Kun kaksi niin erilaista ihmistä yrittää yhteistä elämää elää. Toinen ottaa ja tulistuu kahdessa sekunnissa, leppyy yhtä nopeasti ja pyytää anteeksi. Toinen taasen loukkaantuu, suuttuu ja aloittaa mököttämisen, joka kestää päivätolkulla. Toisella kaikki olisi ohi minuuteissa, toinen jatkaa samaa paskaa päivästä toiseen. Toinen loukkaantuu täydestä puhumattomuudesta, vaipuu murheeseen, pilaa päivänsä, viikkonsa.
Anteeksipyynnöt ei auta, ei puheet, ei teot, ei perkele mikään. Vaan kun ei tätä tulista luonnettaan pysty muuttamaan, hillitsemään kyllä, mutta ei muuttamaan.
Yritä tässä sitten elää.
Sanot, että minua on välillä vaikea rakastaa. Sinua on mahdotonta.
Anteeksipyynnöt ei auta, ei puheet, ei teot, ei perkele mikään. Vaan kun ei tätä tulista luonnettaan pysty muuttamaan, hillitsemään kyllä, mutta ei muuttamaan.
Yritä tässä sitten elää.
Sanot, että minua on välillä vaikea rakastaa. Sinua on mahdotonta.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olet varmaankin tämä tulistuva.Tuo kirjoitus oli kuin oma tarinani.Syynä toisen puhumattomuuteen ei kuitenkaan ole oma tulistumiseni.Itelläkin tapana mököttää,mutta itestään lepyn muutamassa tunnissa,toisen lepyttelemänä vaikka heti.Mutta kun toinen alkaa siitäkin mököttämään että minä mökötän.Miten joku oikeasti voi pilata omansa ja puolisonsa päivän/päivät olemalla puhumaton.Mitä sillä kuvittelee saavansa?????Sellaisilla ihmisillä pitäisi olla merkki otsassa ettei kukaan sellaiseen sekaannu.Ite en sellasta enää riesakseni halua enkä toivo kenellekään muullekaan :(
Olen myöskin hyvin tulistuva luonne, mies ei. Lepyn nopeasti, mies ei. Välillä vaikeata! Toisen puhumattomuus on ehkä pahinta, tuntuu että tekee sitä ihan vaan lisää ärsyttääkseen. Yhteiselämä on toisinaan yhtä taistoa, ikävää!
Mun puhumattomuus ei koskaan johdu siitä, että tietoisesti haluisin toista kiduttaa. On vaan niin että kun on oikein paha olla ja tuntee tulleensa pahasti loukatuksi, sanat juuttuvat kurkkuun, pala kurkussa estää sanojen tulvan. Se taas johtuu siitä että en tunne oloani suhteessa niin turvalliseksi, että uskaltaisin täysillä päästellä tulemaan suustani totuuksia. Tunne on tosi ahdistava, kun haluis puhua ja selvittää asiaa mutta kun ei vaan PYSTY.
Tuo on niin totta. Itsekin tajusin tässä vähän aikaa sitten, että en vaan tunne oloani suhteessa niin turvalliseksi, että pystyisin aina sanomaan miltä minusta tuntuu. Ehkä parempaan päin ollaan menossa... mutta en tiedä.
Se on niin vaikeaa, kun haluais puhua, mutta kun ei vaan pysty. Ei voi luottaa, että toinen jaksais kuunnella, tai siltä sais tukea... Ei halua rasittaa toista, jolla on jo ihan tarpeeks omia ongelmia. Ei oo sellaista "tukipilaria", johon vois turvata, kun itellä on vaikeaa..
Harmi, koska eikös parisuhteen yksi piirre justiinsa pitäis olla se, että voi tukeutua toiseen.. Asiat on tuolta osin niin huonosti :( :(