi, että hän lähettää tasan sen sävyisen viestin kun haluaa, kun hänen naisesa itkee, kun anoppi löi luurin korvaa, eikä häntä otettu matkaan. Appivanhemmista ei ole sen jälkeen kuulunut mitään.
Minusta tuntuu, että olen kuviosta aivan pihalla. Mitä ihmettä minä tein väärin??? Mieleni tekisi lähteä kyläilemään appivanhemmille, ja selvittää koko sotku. Mieheni pelkää, että suorapuheisuuteni vain pahentaisi asioita, joten hän ei sitä suosittele. Hän sanoo, että hän tietää että hänen pitää mennä sinne anelemaan anteeksiantoa, koska oli krapulassa. Hän viestissä jo kerran laittoi pahoittelut. Ja tietysti on syytäkin olla pahoillaan, vaikka nyt ei mennytkään mönkään mikään järin valtava asia. Ja maailma ei tietysti pyöri minun napani ympärillä, mutta entäs minä sitten?? Enkö minä saisi odottaa, että appivanhemmat pahoittelisivat käytöstään? Tuntuu jotenkin hullulta, että aikuiset ihmiset pitävät mykkäkoulua jne.
Yritän olla katkeroitumatta tässä yhteydenottoa odotellessani, koska haluan todellakin pitää ihmissuhteet kunnossa. Tuntuu vain olevan hyvin erilaisia tapoja hoitaa asioita. Itse en ole tottunut puhumattomuuteen. Tai tappelemiseen ylipäätäänkään. Minun kodissani sellaista ei harrasteta. Olen herkkä nainen, ja tämä todella sattuu. Appivanhempani kyllä minua sen verran tuntevat, että tietävät sen varmasti. Siksikin tämä heidän hiljaisuutensa loukkaa.
Onko näkemykseni nyt aivan väärä? Voisinko yrittää nähdä asiaa toiselta kantilta? Ymmärrän jos he ovat pojalleen vähän käärmeissään, mutta kohtuus kaikessa. Ja minä en tiedä mitä pahaa olen tehnyt.
Kävi niin, että olimme sopineet menevämme eräälle ostosreissulle kihlattuni vanhempien kanssa, makutuomariksi. Perjantaina mieheni innostui kuitenkin juhlimaan, ja juomaan sekä valvomaan. Mukavaa oli, hänen seurassaan on aina hauskaa. :)
Kun seuraavana päivänä piti lähteä ostoksille, en saanut miestä millään ylös. Oli käynyt niin harmillisesti, että isäntä joi liikaa ja poti kovasti krapulaa. (Hän ei usein juo, joten mistään deekusta nyt ei ole kyse...)
Appivanhemmat soittivat, ja mies ei saanut sanaa suustaan. Olin yrittänyt häntä herätellä kaikin keinoin. No, otin puhelimen, ja anoppi kysyi että onko siellä nyt joku hätänä. Sanoin että miehellä on vain krapula... Anoppi ei tainnut montaa sanaa sanoa, ja löi minulle luurin korvaan...
En ymmärrä miksi minulle niin piti tehdä. Luuliko hän, että minua ei harmittanut miehen uneliaisuus?? Miksi minua piti vastaan ryhtyä? Soitin takaisin, kun toivoin että puhelu olisi vain katkennut. Appi vastasi ja sanoi että he nyt ovat jo menossa ja kyllä se luuri lyötiin korvaan. Yritin olla loukkaantumatta ja jutella normaaleja. Tietysti pahoittelin tilannetta. He eivät pyytäneet minua mukaan. Sitäkään en ymmärrä. Vaikka mieheni nukkui, niin miksi minua ei voinut mukaan ottaa? Ihme jos eivät ymmärtäneet, että minuakin harmitti, ei vain heitä...
