Eihän rakkauden määrää voi oikeastaan punnita, mutta meillä on kuitenkin alusta lähtien ollut niin, että mies on rakastanut enemmän. Hän oli sisukas eikä antanut periksi, kun minä emmin treffeille lähtöä jne :)
Olen ajan myötä oppinut välittämään miehestäni, myös rakastamaan...mutta en usko että rakkautteni on samanlaista kuin mitä mies tuntee minua kohtaan. Sen näkee hänen silmistään. En tiedä katsonko itse koskaan miestäni samalla tavalla.
Tällainen kiintymys, joka minulla on miestäni kohtaan, on varmasti aika yleistä pitkissä parisuhteissa...(tosin me olemme olleet yhdessä vasta vajaat pari vuotta.). Olen kuitenkin romanttinen ja tunteellinen ihminen. Olen nuorempana kokenut jotain hyvin vahvaa (vaikka nuori olen vieläkin), ei mitään ensirakkaus-juttuja, mutta tiedän, että on olemassa myös toisenlaista rakkautta. Eri asia on, kuinka pitkäkestoisia siitä alkaneet suhteet yleensä on. Voihan olla, että kun rakkaus syttyy vaikeissa olosuhteissa, se tavallaan lisää sitä rakkauden määrää ja epätoivosta halua olla toisen kanssa.
Mutta... oloni on välillä levoton nykyisen mieheni kanssa. Tunnen suurta syyllisyyttä, koska en luultavasti tunne yhtä suurta rakkautta häntä kohtaan kuin hän minua. Tämä johtuu osittain ehkä myös siitä, että hän on monessa asiassa täysin erilainen kuin minä, enkä pysty kunnioittamaan hänen kaikkia mielipiteitään vaikka kuinka haluaisin.
Tuntuu jotenkin turhalta erota tämän takia, mutta voiko tällainen olla alkusoittoa sille, että jossain vaiheessa tajuaa eläneensä väärän miehen kanssa? Haluaisin, että minulla olisi 100-prosenttisesti varma olo tämän miehen kanssa. Että riidankin jälkeen tunnen oloni turvalliseksi tietäen että rakastan häntä ja haluan olla hänen kanssaan.
Uhraanko minä oman elämäni jollen ole aina täysin varma? Tekee pahaa ajatella miltä miehestäni tuntuisi jos lähtisin. Olen pari kertaa nähnyt hänen itkevän, kun hän on aistinut minusta ettei oloni ole hyvä. Haluaisin enemmän kuin mitään muuta olla aina tämän miehen kanssa. En silti halua huijata itseäni. Toisaalta luonteeni on monesti "eksymiseen" taipuvainen...entä jos tämä johtuukin minusta, siitä että mietin liikaa?
Olen ajan myötä oppinut välittämään miehestäni, myös rakastamaan...mutta en usko että rakkautteni on samanlaista kuin mitä mies tuntee minua kohtaan. Sen näkee hänen silmistään. En tiedä katsonko itse koskaan miestäni samalla tavalla.
Tällainen kiintymys, joka minulla on miestäni kohtaan, on varmasti aika yleistä pitkissä parisuhteissa...(tosin me olemme olleet yhdessä vasta vajaat pari vuotta.). Olen kuitenkin romanttinen ja tunteellinen ihminen. Olen nuorempana kokenut jotain hyvin vahvaa (vaikka nuori olen vieläkin), ei mitään ensirakkaus-juttuja, mutta tiedän, että on olemassa myös toisenlaista rakkautta. Eri asia on, kuinka pitkäkestoisia siitä alkaneet suhteet yleensä on. Voihan olla, että kun rakkaus syttyy vaikeissa olosuhteissa, se tavallaan lisää sitä rakkauden määrää ja epätoivosta halua olla toisen kanssa.
