On se niin vaikeata. Ensin sitä lupaa, että ei koskaan enää. Ei ikinä. Alle viikko eteenpäin, niin se tapahtuu taas. Ja se on ihan oma vika.
Ei pitäisi vihata itseään niin paljon. Eikä pelätä niin paljon. Se on vaan niin pirun helppo tapa päästä irti todellisuudesta. Sitä ei vaan ikinä muista, että palaaminen on kahta kauheampaa. Ne kivut, totuuden kohtaaminen. Teinkö sen tosiaan taas? Mikä helvetin idiootti minä oikein olen?
Joo, ei koskaan enää. Seuraavan kerran puhun asiasta jollekin, lupaan. Tai kirjoitan paperille tuntemuksistani. Niin varmaan. Sitten kun se seuraava kerta tulee, niin sama vanha kaava toistuu. Ja sen jälkeen huono omatunto, häpeä, lupaukset itselleen joita ei kuitenkaan pidä.
Ehkä se on sitäkin, että kun ei ole ketään kelle soittaa?
Aina kun tuntuu, että on ihmisiä lähellä, niin se pysyy poissa. Mutta ei tarvita kuin yksi pelokas minuutti, niin se iskee. Ja kovaa. Seuraava yö meneekin painajaisten kanssa tapellessa, aamulla on ontto mutta jollain sairaalla tavalla hyvä olo. Tänään en tee sitä, en enää.
Ei koskaan enää. Niin varmaan.
Ei muutakaan paikkaa..
10
754
Vastaukset
- samettisaksi
Kerro hyvä Anonyymi Kirjoittaja, että mistä on oikein kyse?
- loputon suo
Hmm... Sitä on vaikea myöntää edes itselleen, ja vielä vaikeampaa jollekin muulle. Kukaan ei tästä tiedä mitään, mutta minä tiedän sen että muutos parempaan onnistuu vain sellaisella "herätyksellä", jonka sinä nyt teit.
Pakko se on "ääneen" myöntää, että kyse on/oli siis ahmimishäiriöön/bulimiaan usein liitettävistä ahmimiskohtauksista. Kuulostaa erittäin typerältä ja siksi minä sitä niin kovasti häpeänkin...
Puolustuksekseni sanoisin, että se ei ole siis mitään nautinnon hakemista, (parhaan nautinnon saan lenkkeilystä ja kunnollisesta ruoasta), vaan pakenemisesta. Kun hankkii itselleen fyysisesti todella huonon olon, niin tottakai se on se asia joka on päällimmäisenä mielessä. Näin ei tarvitse ajatella muita murheita, vaan niitä voi hetkellisesti päästä pakoon.
Nyt on mennyt muutama päivä ihan hyvin.. Täytyy vain toivoa, ettei tule mitään suuria mullistuksia, ettei homma taas lähde käsistä. Kaikki se salailu ja häpeily tekee kipeää... Ja kukaan ei arvaa mitään.
Mutta, kiitos kun herätit. Tulee aina jollainlailla hämmentynyt olo, jos jotakuta oikeasti kiinnostaa minun asiani :o - samettisaksi
loputon suo kirjoitti:
Hmm... Sitä on vaikea myöntää edes itselleen, ja vielä vaikeampaa jollekin muulle. Kukaan ei tästä tiedä mitään, mutta minä tiedän sen että muutos parempaan onnistuu vain sellaisella "herätyksellä", jonka sinä nyt teit.
Pakko se on "ääneen" myöntää, että kyse on/oli siis ahmimishäiriöön/bulimiaan usein liitettävistä ahmimiskohtauksista. Kuulostaa erittäin typerältä ja siksi minä sitä niin kovasti häpeänkin...
Puolustuksekseni sanoisin, että se ei ole siis mitään nautinnon hakemista, (parhaan nautinnon saan lenkkeilystä ja kunnollisesta ruoasta), vaan pakenemisesta. Kun hankkii itselleen fyysisesti todella huonon olon, niin tottakai se on se asia joka on päällimmäisenä mielessä. Näin ei tarvitse ajatella muita murheita, vaan niitä voi hetkellisesti päästä pakoon.
