Heippa!
Olen siis 27-vuotias oikein kiva, komea
ja urheilullinen hyvässä ammatissa toimiva
nuorimies ah niin kylmältä ja pinnalliselta
PK-seudulta.
Ja asiaan. Mulla painaa hermoratoja selässä
ilmeisesti epämuodostuma, jonka johdosta kävelen
vähän jäykästi ja kompastelen. Sanomattakin on
selvää, etten pysty juoksemaan pitkiä matkoja.
Ennen oli tyttöjä vaikka millä mitalla, olenhan
huomaavainen, kiltti ja kunnollinen...en koskaan
vois esim. pettä toisen ihmisen luottamusta. Seurustellutkin
oon useasti pitkiäkin aikoja (vuosia).
Nyt oon kuitenkin vaipunut masennukseen :(
Mit mieltä olette:
a) Tulisiko asiasta mainita, jos lähtee sokkotreffeille?
b) Minäkin haluisin joskus ihanan perheen ja rakkautta.
Mitkä on mahikseni? Oonko tuomittu yksinäisyyteen? Voisiko
joku haluta lapsia kanssani? (Vaivan periytyvyys 10%-50%
todennäköistä).
Kiitos jo etukäteen! Itsetunto nolla...mutten silti halua
lukea mitään: "Kaikille on joku...." -paskaa, koska näin ei
ole! Eihän se 140 senttinen 200 kiloinen kalju kääpiökään
ikinä ketään "löydä".
Olen siis 27-vuotias oikein kiva, komea
ja urheilullinen hyvässä ammatissa toimiva
nuorimies ah niin kylmältä ja pinnalliselta
PK-seudulta.
Ja asiaan. Mulla painaa hermoratoja selässä
ilmeisesti epämuodostuma, jonka johdosta kävelen
vähän jäykästi ja kompastelen. Sanomattakin on
selvää, etten pysty juoksemaan pitkiä matkoja.
Ennen oli tyttöjä vaikka millä mitalla, olenhan
huomaavainen, kiltti ja kunnollinen...en koskaan
vois esim. pettä toisen ihmisen luottamusta. Seurustellutkin
oon useasti pitkiäkin aikoja (vuosia).
Nyt oon kuitenkin vaipunut masennukseen :(
Mit mieltä olette:
a) Tulisiko asiasta mainita, jos lähtee sokkotreffeille?
b) Minäkin haluisin joskus ihanan perheen ja rakkautta.
Mitkä on mahikseni? Oonko tuomittu yksinäisyyteen? Voisiko
joku haluta lapsia kanssani? (Vaivan periytyvyys 10%-50%
todennäköistä).
Kiitos jo etukäteen! Itsetunto nolla...mutten silti halua
lukea mitään: "Kaikille on joku...." -paskaa, koska näin ei
ole! Eihän se 140 senttinen 200 kiloinen kalju kääpiökään
ikinä ketään "löydä".
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ethän sä oikeastaan oo ees vammainen, mun mielestä ainakaan. Vaivasi on ihan ymmärrettävä! Ehkä joitakin naisia saattaa kömpelyytesi vaivata, riippuen tietysti kuinka näkyvää ja vakavaa se on.
Itse olen sitä mieltä, ettei vaivastasi kannata heti ensitreffeillä mainita. Jos suhteesta on kehittyäkseen jotain, kerro vasta myöhemmin. Luultavasti nainen ei liiemmin säikähdä "vammaasi", jos hän sinusta välittää. Uskon ehdottomasti, että sinulla on mahdollisuus saada itsellesi perhe. Mutta totta on myös se, ettei kaikki löydä omaa "puoliskoaan". Joidenkin on tarkoitus elää elämänsä puolisottomana ja perheettömänä.
Jos vaivasi ei aiheuta hengenvaaraa syntyvälle lapselle, ei mielestäni naisella ole syytä kieltäytyä lapsenteosta jos hän muuten sitä haluaa.
Näin minäkin olen aina ajatellut....
Vuosien yksinolo vaan pistää ajattelemaan,
itsetunto murenee.
Kiitos piristyksestä!
Olen aivan samaa mieltä Oekeen Naesen (hupaisa nimimerkki!) kanssa. Varmasti sinulla on mahdollisuus saada samoja asioita elämältä kuin kellä tahansa muullakin miehellä. Sinun vammasi vaikuttaa minustakin aika pieneltä (en tarkoita väheksyä ongelmaasi). Olen 25-vuotias nainen, eikä tuollainen asia estäisi minua lähtemästä sokkotreffeille miehen kanssa, joka muuten tuntuisi mukavalta. Ei sinun kyllä tarvitse tuosta vammasta heti kertoakaan, kuten Naenenkin sanoi.