Mutta... oloni on välillä levoton nykyisen mieheni kanssa. Tunnen suurta syyllisyyttä, koska en luultavasti tunne yhtä suurta rakkautta häntä kohtaan kuin hän minua. Tämä johtuu osittain ehkä myös siitä, että hän on monessa asiassa täysin erilainen kuin minä, enkä pysty kunnioittamaan hänen kaikkia mielipiteitään vaikka kuinka haluaisin.
Tuntuu jotenkin turhalta erota tämän takia, mutta voiko tällainen olla alkusoittoa sille, että jossain vaiheessa tajuaa eläneensä väärän miehen kanssa? Haluaisin, että minulla olisi 100-prosenttisesti varma olo tämän miehen kanssa. Että riidankin jälkeen tunnen oloni turvalliseksi tietäen että rakastan häntä ja haluan olla hänen kanssaan.
Uhraanko minä oman elämäni jollen ole aina täysin varma? Tekee pahaa ajatella miltä miehestäni tuntuisi jos lähtisin. Olen pari kertaa nähnyt hänen itkevän, kun hän on aistinut minusta ettei oloni ole hyvä. Haluaisin enemmän kuin mitään muuta olla aina tämän miehen kanssa. En silti halua huijata itseäni. Toisaalta luonteeni on monesti "eksymiseen" taipuvainen...entä jos tämä johtuukin minusta, siitä että mietin liikaa?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olen itse samassa tilanteessa mutta en ole seurustellut kuin vuoden. Nainen on kaikilta ominaisuuksiltaan lähes täydellinen minulle mutta en vain tunne rakkautta. Ainakaan yhtä kovaa rakkautta kuin hän. Minulla oli teini vuosina niitä elämäni rakkauksia vaikken edes tuntenut heitä kunnolla ja nyt tuntuu kuin olisin tappanut koko rakkauden tunteen. Olen kuitenkin onnellisempi kuin yksinäni ja jos pistän poikki tästä syystä niin tulenko koskaan kuitenkaan löytämään ketään kehen todella rakastuisin. Osaanko edes enää rakastua.
Ehkä et vain osaa enää tunnistaa kunnolla rakkauden tunnetta? Haluat mahdollisesti sillä tavoin suojautua siltä, ettet enää kokisi pettymyksiä rakkausasioissa, vaikkei syytä nyt tässä suhteessa siihen olisikaan? Menneet vaikeat kokemukset jäävät ihmiseen vaikuttamaan. Kyllä vielä tunnet rakkauden, anna itsellesi lupa siihen, äläkä anna menneiden kummitella !
Tiedän mitä tarkoitat. Lähimpänä tuo tilanne oli hetki sitten ystäväni kanssa, joka oli 7 vuotta miehen kanssa juuri noin ja poti syyllisyyttä ihan samaan tapaan...
No tämä kaverini rakastui miehen parhaaseen ystävään ja he ovat edelleen yhdessä ja nyt näen ystävävtäni, että tätä hän rakastaa ja myös näyttää sen.
Kyse ei alunalkaen ollutkaan siitä, etteikö ystäväni olisi rakastanut, vaan siitä miten - ihanana ihmisenä, kumppanina, ystävänä, mutta ei rakastajana! eli paataan viime kädessä himoo ja intohimoiseen rakkauteen..
Tiedetään - ei ne kestä ja plaap plaap, muta itse en ole valmis kompromisseihin. Mieluummin yksin kuin jonkun mukavan ihmisen kanssa jolle en pysty antamaan sitä kaikkea, mitä tunnen itsessäni olevan..
Niin. Musta tuntuu, että olen hieman samassa tilanteessa. Poikaystäväni puolelta.
Jokin mussa vaan tuntee välillä, että niinkuin se ei kuitenkaan loppupeleissä olisi musta kovinkaan innoissaan...olemme olleet yhdessä vasta puoli vuotta, että ehkä on kuitenkin liian aikaista miettiä tätä asiaa.
Ja kuitenkin välillä herään itsekin pohtimaan sitä, että tunnenko minäkään sitten niin palavasti häntä kohtaan. Esimerkiksi, en ole kokenut mitään vahvaa sisäistä intuitiota siittä, että tässä se nyt on. Se elämäni mies.