Nyt on mennyt muutama päivä ihan hyvin.. Täytyy vain toivoa, ettei tule mitään suuria mullistuksia, ettei homma taas lähde käsistä. Kaikki se salailu ja häpeily tekee kipeää... Ja kukaan ei arvaa mitään.
Mutta, kiitos kun herätit. Tulee aina jollainlailla hämmentynyt olo, jos jotakuta oikeasti kiinnostaa minun asiani :okiinnostaa, kun joku noin salamyhkäistä tekstiä kirjoittaa :)
Kerroit harvinaisen selkeästi syömishäiriön idean. Koskaan aikaisemmin en ole sitä tiennyt. Olen aina luullut, että kyse on jostain laihuuden ihannoista, vaikka kyse onkin siitä että uudella ongelmalla saa vanhat ongelmat unohtumaan. Tai kai tämäkin on sitten tapauskohtaista, mutta sinun kohdallasi tämä ainakin pitää paikkaansa. Jännä juttu... en ole koskaan tullut ajatelleeksi asiaa tuolta kannalta.
Jos voin itsestäni paljastaa, niin itsellänikin on ongelmia. Itsetuntoon liittyviä ongelmia. Pelkään usein, ettei kukaan jaksaisi kuunnella minua, koska olen kuulemma niiiiin tylsä. Tämä ei ole sitä, että keksimällä keksisin nyt jonkun ongelman itselleni lohduttaakseni sinua, vaan minulla on ihan oikeasti tuo ongelma tällä hetkellä! Ei kai se ole mikään suuri, mutta voi kai se suuremmaksi siitä pahimmassa tapauksessa paisua. Tarkkailen koko aika sanomisiani ja mietin jatkuvasti, onko jutuissani nyt järkeä. En ole rentoutunut toisin sanoen.
En tiedä muista ihmisistä, mutta itselleni ainakin tulee hyvä olo joka kerta kun kuulen lauseen: "Vaikeudet ovat siksi, jotta ne voitettaisiin". Se on jotenkin niin toivoa antava lause. Mutta hiukan kärjistetty toisaalta! Tietenkään vaikeuksista ei selviä yksin, vailla kenenkään apua. Tai ei ainakaan sitten niin nopeasti. Onko sinulla muita ihmisiä (edes yhtä), joka olisi sinun tukenasi? Kerro se minulle, mutta jos onkin, niin älä kuitenkaan pahastu. Itselläni ei ole nimittäin ketään ihmistä auttamassa minua tuon (mitättömän?) ongelmani kanssa, joten siksi luulen ettei välttämättä muillakaan ole. Joudun siitä näköjään selviytymään yksin, mikä vie tietysti enemmän aikaa kuin se että joku tukisi minua siinä. Olisi kiva, jos sinä vastaisit minulle tänne. Vaikka sitten edes vain vielä kerran..? Minua kiinnostaa kuulla lisää tilanteestasi. - loputon suo
samettisaksi kirjoitti:
kiinnostaa, kun joku noin salamyhkäistä tekstiä kirjoittaa :)
Kerroit harvinaisen selkeästi syömishäiriön idean. Koskaan aikaisemmin en ole sitä tiennyt. Olen aina luullut, että kyse on jostain laihuuden ihannoista, vaikka kyse onkin siitä että uudella ongelmalla saa vanhat ongelmat unohtumaan. Tai kai tämäkin on sitten tapauskohtaista, mutta sinun kohdallasi tämä ainakin pitää paikkaansa. Jännä juttu... en ole koskaan tullut ajatelleeksi asiaa tuolta kannalta.
Jos voin itsestäni paljastaa, niin itsellänikin on ongelmia. Itsetuntoon liittyviä ongelmia. Pelkään usein, ettei kukaan jaksaisi kuunnella minua, koska olen kuulemma niiiiin tylsä. Tämä ei ole sitä, että keksimällä keksisin nyt jonkun ongelman itselleni lohduttaakseni sinua, vaan minulla on ihan oikeasti tuo ongelma tällä hetkellä! Ei kai se ole mikään suuri, mutta voi kai se suuremmaksi siitä pahimmassa tapauksessa paisua. Tarkkailen koko aika sanomisiani ja mietin jatkuvasti, onko jutuissani nyt järkeä. En ole rentoutunut toisin sanoen.