Puhelun jälkeen tuli väkisinkin iso itku. Mieheni hermoitui ja lähetti myrkyn katkuisen viestin vahhemmilleen. Hän meuhkasi siinä, että turha naiselle on mieltä siitä osoittaa, jos hän on se jonka krapulan takia suunnitelma meni mönkään. Vastaukseksi tuli viesti, että toivottavasti tämä on viimeinen kerta, kun lähetät tuon sävyiden viestin... Ei siis anteeksipyyntöä minulle.
Mieheni vastasi, että hän lähettää tasan sen sävyisen viestin kun haluaa, kun hänen naisesa itkee, kun anoppi löi luurin korvaa, eikä häntä otettu matkaan. Appivanhemmista ei ole sen jälkeen kuulunut mitään.
Minusta tuntuu, että olen kuviosta aivan pihalla. Mitä ihmettä minä tein väärin??? Mieleni tekisi lähteä kyläilemään appivanhemmille, ja selvittää koko sotku. Mieheni pelkää, että suorapuheisuuteni vain pahentaisi asioita, joten hän ei sitä suosittele. Hän sanoo, että hän tietää että hänen pitää mennä sinne anelemaan anteeksiantoa, koska oli krapulassa. Hän viestissä jo kerran laittoi pahoittelut. Ja tietysti on syytäkin olla pahoillaan, vaikka nyt ei mennytkään mönkään mikään järin valtava asia. Ja maailma ei tietysti pyöri minun napani ympärillä, mutta entäs minä sitten?? Enkö minä saisi odottaa, että appivanhemmat pahoittelisivat käytöstään? Tuntuu jotenkin hullulta, että aikuiset ihmiset pitävät mykkäkoulua jne.
Yritän olla katkeroitumatta tässä yhteydenottoa odotellessani, koska haluan todellakin pitää ihmissuhteet kunnossa. Tuntuu vain olevan hyvin erilaisia tapoja hoitaa asioita. Itse en ole tottunut puhumattomuuteen. Tai tappelemiseen ylipäätäänkään. Minun kodissani sellaista ei harrasteta. Olen herkkä nainen, ja tämä todella sattuu. Appivanhempani kyllä minua sen verran tuntevat, että tietävät sen varmasti. Siksikin tämä heidän hiljaisuutensa loukkaa.
Onko näkemykseni nyt aivan väärä? Voisinko yrittää nähdä asiaa toiselta kantilta? Ymmärrän jos he ovat pojalleen vähän käärmeissään, mutta kohtuus kaikessa. Ja minä en tiedä mitä pahaa olen tehnyt.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Ovat niin vanhanaikaisia etteivät kestäneet totuutta pikku kullanmurustaan. Eihän nyt heidän poika.
Mutta ikävä tilanne. Etkä sinä henk.koht. voi tehdä sille mitään. Ole onnellinen, että miehesi on puolellasi.
...että mieheni on puolellani. Me olemme hyvä tiimi. Minäkin olen tietysti hänen puolellaan, vaikka harmi olikin, että hän liikaa joi. Minun mielestäni se ei kuitenkaan ollut kovin vakavaa.
Ei kuitenkaan ole kyse siitä, että appivanhemmat eivät "kullanmurustaan" moista uskoisi. Ennemminkin tuntuu siltä, että kun nyt kävi näin, niin sehän tarkoittaa heidän poikansa kohdalla tietysti sitä, että hänelle ei ole lainkaan selkärankaa ja hän juo aina liikaa tms. Hänestä odotetaan pahinta. Johtunee siitä, että silloin kun poika oli murrosikäinen, siis toistakymmentö vuotta sitten, niin pussikaljareissut ja muut sotkut olivat tavallisia. Joillakinhan se murrosikä on rankempi kuin toisilla. No, siitä elämäntyylistä on kuitenkin aikaa, eikä mies silloinkaan esimerkiksi huumeisiin erehtynyt. Meidän parisuhteemme aikana mies on ollut aivan tavallinen mies alkoholin käytössä. Ei meillä ole joka viikonloppu tapana baariin mennä, mutta joskus on mukavaa ystävien kanssa juhlia.
