Näitä palstoja lukiessa ja elämää miettiessä sitä alkaa ihmetellä, mihin katoaa niin monesta parisuhteesta se "jokin"? Itse olen 3-kymppinen, pari vuotta sitten eronnut mies. Meilläkin kävi just siten, että mun puolelta katos se tietty kipinä ja se sitten mutkien kautta johti eroon. Mikä hulluinta, vieläkin on silti paljon lämpimiä tunteita exää kohtaan, vaikka asiat meni miten meni.
On jotenkin niin harmi, kun niin monet liitot näyttää kaatuvan käsiin jopa ihan alkumetreillä. Onko sitten niin, että ei ymmärretä aloittaa sitä "työn" tekemistä suhteen eteen heti alussa, vaan vasta sitten kun ongelmat on jo käsissä ja ehkä paljonkin alkuaikojen virityksestä on jo hävinnyt ties mihin. Tulee mieleen, että parisuhde on vähän kuin nuotio huonolla ilmalla. Paras pitää liekkiä yllä koko ajan. Jos pääsee sammumaan, voi olla hankalaa sytytellä uudelleen. Ns. onnellisilla pareilla näyttäisi olevan tuota liekkiin puhaltamista käynnissä vähän koko ajan, mitä itse nyt olen huomannut. Näyttää sellainen kivalta ihan sivullisestakin. Molempien tietysti pitäisi sitä kipinää osaltansa ylläpitää, paljon kun on ihan itsestä kiinni. Vaikka ei kaupankäynnistä olekkaan kyse, niin ei se tämäkään ilman vastavuoroisuutta...
Mutta miksi sitten näkee niin paljon sitä, ettei alunperinkään toinen ehkä lähde samalla tavalla "mukaan"? Eihän sellainen voi olla pelkästään luonteesta tai ujoudesta kiinni todellisuudessa? Kenestä muka ei olisi mukavaa saada ja nimenomaan myös antaa toiselle sitä jotakin... vaikka ihan syvällä katseella, mikä jo on paljon, kun tulee sydämestä ja on aito. Mahtaako olla niin, että mennään yksinkertaisesti suhteisiin vääränlaisten ihmisten kanssa vain siksi, että ei jakseta olla yksin? Tietysti jotkut tekee näin, mutta olisiko yleisempää kuin ehkä ajatellaan? Sitten kohta mietitään, mitä tehdä kun arki alkaa.
Sen olen itse huomannut, että vaikka sitä näin uusiosinkkuna on vähän vaarassa sortua milloin mihinkin kainaloon, niin ei niitä kyllä kovin monta sellaista naista ainakaan tähänastinen elämä ole tuonut kohdalle, että voisi ajatella jotakin enemmän. Lienenkö kranttu, en tiedä, mutta näin se vain on. Surullista tietty, kun ei paljon toivoa jaksa ylläpitää. Jos kerran viidessä tai kymmenessä vuodessa jonkun kohtaa, niin varmaan on jo tällä iällä varattu. Muutakaan ei kyllä toisaalta halua kokeilla, kokemusta on jo ihan tarpeeksi.
On jotenkin niin harmi, kun niin monet liitot näyttää kaatuvan käsiin jopa ihan alkumetreillä. Onko sitten niin, että ei ymmärretä aloittaa sitä "työn" tekemistä suhteen eteen heti alussa, vaan vasta sitten kun ongelmat on jo käsissä ja ehkä paljonkin alkuaikojen virityksestä on jo hävinnyt ties mihin. Tulee mieleen, että parisuhde on vähän kuin nuotio huonolla ilmalla. Paras pitää liekkiä yllä koko ajan. Jos pääsee sammumaan, voi olla hankalaa sytytellä uudelleen. Ns. onnellisilla pareilla näyttäisi olevan tuota liekkiin puhaltamista käynnissä vähän koko ajan, mitä itse nyt olen huomannut. Näyttää sellainen kivalta ihan sivullisestakin. Molempien tietysti pitäisi sitä kipinää osaltansa ylläpitää, paljon kun on ihan itsestä kiinni. Vaikka ei kaupankäynnistä olekkaan kyse, niin ei se tämäkään ilman vastavuoroisuutta...
Mutta miksi sitten näkee niin paljon sitä, ettei alunperinkään toinen ehkä lähde samalla tavalla "mukaan"? Eihän sellainen voi olla pelkästään luonteesta tai ujoudesta kiinni todellisuudessa? Kenestä muka ei olisi mukavaa saada ja nimenomaan myös antaa toiselle sitä jotakin... vaikka ihan syvällä katseella, mikä jo on paljon, kun tulee sydämestä ja on aito. Mahtaako olla niin, että mennään yksinkertaisesti suhteisiin vääränlaisten ihmisten kanssa vain siksi, että ei jakseta olla yksin? Tietysti jotkut tekee näin, mutta olisiko yleisempää kuin ehkä ajatellaan? Sitten kohta mietitään, mitä tehdä kun arki alkaa.
Sen olen itse huomannut, että vaikka sitä näin uusiosinkkuna on vähän vaarassa sortua milloin mihinkin kainaloon, niin ei niitä kyllä kovin monta sellaista naista ainakaan tähänastinen elämä ole tuonut kohdalle, että voisi ajatella jotakin enemmän. Lienenkö kranttu, en tiedä, mutta näin se vain on. Surullista tietty, kun ei paljon toivoa jaksa ylläpitää. Jos kerran viidessä tai kymmenessä vuodessa jonkun kohtaa, niin varmaan on jo tällä iällä varattu. Muutakaan ei kyllä toisaalta halua kokeilla, kokemusta on jo ihan tarpeeksi.