En tiedä muista ihmisistä, mutta itselleni ainakin tulee hyvä olo joka kerta kun kuulen lauseen: "Vaikeudet ovat siksi, jotta ne voitettaisiin". Se on jotenkin niin toivoa antava lause. Mutta hiukan kärjistetty toisaalta! Tietenkään vaikeuksista ei selviä yksin, vailla kenenkään apua. Tai ei ainakaan sitten niin nopeasti. Onko sinulla muita ihmisiä (edes yhtä), joka olisi sinun tukenasi? Kerro se minulle, mutta jos onkin, niin älä kuitenkaan pahastu. Itselläni ei ole nimittäin ketään ihmistä auttamassa minua tuon (mitättömän?) ongelmani kanssa, joten siksi luulen ettei välttämättä muillakaan ole. Joudun siitä näköjään selviytymään yksin, mikä vie tietysti enemmän aikaa kuin se että joku tukisi minua siinä. Olisi kiva, jos sinä vastaisit minulle tänne. Vaikka sitten edes vain vielä kerran..? Minua kiinnostaa kuulla lisää tilanteestasi.Niin, se on tosiaan tapauskohtaista, mistä ne häiriöt sitten kelläkin aina johtuu.. Toisilla on perinteinen laihuuden ihannointi, itselläni tämä todellisuudesta pakeneminen. Itse asiassa voisin raottaa arkun kantta vielä sen verran, että tuossa yli vuosi sitten sairastuin anoreksiaan sen vuoksi, että en silloinkaan saanut puhutuksi asioistani kenellekään. Se oli kai alitajuntainen hätähuuto. Halusin vain levätä hetken... Päästä pois.. Toivoin joka päivä, että joku käskisi minun mennä lääkäriin ja lopettaa sen touhun, ennen kuin olisi myöhäistä. Äitini teki aloitteen, ja siitä se parantuminen lähti...
Mutta juu, tuo nyt oli tuommoinen sivupolulle eksyminen, palatkaamme aiheeseen.. Sinullakin siis on ongelma (noh, kelläpä meistä ei olisi) liittyen itseesi. Joku on joskus todennut, että murheen summa on vakio, elikkä oli murhe oikeasti suuri tai pieni, niin sen kokee aina suurena. Jos ei ole isoja murheita, niin pienemmät tuntuvat sitäkin suuremmilta.
Mitä yritän sanoa (ulosantini on hieman heikkoa...) on siis se, että ongelmien suuruutta on vaikea mitata. Tuo sinun ongelmasihan loppujen lopuksi rajoittaa käyttäytymistäsi aikalailla, joten kyllähän se jo kertoo tilanteen "merkittävyydestä". Tiedän kokemuksesta, että muut ihmiset pitävät tuonkaltaisia ongelmia usein turhina, ja siksi niitä onkin niin pirun vaikea ratkaista, kun kukaan ei ota niitä tosissaan.
Tietysti käyttäytymistä ei voi muuttaa tuosta noin vain, mutta jos suot itsellesi vapauden puhua luontevasti, niin samalla annat persoonasi näkyä. Ja persoonasi taas ei varmastikaan ole tylsä! Sitä paitsi, täytyykö kaikessa aina ollakaan järkeä? Ainakin omalla kohdallani elämänkokemus on tuonut myös rohkeutta olla enemmän oma itseni.
Niin niistä tukihenkilöistä vielä.. Onhan minulla muutamia kavereita, joita näen satunnaisesti, mutta nekin suhteet ovat muuttuneet aika pinnallisiksi, kun ei ole koskaan aikaa tavata kunnolla. Yksi hyvä ystävä löytyy, mutta roolijako on viime aikoina mennyt niin, että hän puhuu ongelmistaan ja minä kuuntelen. Se osaltaan vaikeuttaa omaanikin tilannetta, mutta jotenkin tuntuu, etten halua lisätä hänen harteilleen vielä minunkin murheita. Lopputuloksena on pinnallista valittamista, eikä kunnollista asioiden spekulaatiota ja pohdintaa.