Siinä perheessä kun jotakin sovitaan, niin kyse on tyyliin elämästä ja kuolemasta. Suunnitelmia ei voi muuttaa. Asioista ei neuvotella enää jälkikäteen. Ahdistavaa. Ja sillä ei ole merkitystä, minkälaisesta asiasta on kyse. Miksi elämän pitäisi olla niin vakavaa? Miksi asioihin ei voi suhtautua huumorilla, kevyesti tai ei se mitään -asenteella, kun kerran todellisuudessa elämästä tai kuolemasta ei ole kyse!
Surullinen ajatus, jos minä en todellakaan voi tehdä mitään. En suostu sitä uskomaan...
Älä mieti enää. Olet syytön tilanteeseen. Anna ajan kuluasillä on ihmisiä, jotka pystyvät sivuuttamaan suuttumuksensa sanaakaan sanomatta ajan kanssa.
Ehkä asia on kuin unohdetu tulevaisuudessa.
Sinä nyt kuitenkin olet syytön tilanteeseen, joten sinun pitää säilyttää malttisi.
Se pyytäköön anteeksi, joka on rikkonutkin. Tässä tapauksessa appivanhemmat. Älä missään nimessä ala nöyristelemään, ja miehelläsi ei ole mitään anteeksi pyydettävää. Aikuiset ihmiset saavat juoda itsensä krapulaan, ja toiset eivät siitä saa suuttua. Ette ole tilivelvollisia appivanhemmille. Mikseivät ottaneet tätä huumorilla tai lykänneet reissua myöhempään?
Tiedän mistä puhun. Kaksi vuotta sitten anoppi pyysi miestäni, omaa poikaansa pyytämään anteeksi käytöstään. Pyysi tulemaan aamu kahdeksaksi yrityksen oven taakse ja pyytämään anteeksi. Emme menneet, ei tullut mieleenkään. Koko tapaus sai alkunsa aivan viattomasta lausahduksesta mieheni taholta, hän sanoi äidilleen tämän autosta: auto on vähän likainen. Sitten alkoikin jo anoppi huutaa ja appi aukaisi torvensa kanssa. Sitten painuttiinkin ulos ja takaisin omaan autoomme ja kaasutimme pois paikalta. Sitten lähetimme tekstiviestin mieheni siskolle, että emme tule sukujuhlaan. Tästä anoppi vasta riemastui, mieheni sisko mennyt heti kantelemaan, no, samapa tuo, niihän me oltiin se tarkoitettukin.
Anoppi Lähetti tekstareita, ja uhkailivat vaikka millä, soittivat miehelleni, mutta vastasin vasta, kun soittivat minulle kaksi kertaa, pyysin tähän luvan mieheltäni. Sitten huusi anoppi korvaani, ja ilmoitti odottavansa poikaansa yrityksen oven taakse heti aamulla 8:00 pyytämääm anteeksi. Mistä hyvästä?
Mykkäkoulua kesti parisen kuukautta, mutta lopulta pyysivät ottamaan yhteyttä. Hommat sutivat ilmeisesti yrityksessä, ja appihan ei töitä tee, vaikka käskettäisiin. Kysyy mieheni työvuoroja vain siksi, että tietää, milloin käskeä viemään hommia. Eivät välitä pojastaan tai minusta. Sietävät vain jotenkuten. Jonkun täytyy tehdä heidänkin työnsä. Sillä mitään väliä vaikka mies tekee järjestään yli 12 tunnin työpäivää ja valvoo öitä. Pientä tämä on appivanhempien yritykseen verrattuna. Ovat itse sanoneet ja voivotelleet, että 6 tuntia tehokasta työaikaa per päivä. Rohkenen epäillä tätäkin.