Ehkä me kaikki emme vain ole sellaisia. Itse olen ainakin taipuvainen ajattelemaan, että miehet eivät aina kertakaikkiaan vain tunne asioista niin palavasti. ja sama pätee joihinkin naisiinkin.
Oma äitini on muistellut omaa menneisyyttään ja tunnustanut kuinka ei ole koskaan ollut ns. palavasti rakastunut isääni....perään kuitenkin sanonut: "ehkä se on tämän avioliiton kestävyyden salaisuus."
Tiedä häntä. Itse olen ainakin ihan hukassa.
tuntuu, että monella on vähän liian suuret odotukset parisuhteiden osalta.
Ihastuminen ja rakastuminen harvoin kestää kummallakin just yhtä kauan. Jos jatkatte yhdessäoloa niin kyllä se miehenkin ihastumis-rakastumisvaihe hiipuu ja tilalle tulee tuskastumista ja pettymista yms. Tuntuu, että tilanne lopahtaa käsiin. Mutta jos haluaa jaksaa tämän vaiheen yli niin tilalle tulee jotain paljon syvällisempää.
Mut siis tässä vaiheessa paino on lauseella "jos haluaa". Jos ei halua tai yleensäkin on päättämätön ja päämäärätön ihminen ilman suunnitelmia niin ei se parisuhdekaan voi toimia pidemmän päälle.
Itsellä meni erityisen potentiaalinen parisuhde hukkaan sen vuoksi että itsellä oli sekava elämäntilanne eikä oikeen tiennyt edes omasta saatikka sitten parisuhteen tulevaisuudesta. Siinä ei paljon edes tunteet lopulta auttanu kun ei tiennyt mitä alkaa "isona" tekemään ja minne päätyy asumaan.
ja toimiikin, sillä parisuhteessa molemmat eivät koskaan rakasta yhtäpaljon, koska rakkautta ei voi mitata. Lisäksi rakastetaan eri asioita eri tavoin. Niinikään toinen laittaa tuulemaan joissain asioissa ja toinen toisissa.
Silti mistään et saa 100% varmaa oloa ja vakuutusta "oikeasta". Inhottavaa kyllä, suhde on yleensä kuin luotu epäonnistumaan, mikäli tuollainen olo on mielessä... Tiedän niin monta tapausta (varmasti satoja erinäisiltä vuosilta!), jossa on vannottu ikuista rakkautta "tämä ei koskaan lopu". Ja 99,5% kaikki ovat päättyneet viimeistään kolmen vuoden päästä....
Tuttu tunne tuo kertomasi. Kokemusta erilaisista suhteista minulla ei hirveästi ole, sillä olen nyt seurustellut lähes kuusi vuotta, ja sitä aikaisemmin kerran hieman yli vuoden. Mutta. Silloin ensimmäisellä kerralla tunne oli juuri samanlainen kuin sinulla. Onnekseni ensirakkauteni jätti minut silloin. Itse en vielä kuitenkaan ymmärtänyt rakkaudesta tarpeeksi. Tiedä sitä sitten nyt, mutta...
Olemme siis seurustelleet melkein kuusi vuotta ja asumme yhdessä. Samana päivänä kun näimme, tiesin, että se on tässä. Palavaa rakkaus on ollutkin, ja ongelmia on tietenkin mukana, mutta en itse osaisi olla ilman juuri sitä tunnetta, että tietää, että toinen on "se oikea". Oikeita saattaa olla monia, mutta ilman tuota tunnetta on vaikeaa rakastaa.
Neuvoa en osaa, sillä eri ihmiset kokevat asian eri lailla. Sitäkään en tiedä, tuletko löytämään juuri sen oikean, jos nyt jätät miehesi. Kaikki kuitenkin on sinusta kiinni ja itse päätät, mitä elämältä haluat.
Toivottavasti kohtaat omasi.