Vanhempani tietävät kyllä että minulla on vähän rankempi kausi menossa, mutta mitäpä hekään sille mahtavat. Eivätkä he tosin tiedä puoliakaan siitä, miten vaikealta elämä juuri nyt tuntuu... Teeskenteleminen on välillä liiankin helppoa.
Mutta tämä on kyllä vallan hienoa, että saatiin tällainen - toivottavasti molemminpuolinen - terapiasessio aikaiseksi :) Jatkahan sinä taas tästä.. - samettisaksi
loputon suo kirjoitti:
Niin, se on tosiaan tapauskohtaista, mistä ne häiriöt sitten kelläkin aina johtuu.. Toisilla on perinteinen laihuuden ihannointi, itselläni tämä todellisuudesta pakeneminen. Itse asiassa voisin raottaa arkun kantta vielä sen verran, että tuossa yli vuosi sitten sairastuin anoreksiaan sen vuoksi, että en silloinkaan saanut puhutuksi asioistani kenellekään. Se oli kai alitajuntainen hätähuuto. Halusin vain levätä hetken... Päästä pois.. Toivoin joka päivä, että joku käskisi minun mennä lääkäriin ja lopettaa sen touhun, ennen kuin olisi myöhäistä. Äitini teki aloitteen, ja siitä se parantuminen lähti...
Mutta juu, tuo nyt oli tuommoinen sivupolulle eksyminen, palatkaamme aiheeseen.. Sinullakin siis on ongelma (noh, kelläpä meistä ei olisi) liittyen itseesi. Joku on joskus todennut, että murheen summa on vakio, elikkä oli murhe oikeasti suuri tai pieni, niin sen kokee aina suurena. Jos ei ole isoja murheita, niin pienemmät tuntuvat sitäkin suuremmilta.
Mitä yritän sanoa (ulosantini on hieman heikkoa...) on siis se, että ongelmien suuruutta on vaikea mitata. Tuo sinun ongelmasihan loppujen lopuksi rajoittaa käyttäytymistäsi aikalailla, joten kyllähän se jo kertoo tilanteen "merkittävyydestä". Tiedän kokemuksesta, että muut ihmiset pitävät tuonkaltaisia ongelmia usein turhina, ja siksi niitä onkin niin pirun vaikea ratkaista, kun kukaan ei ota niitä tosissaan.
Tietysti käyttäytymistä ei voi muuttaa tuosta noin vain, mutta jos suot itsellesi vapauden puhua luontevasti, niin samalla annat persoonasi näkyä. Ja persoonasi taas ei varmastikaan ole tylsä! Sitä paitsi, täytyykö kaikessa aina ollakaan järkeä? Ainakin omalla kohdallani elämänkokemus on tuonut myös rohkeutta olla enemmän oma itseni.
Niin niistä tukihenkilöistä vielä.. Onhan minulla muutamia kavereita, joita näen satunnaisesti, mutta nekin suhteet ovat muuttuneet aika pinnallisiksi, kun ei ole koskaan aikaa tavata kunnolla. Yksi hyvä ystävä löytyy, mutta roolijako on viime aikoina mennyt niin, että hän puhuu ongelmistaan ja minä kuuntelen. Se osaltaan vaikeuttaa omaanikin tilannetta, mutta jotenkin tuntuu, etten halua lisätä hänen harteilleen vielä minunkin murheita. Lopputuloksena on pinnallista valittamista, eikä kunnollista asioiden spekulaatiota ja pohdintaa.
Vanhempani tietävät kyllä että minulla on vähän rankempi kausi menossa, mutta mitäpä hekään sille mahtavat. Eivätkä he tosin tiedä puoliakaan siitä, miten vaikealta elämä juuri nyt tuntuu... Teeskenteleminen on välillä liiankin helppoa.