Älkää Pyytäkö Anteeksi. Saatte olla aina pyytämässä.
et ole tehnyt mitään väärää, mutta on kysymys poikasi ja äitinsä välisestä asiasta, ja anoppi taitaa olla vähän äkkipikainen luonteeltaan - ei hänen sinulle olisi pitänyt luuria korvaan lyödä, mutta saattoi virheellisesti arvioida, että olette "kimpassa" ajatuksen takana, että ei pidetä sitä seuraavan päivän yhdessämenoa sittenkään niin tärkeänä vaikka oli luvattu mennä...
Te elätte kahdestaan parisuhteessa, appivanhemmat kuuluvat siihen ulkoiseen tukijajoukkoon. Itse jouduin kesällä kysymään miesystäväni äidiltä: "kuinka kauan olette oikeastaan seurustelleet", he kun selvittelivät minun ja miesystäväni välejä keskenään. Sanoinkin ettei ole ihme, että aikaisemmat naissuhteet ovat karikoituneet, kun selvitellään mamman kanssa ja puhutaan hänen kauttaan kolmantena osapuolena.
Huh
Tuo kokemasi juttu saattaa olla tulevaisuuden kannalta merkityksellisempi kuin luuletkaan. Jos annat nyt pompottaa itseäsi, mihinkähän kaikkeen joudutkaan alistumaan tulevaisuudessa. Vaikutat ihmiseltä, joka ei kestä ajatusta, että joku ei pidä sinusta. Ihan kuin hakisit hyväksyntää hinnalla milla hyvänsä. Minä antaisin ajan kulua ja katsoisin, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Jos appivanhempasi jatkavat tuollaisen jutun takia vihanpitoa, ovatko he todella sellaisia ihmisiä, joiden seura on sinulle hyvästä.
Appivanhempien ja miniöiden/vävyjen suhde on sikäli erikoinen, että kyse on täysin vieraista ihmisistä, mutta toisia kohdellaan niin hyvässä ja varsinkin pahassa kuin perheenjäseniä. Ainakaan kukaan minun ystävistäni ei olisi käyttäytynyt minua kohtaan kuten anoppisi sinua kohtaan. Jos käyttäytyisi, niin suhde olisi varmaan katkolla. Toisaalta olen ottanut vielä aikuisena pahemminkin yhteen oman sisareni kanssa ja silti suhteemme palautuu aina normaaliksi. Syy on välillä minussa ja välillä sisaressani.
Anoppini kanssa pari vuosikymmentä tunnettuamme olemme nyt erittäin viileissä väleissä (ei suorastaan riidoissa) ja minusta tämä on paras tilanne suhteessamme. Tein alunperin sen virheen, että yritin miellyttää anoppiani ja ihmissuhde ei vain toimi siten, että toinen tai molemmat yrittävät miellyttää toisiaan joko tietoisesti tai tiedostamattaan.
Vieläkään ei appivanhemmista ole kuulunut mitään... Eilen pohdimme illalla, että pitäisikö soittaa. Ihan testimielessä päätimme mieheni kanssa olla soittamatta. Tuntuu aivan hullulta...
Ei luonteessani yleisesti ole sellaista piirrettä, että kaipaan kaikkien hyväksyntää ja että kaikki minusta pitäisivät. Mutta olen sen verran vanhanaikainen, että appivanhempien suhteen haluan näin ehdottomasti olevan. Minulle appivanhemmat ovat perhettä, niin haluaisin ajatella. Mutta kun en ole tottunut riitelemään omienkaan vanhempieni kanssa, niin tällainen omituinen vihanpito ahdistaa. Miksi ihmeessä ihmiset harrastavat tällaista?
Tapella vielä voisin, mutta sitä en kestä, kun ei puhuta. Pänkkipäisyyteni takia en nyt kuitenkaan halua olla se, joka tämän lopettaa. Mieheni tosin varoittelee, että ei osaa sanoa, koska vanhemmat taipuvat...