Vastaukset 3
Vanhimmat
"jotain" ei kukaan ole voinut oikein nimetä, niin se voi olla mitä tahansa, eikä kaikille läheskään edes sama asia.
Itse näen niin, että pitkässä parisuhteessa tulee väistämättä esille tahto rakastaa, eikä liekki varmasti pysy, ellei todella aidosti tahdo. Se ei vielä riitä, että pitää itsessään rakkauden liekkiä yllä, vaan sen lisäksi on erityisen tärkeää tehdä töitä sen eteen, että kumppanin liekki palaa ja suurenee, toisinaan tuiskuissa pienenee ja voi melkein hiipuakin.
Parisuhteessa ollaan siis palvelemassa toista, eikä palveltavana. Pohjimmiltaan taitaa olla kyse siitä, että kyllä se jokin on joka suhteessa, mutta vuosien kuluessa sitä ei välttämättä joka vuosi edes tunne, mutta seuraavassa hetkessä saattaa kolahtaa todella lujaa ja tuntea sen jonkin täyttävän koko tilan(uudelleen rakastuminen).
Itse olen 15-vuoden aikana saanut kokea 2 uudelleen rakastumista, joista ensimmäinen kerta oli paljon syvempi voimallisempi kuin ensirakastuminen. Näitä asioita pidän "työvoittona", että on halunnut ja tahtonut rakastaa myös huonompinakin aikoina. Hyvät ajat ovat todella tärkeitä, sillä niiden kautta jaksaa pidempiäkin heikompia aikoja, sillä kyllä se hyväkin aika jälleen tulee, kun jaksaa tehdä töitä yhteisen tavoitteen eteen :)
Täyttä työtähän se parisuhde välillä on, mutta palkitaan ja niin kuuluu ollakkin.
Silloin voidaan jo puhua käsityksestä perhe.
Perhe kestää kaiken ja on satama joka pysyy maailman merillä.
Toisen henkisesti hyvänä pito ja se ettei unohda toista ja kunnoittaa toista sellaisena kuin hän on.
Katson kuitenkin että juuri ne huonot ajan jaksot on niitä suurimpia tunteen herättäjiä jotka luo vakaan ja onnellisen pohjan parisuhteelle.
Pelkkää hyvää oloa en siitä hae.
Jokainen aallonpohja joka on voitettu, on kuin erävoitto ja tiedän sen jälkeen aina tulevan kuin taivaasta mannaa, niin hyvältä sen huonon ajan jälkeen tuntuu.
Ei rakkaus katoa, sitä on vaalittava ja se vaatii ihmiseltä epäitsekkyyttä, on antauduttava sille henkisesti kokonaan, nöyrryttävä.
Partneriani valitessa en antanut himojen määrätä, vaan etsin henkisesti itselleni sopivaa kumppania jossa olisi loppuiäksi haastetta.
Niin on käynytkin ja se haaste ei lopu sillä ihminenhän muuttuu henkisesti kokoajan.
Henkisen yhteyden löydyttyä löytävät ruumiitkin toisensa, jos henkinen yhteys ei lopu ei ruumiillinenkaan yhteys katoa.
Suhde aloitetaan järjellä, jossa punnitaan tulevan kumppanin kelpoisuus loppuikäiseen parisuhteeseen.
"Voisinko viettää loppuikäni tämän ihmisen kanssa?" on hyvä kysymys kun katsellaan kumppania.
Arvioitava selvästi mitä suhteelta hakee ja huomioitava, ettei omia etuja ajaessaan saa koskaan aiheuttaa toiselle mielipahaa.
Jos tietää että tulevaisuudessa voisi mahdollisesti henkisesti satuttaa toista, on parempi jättää edes yrittämättä, silloin ajattelee vain omaa etuaan ja se ei ole rakkautta.
Ihminen joka rakastaa ei ikinä halua vahingoittaa sitä parempaa puoliskoaan.
Jos lähdetään himojen vallassa suhteeseen muuta miettimättä ei tarvitse sanoa että sydän on mennyt rikki, sillä ruumiithan siinä on veuhtoneet eivät sydämet, siinä ei ole sydämillä ollut mitään tekemistä toistensa kanssa.
Kahden sielun kohtaaminen on yhdentyminen saavuttaen lopulta yhden yhteisen kokonaisuuden, jos menettää toisen puolen sielustaan on rikki.
Tämä on minulle rakkautta.
Jos rikon puolisoani vastaan... rikon siis itseäni vastaan, jos petän puolisoani... petän itseäni, jos en rakasta enää puolisoani... en rakasta enää itseäni.
Voiko tätä tämän selvemmin kuvata?
Rakkaudessani on Jumala.
Tuo on totta, että liekkiä täytyy pitää yllä ja tehdä sen eteen työtä. Iso syy eroihin on kuitenkin se, että arjen tultua ja suurimman kipinän sammuttua, eletään ns. "pienellä liekillä", ei tyydytä enää siihen mitä on, vaan halutaan taas jotain uutta, kiehtovaa, kihelmöivää.
Milloinhan ihmiset tajuavat, että ihmisen elämä ei koskaan ole pelkästään sitä "suurta liekkiä"???
A