Tulin vain mietteliääksi siitä, kun kerroit tulleesi asiasta todella ahdistuneeksi vasta nyt. Liittyykö pelkosi juuri toiveeseesi pysyvästä kumppanista? Kerrot kuitenkin seurustelleesi jo useamman kerran ja pidempiäkin aikoja. Olen vakuuttunut siitä, että rakkaus ei katso tuollaisia vammoja. Nainen sitoutuu mieheen (vaikka eliniäkseen) omien tunteittensa perusteella.
Pelkosi voisi liittyä myös haaveeseesi perheestä, se kun on tullut sinulle ehkä ajankohtaiseksi asiaksi vasta viime aikoina. Toistan jälleen Oekeen Naesen juttuja, mutta todella, uskon varmasti että monikin nainen tahtoisi hankkia kanssasi lapsia. Eihän sinunkaan elämäsi ole kauheaa ollut? Vaikka lapsesi sattuisikin perimään vammasi, voisi hän silti elää täyttä elämää. Näytä naiselle, että pystyt nauttimaan elämästäsi!
Toivon, että pääset yli masennuksestasi. Mietiskele syitä siihen. Mikä itsetuntoasi on laskenut? Mikä sitä voisi parhaiten nostaa? Pitäisikö sinun unohtaa hetkeksi naisasiat ja viettää enemmän aikaa ystäviesi ja harrastuksiesi parissa? Vai pitäisikö sittenkin lähteä radalle ja järkätä uudet treffit jonkun ihanan naisen kanssa? Tsemppiä!!!
...kannustuksesta!
Näitä asioita ei vaan saa mielestä, ennenkuin
ne konkretisoituu kivalla lailla :)
Toki, olen onnellisessa asemassa, kun mulla
on ollut suhteita, hienoja sellaisia. Mutta,
nuorena ollaan eri meiningillä, kun ei haaveilla
juurikaan vielä vakavasti perheistä ja muista.
Nyt sitten....miten pärjään muutenkin niin pinnallisilla sinkkumarkkinoilla ulkoisesti
täysin terveiden kanssa? Joo...en petä, en ole
väkivaltainen tai doku, en jätä ja oon herrasmies,
kannan vastuuni kaikesta
ja oon ihana...olen parempi kuin moni muu...mutta
miten pääsen alkuun, jos heti tuijotetaan ja kysellään?
Tämä koko sinkkuilmiö suoraan sanottuna ärsyttää minua, ja monia muitakin nuoria naisia jotka tunnen. Me katsomme televisiosta kyllä huviksemme miehille naureskelevia sinkkusarjoja, ja luemme joskus tilapäisessä mielenhäiriössä sinkkukirjojakin. Näistä kismittävän huvittavista ohjelmista ja kirjoista syntyy juuri sellainen käsitys, että me yksin elävät ihmiset olisimme jonkinlaisilla markkinoilla (kuten sinäkin sanoit).
Siten naiset yökerhoon mennessään meikkaisivat ja pukeutuisivat lisätäkseen markkina-arvoaan suhteessa toisiin naisiin,ja kulkisivat tyylikkäissä vaatteissa korostaakseen ehkä nuorenakin saatua hyväpalkkaista työtä. Ja mitä nämä naiset miehistä ajattelisivat tällaisena markkinailtana? He vertailisivat heitä toisiinsa ylikriittisesti, ja vain tarpeeksi hyväkroppaisille ja kalliisti-pukeutuneille suostuisivat juttelemaan, selvittääkseen kokelaiden koulutustaustan ja työtilanteen, tietysti.
Edellä kertomani oli tietysti kärjistys, mutta ei kai yksin elävän ihmisen maailman tarvitse tällaisiin puitteisiin mahtua? Koetko sinä, Mies27, eläväsi sinkkumarkkinoilla? En minä ainakaan koe, enkä etsi itselleni mahdollisimman "arvokasta" miestä yleisen sinkkubuumiarvoasteikon mukaan. Mulla on aivan oma asteikko, ja niin on kuule valtaosalla muistakin vapaista, nuoristakin naisista. Klisee huumorintajusta, luotettavuudesta ja "oikeasta kemiasta" pätee! Romantiikka ei ole kuollut, ja lauluissa puhutaan tummasta tukasta ja ruskeista silmistä, ei hermostollisista häiriöistä;)
Mutta miten siis pääset alkuun? Ehkä samalla tavalla kuin nuorenakin, rennolla asenteella. Nettideittailu voi olla hyvä vaihtoehto. Tietysti voit myös pakkautua lauantairuuhkaiseen yökerhoon jossa vammaasi ei kukaan huomaa (ja jos huomaa, laitetaan se alkoholin piikkiin!);). Tiedät itsekin, että sussa on potentiaalia!