Omat vanhempani asuvat satojen kilometrien päässä. Ja anopin ystävyys ei senkään takia olisi pahasta, kun perheenlisäyskin toivottavasti on pian ajankohtaista... (Yritystä siis nyt muutaman kuukauden) :) Kyllä minä kaipaan perhettä ympärille, minun ja mieheni ympärille.
Anteeksi annan heti, kun he anteeksi pyytävät käytöstään minua kohtaan. Mutta itse en yhteyttä ota. Toivottavasti teen oikein ratkaisun.
Omille vanhemmilleni en tästä sopasta ole maininnut halaistua sanaa. En kehtaa. Haluan että vanhempammekin ovat jatkossakin hyvissä ja arvostavissa väleissä, ja tiedän että omat vanhempani pitäisivät tätä jupakkaa aivan naurettavana. Ja kun meillä on tapana puhua, niin saattaisi oma äitini jopa sotkeentua juttuun... Parempi että ei! ;)
Täytyy sanoa, että kyllä minuakin vituttaisi, jos olisimme jonkun toisen pariskunnan, oli se sukua tai ei, kanssa sovittu, että silloin ja silloin lähdetään yhdessä kaupungille ja sitten vasta viime tipassa selviää, että muut eivät olekaan lähtökunnossa.
Etenkin, kun syynä on alkoholi, eikä mikään onnettomuus tai sairaus, johon ei itse ole voinut vaikuttaa. Ehkä anoppisi on tästä ihan samasta asiasta hermostunut, eli siitä, etteivät sopimukset ja lupaukset pidä ja toivoo sen takia anteeksipyyntöä.
Ja ehkä hän ei tullut ekassa kiukunpuuskassa ajatelleeksi teitä erillisinä olentoina, joista toisen voi poimia mukaansa, vaan ajatteli, että luonnollisesti pariskuntana olette joko tulossa yhdessä tai ette ole.
Ja kun nuo appivanhempasi jo samantien puhelun jälkeen lähtivät sinne ostoksille, niin täytyy sanoa, että aika törkeän myöhään tuli heille tieto suunnitelmien muutoksesta. Yhtä hyvin olisit sinä voinut ottaa vähän aiemmin yhteyttä, että olisitte kerenneet neuvotella paremman toimimisjärjestyksen päivälle, vaikka varmaan tuo miehesi käytös olisi anoppiasi harmittanut silloinkin.
Kyllä minusta sinun pitäisi vähintäänkin tätä pyytää anteeksi. Siis ihan aidosti. Luulisi anopin saatuaan anteeksipyyntönsä hänen hiljalleen leppyvän niin, että pystyy pyytämään myös anteeksi hätäistä käytöstään, kun sai selville suunnitelmien muutoksen. Mutta ei häntä saa vaatia, eikä painostaa. Jos muutamaan päivään ei anteeksipyyntöä kuulu oman pyyntösi jälkeen, voit nätisti ja rauhallisesti ottaa vielä puheeksi sen, miten sinusta tuntui pahalta se, kun sait luurin korvaasi.
Tätähän se on, kun sattuu kaksi kovaa päätä vastakkain ja kumpikin kokee tulleensa loukatuksi, mutta kumpikaan ei koe tehneensä mitään väärin tai ainakaan olevansa velvollinen ENSIN pahoittelemaan.
Mitä hiton väliä sillä on kuka missäkin järjestyksessä anteeksi pyytää, jos lopputuloksena on sopu ja hyvä mieli kaikille? Etenkin kun ainakin minun mielestäni tässä kumpaakaan ei ole täysin epäoikeudenmukaisesti kohdeltu.
Sanoin jo aikaisemmin ketjussa, että sinun asiasi ei ole pyytää anteeksi keneltäkään!
Nyt Helmie siihen kehottaa. Miksi? Koska mies meni ja ryyppäsi? Koska anoppi iski puhelimen korvaan?
Hei haloo!
Älä mene siihen väliin nyt. Kun mies ei hoitanut omaa osuuttaan, niin vanhemmilla on oikeus tietenkin olla kiukuissaan hänelle, mutta viatonhan sinä nyt olet tähän. Puolustit ehkä miehen käytöstä ja siitäkö anoppi kimpaantui?
Olisi ehkä pitänyt sovitella sanat paremmin, mutta sinun pitää kuitenkin olla miehesi kanssa samalla puolella. Pahoitella, että näin kävi, mutta ei sinun asiasi ole anopin puolelle siirtyä ja ruveta motkottamaan hänen kanssaan miehesi käytöstä.
Anopin harmi kohdistuu siihen, ei sinuun.
Älä anna sitä asetta anopillesi, että hän saa ruveta sinun kauttasi moittimaan miestäsi ja lähettelemään hänelle palautetta.
Huono neuvo, että sinä otat nyt tässä syyt ja pyytelet anteeksi. Pidä pintasi nyt!
Ymmärrettävää minustakin appivanhempien loukkaantuminen, toisaalta. Toisaalta olen sitä mieltä että kun et sinä asiaan mitenkään liittynyt paitsi puhelinvastaajan osassa, ei sinun tarvitse anteeksikaan pyytää, mutta ei sinun toisaalta tarvitse mokoman luurinpaiskomisen takia myöskään kanniskella hernettä nenässäsi hamaan maailman tappiin. Anna äitien isien ja poikien hoitaa välinsä keskenään, ja pyörittele sinä rauhassa silmiäsi tässä kulttuurien villissä viidakossa...
Niin, sen vielä tarkennan, että minä en ole sanonut juuri halaistua sanaa appivenhemmilleni, koska en saanut tilaisuutta. En siis ole myöskään puolustanut mieheni käytöstä. En ole sanonut mitään.
Anoppi sanoi minulle ehkä kolme sanaa ennen kuin sulki luurin korvaani. Minä olin ehtinyt sanoa vain sen, että miehellä on kovasti väsy ja krapula. Kun soitin ihmeissäni takaisin, appiukko vastasi puhelimeen. Hänelle sanoi että he lähtivät jo menemään. Sanoin että voi harmi... Ja yritin ystävällisesti neuvoa, missä paikoissa kannattaa käydä. Jutustelu ei edennyt, ja appiukko pyrki päättämään puhelun. Sanottiin ripeästi siis heipat. Tässä minun osuuteni. Sen jälkeen tuli itku... Ja mieheni siis vanhemmilleen kertoi, että minulla on todella paha mieli heidän käytöksestään. Otti syyn omille niskoilleen, kuten hänen kuuluukin. Silti tätä mykkäkoulua. Ja minä kun luulin, että olen appivanhempien mielestä ihana miniä... Enpä tiedä enää. No, ei saa hysterisoida.
Odottelen, että joku muu nyt tekisi jonkun aloitteen. He kyllä tietävät jo pahasta mielestäni.
Saahan asiat päähän ottaa, mutta mielenilmauksille on olemassa hyvinkin erilaisia tapoja. Se, että mieheni takia emme päässeet lähtemään, ei oikeuta mielestäni lyömään luuria korvaan minulle. Ja me olimme sopineet, että he soittavat kun voitais mennä. Emme tämän asian tapahtuessa olleet siis myöhässä. Tai minä en ollut...
Ja kun kyse ei todellakaan ollut sellaisesta asiasta, jossa meidän läsnäolo olisi ollut välttämätön, vaan kyse oli siitä, että meidän piti lähteä makutuomareiksi. Suhteellisuuden tajua siis suuttumuksen määrässä odottaisin appivanhemmiltani.
He eivät minulta edes kysyneet, että olenko lähtökunnossa. Olisin ollut. Ja huolimatta siitä, että olemme pariskunta, olemme myös kaksi erillistä ihmistä. Olen appivanhempien luona esimerkiksi vieraillut monia kertoja ilman miestänikin, joten ei olisi ollut tavatonta, vaikka he olisivat ottaneet mukaansa vain minut.