Näinhän se menee, niinkuin kirjoititkin.
Kuulun juuri näihin nuoriin menestyjiin.
Kunnianhimoni on valtaisa. Itsekriittisyys
korkealla, kuten kunnon aikamme "onnellisella"
sinkulla kuuluu ollakin.
Silti, mitään en kokisi niin ihanana asiana
kuin aidosti välittää, tehdä asioita yhdessä,
harrastaa ja haaveilla tulevasta kivan neitosen
kanssa. Unelmaako vaan? Siitä mieli maassa.
Toinen asia on juuri tuo. Täällä PK-seudulla
naiset määräävät nykyään aika pitkälle tahdin.
Tavalliset (myös tavallisen näköiset, kokoiset
ja koulutetut) metsästää just näitä komeita
kusipäitä. Miksi minä olisin hän, jonka kohdalle
pysähtyä? Onhan aikaa etsiä, kun on nuori ja
ah ihanaa, kun saa olla vapaa. Miksi tyytyä
muuhun kuin "täydelliseen"?. On paljon enemmän
luotettavia, herkkiä ja romanttisia miehiä, kuin
vastaavia naisia. "Hyvät jätkät", uranartut ja muut on kauheinta mitä tiedän. No, jos ovat onnellisia sellaisina...niin samapa se mulle...
Eilen sain tekstiviestin tuntemaltani hienolta,
kauniilta ja herttaiselta naiselta satojen
kilometrien takaa maalta. Hänestä olen upeaakin upeampi
ihminen. Oikea helmi. Se lämmitti :)
Kivaa nähä että on vielä oikeita ihmisiä, olen totaalisen kyllästynyt näihin niin metsästysmiehiin joilla on korkeat kriteerit, kuin uraputkinaisiin, joissa on ihan ällöttäviä k***päitä, oikein american style -meininki nykyisin.
Itse olen kokenut jo eron ja paljon muutakin joten pinnallisuus tökkii yli kaiken. Olen kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että avoimena ja ystävällisenä on mahdollisuus löytää vielä ehkä maybe joskus kiva ja mukava mies, vaikka olisin kauankin yksin.
Kyllä tuntuu välillä kurjalta tää nykyelämä yksin, mutta kun ei tavallinen tallero kelpaa, niin -minkäs teet.
ja kun sattuu kohdalle kemiat omaava yksilö, olen onnellinen-uskotaan siihen!
Joo se on jännä juttu, että kun toisilla on niitä sisäisiä vammoja, jotka pystyy käytöksellä peittään (tai sit ei pysty) niin mahtuu kyllä joukkoon. Mutku jollakin on ulkoinen epätäydellisyys niin heti on vähän ulkona kuvioista.
Ajattelepa vaikka näin, että jos sun kehossa onkin joku vika, voit olla henkisesti montaa muuta terveempi. Ja vaikutat olevasikin.
Loppupeleissä ei ihmisen ulkonäöllä ole merkitystä, joten en näe tarpeelliseksi kertoa ennen treffejä fyysisestä viastasi. Voihan se toinenkin osapuoli olla jotenkin ulkoisesti sun mielestä viallinen, etkä varmaankaan silti ole heti rankkaamassa häntä pelistä ulos. Ja toisekseen treffejä vaan sopimaan peräjälkeen, mutta asenteella ettei odota niiltä mitään erikoista. Jyvät erottuvat akanoista ja takaan, että vaikket vaimoa löytäisikään heti, niin ystäviä voit saada ja maailman kuvasi avartuu. Opit tunnistamaan niitä henkisesti kehittyneitä naisia ja silleen.
Lohduttaako yhtään jos sanon, että kaikilla meillä on erilaisia ongelmia ja elämä on muillekin kummallista joskus.
Rohkeasti vaan elämään elämää! Tässä pelissä voi vain voittaa, jossei muita niin itsensä ainakin.