Ja jos ei sitä kiukunpuuskan takia tajunnut, niin eikö sitä kuuluis anteeksi pyytää?
Ja sitäkö minun pitäisi pyytää anteeksi, aidosti, että mies ei ollut lähtökunnossa kun määrä oli? Ja sitä että en aiemmin soittanut, ja siitä kertonut? Minulla oli herätys puolta tuntia ennen määräaikaa. Sekö olisi muuttanut asian, että heti olisin tajunnut tilanteen, jättänyt suihkun väliin, ja ilmoittanut että miehellä on liian kova krapula? Mistä olisin heti voinut tajuta? Ja minunko asia se on? Mieheni on sitä viestissä pahoitellut, ja samalla kertonut minun pahasta mielestä. Appivanhemmista ei ole kuulunut mitään.
Kiitos että yritit valottaa toista näkökulmaa, mutta valitettavasti en edelleenkään kykene ymmärtämään, mitä väärää minä tein. Olen siitä samaa mieltä, että jos olisin jotakin väärää tehnyt itsekin, niin anteeksipyytämisen järjestyksellä ei ole merkitystä. Mutta en halua pyytää nyt anteeksi mitään, koska mitään väärää en tehnyt.
Ehdotin miehelleni, että otan asian kuitenkin puheeksi. Lähden vaikka kyläilemään, mutta mies (vanhempansa hyvin tuntien) veikkasi että siitä tulee loppupeleissä vaan minulle pahempi mieli, koska hänen vanhempansa tuskin pyytävät minulta anteeksi, vaan heidän tyyliinsä kuuluu piinaava mykkäkoulu.
olet saanut täältä esim. tuo Helmie nimimerkin kirjoitus kannattaa minusta lukea tarkkaaan uudelleen ja lisään vielä omana nälkemyksenäni, että miehesi/appivanhempasi (anoppi?) ovat näköjään kovapäisiä molemmat, joten tiedä missä olet ja jos pystyt, niin viisaampana opeta miestäsi! Hänhän se aiheutti kaiken!
Tästä tarinasta kuulemme vain yhden kannan, joten aika vaikeaa on lähteä sanomaan kuka oikeassa on. Mielestäni olet hiukan herkkänahkainen, mutta en tiedä onko siinä mitään väärää. Olen samaa mieltä edellisen kanssa, että todenäkösesti nyt kummatkin jääräpäät(sinä ja anoppi) kuvittelevat olevansa oikeassa ja odottavat anteeksipyyntöä ja koko kuviohan on aika merkityksetön. Pitäkää mykkäkoulua tai jompikumpi voi tulla puolitiehen. Ihan teidän päätettävissä
Sanot, että sinua vituttaisi, jos joku tekisi sinulle noin. Mutta löisitkö luurin korvaan, kuten anoppi teki?
Varmaan meitä kaikkia harmittaisi, jurmisi, aivan suunnattomasti, kun emme pääsisikään tuttavapariskunnan kanssa yhteiselle retkelle huonekalukauppaan, mutta ei tämä ainakaan minun elämäni kohokohta olisi. Enkä siis ymmärrä yhtään vertaa, miksi appivanhemmat ovat nyt tehneet tästä näinkin suuren numeron. Herran duudelis sentään.
Eräs mieheni ystävistä voisi tehdä tällaisen tempun, aivan varmasti, mutta se ei paljoa meitä hetkauttaisi. Autoahan ei heillä ole koskaan ollutkaan, ja me ne bensat maksaisimme joka tapauksessa. Krapula taasen on tuttu selitys tässä perheessä. Ei millään pahalla alkueperäistä kirjoittajaa kohtaan. Mutta vaikka mieheni "ystävä" on tehnyt temppuja jos jonkinlaisia, syönyt sanansa useasti, en silti kehtaisi lyödä luuria tämän korvaan, eikä miehenikään löisi.
Tosin usein juuri tällaisista pikku jutuista tuleekin ajan mittaan isoja juttuja. Riippuu aivan suvusta ja temperamentin lajeista. Rakas anoppini löi luurin minun korvaani, sen jälkeen, kun mieheni oli sanonut vanhempiensa auton olleen likainen. Tämä sinällään viaton kommetti sanottiin vain päiviä ennen juhlien h-hetkeä, ja ilmeisesti stressaantuneet appivanhemmat laskivat poikansa pesevän autonsa, kuten aina ennenkin. Mutta koska poika sanoi tämän ensin, puhkesi niin maan perusteellinen huuto, että alta pois, meidän oli lähdettävä. Eikä tullut edes ikävä, toisin kuin anopilla, joka otti yhteyttä ensi kertaa vasta kuukausien päästä.
Tästä näennäisen viattomasta tilanteesta kehkeytyikin aikamoinen soppa. Muutti minun asenteeni tätä naista kohtaan täysin, entisestä auttajasta vihamieheksi.
Meidän, minun ja mieheni olisi anopin logiikan mukaan pitänyt molempien pyytää anteeksi. Miehen pahoja sanojaan ja minun, koska en pakottanut miestäni pyytämään anteeksi. En nähnyt näissä sanoissa mitään sellaista, joka olisi vaatinut meitä pyytämään mitään anteeksi. Päinvastoin odotin tätä anopilta.
Kyllä silllä on suurtakin merkitystä, kuka sen anteeksipyynnön ensiksi suustaan päästää, aivan kuten sillä kuka sen varsinaisen pahan sanan sanoo. Totuudesta ei voi ketään moittia, ja turha teidän on soitella ja selitellä tunteja ennen, että tuli nyt vähän juhlittua.
Kenen kanssa te haluatte elämänne elää? Yhdessä vain vanhempien ihmisten käskynalaisena? Tämä oli minulle ainakin aika helppo päätös.
Mikä hinku sulla on mennä miehesi vanhempien seuraan
Ovat karvansa jo näyttäneet..
Älä tuommosia typeryksiä murehdi.
...he ovat, virheistään huolimatta, mukavia ihmisiä. Lisäksi haluan lapsillemme isovanhemmat ja itselleni läheisen suvun, myös miehen puolelta.
Näin kävi:
Minä soitin, ja anoppi oli selvästi iloinen! Hän pyysi heti anteeksi käytöstään. Hän sanoi että kohdisti pahan mielensä aivan väärään ihmiseen. Hän oli harmissaan poikansa krapulasta pojalleen, ei minulle. Luurin lyöminen korvaan oli reaktio, ja anteeksi pyytäminenkin hävetti.
Pojankaan tämä yksittäinen töppäys ei anopin mielestä ole maailman kamalin asia, mutta pohjalla oli hänen huonot muistonsa ammoisilta ajoilta. Primitiiviset reaktiot siis laukesivat.
Mieheni puhui tämän jälkeen äitinsä kanssa, ja sopi asiat. Anoppini itki huojennuksesta. Asia oli vaivannut häntä samalla tavalla kuin minua.
Eli: Puhuminen kannatti. Mutta anoppikin oli sitä mieltä, että minun ei kuulunut mitään anteeksi pyytää. Nyt on kaikki hyvin. :)
...ongelmistaan. Onnea sulle, kun kaikki järjestyi. Ja kaikille teille.
Ehkä miehesikin ottaa opikseen ja huomaa, että on viisainta pysyä sopimuksissa vastaisuudessa.
kaikki meni hyvin, ratkaisit asian hienosti, varmasti tuo vaikuttanee jatkossakin teidän välillenne syntyneeseen luottamukseen.
ottakaatte ja ottakaamme siis oppia rakentavasta rinnakkaiselosta !
Pienestäpä he noin kovasti suuttuvat!? Ja vihoittelevat vielä väärällä ihmiselle.