Mutta tämä on kyllä vallan hienoa, että saatiin tällainen - toivottavasti molemminpuolinen - terapiasessio aikaiseksi :) Jatkahan sinä taas tästä..Kirjoitit fiksusti, kun sanoit että murhe tuntuu aina suurelta. Olisipa se sitten oikeasti pieni tai iso murhe. Ihminen kun on niin uskollinen pienten asioidensa rankkaan murehtimiseen ;)
Mutta joka tapauksessa, hyvä että pääsit anoreksiasta. Tämä kuulostaa todella hullulta, mutta joskus olen miettinyt että mitäpä jos hankkisin tästä itselleni anoreksian. En sen takia, että saisin itselleni ongelman aikaiseksi, vaan sen takia että olisin kauniimpi... Tiedän että tuo on tyhmää puhetta, mutta minulla ei vain ole kokemusta mistään tuollaisesta. Nykyään kun ajattelen, en edes haluaisi saada, mutta aikaisemmin olisin todella halunnut! Eli jos muutama vuosi sitten olisin lukenut tuon sinun tekstisi, olisin ollut kateellinen..
Se on varmasti rankkaa, että ystäväsi koko ajan tuolla tavalla purkaa sinulle oloaan. Kauanko olet muuten tuntenut hänet? Tiedän nimittäin joitakin ihmisiä, jotka melko uudessa seurassa väkisin vääntävät puheenaiheen aiheesta kuin aiheesta. He jopa valittavatkin vain saadakseen keskustelua aikaiseksi (eivät niinkään huojentuakseen). En tiedä, onko tämä sinun kaverisi juuri tuontapainen ihminen, mutta olettaisin että ei koska sana "ystävä" kertoo siitä, että on tuntenut jo useamman vuoden. Hän ei siis esitä seurassasi mitään turhanpäiväistä höpöttäjää, vaan on oikeasti sellainen... Olenko oikeassa? Jos olen, hän on ihmistyyppinä aika rankka. Ainakin tuon asian suhteen. - loputon suo
samettisaksi kirjoitti:
Kirjoitit fiksusti, kun sanoit että murhe tuntuu aina suurelta. Olisipa se sitten oikeasti pieni tai iso murhe. Ihminen kun on niin uskollinen pienten asioidensa rankkaan murehtimiseen ;)
Mutta joka tapauksessa, hyvä että pääsit anoreksiasta. Tämä kuulostaa todella hullulta, mutta joskus olen miettinyt että mitäpä jos hankkisin tästä itselleni anoreksian. En sen takia, että saisin itselleni ongelman aikaiseksi, vaan sen takia että olisin kauniimpi... Tiedän että tuo on tyhmää puhetta, mutta minulla ei vain ole kokemusta mistään tuollaisesta. Nykyään kun ajattelen, en edes haluaisi saada, mutta aikaisemmin olisin todella halunnut! Eli jos muutama vuosi sitten olisin lukenut tuon sinun tekstisi, olisin ollut kateellinen..
Se on varmasti rankkaa, että ystäväsi koko ajan tuolla tavalla purkaa sinulle oloaan. Kauanko olet muuten tuntenut hänet? Tiedän nimittäin joitakin ihmisiä, jotka melko uudessa seurassa väkisin vääntävät puheenaiheen aiheesta kuin aiheesta. He jopa valittavatkin vain saadakseen keskustelua aikaiseksi (eivät niinkään huojentuakseen). En tiedä, onko tämä sinun kaverisi juuri tuontapainen ihminen, mutta olettaisin että ei koska sana "ystävä" kertoo siitä, että on tuntenut jo useamman vuoden. Hän ei siis esitä seurassasi mitään turhanpäiväistä höpöttäjää, vaan on oikeasti sellainen... Olenko oikeassa? Jos olen, hän on ihmistyyppinä aika rankka. Ainakin tuon asian suhteen.Ihan alkuun siitä minun ystävästäni.. Olemme kyllä tosiaan tunteneet jo useamman vuoden. Nykyään näemme lähinnä koulussa, ja päivittäin. Vapaa-ajalla jos tapaamme, niin puhumme enemmän asioista ja saamme keskusteluja aikaiseksi. Nyt ei vaan ole aikaa tavata koulun ulkopuolella.. Koulussa on vaan aina hermot kireällä, ja sen vuoksi varmaan menee aina valitteluksi jokaikinen juttutuokio :|
Tuo käsite "anoreksian hankkiminen" on muuten aika mielenkiintoinen.. Sillä ainakaan minä en silloin sairastaessani vielä tiedostanut varsinaisesti, että mistä oikein oli kyse. Se alkoi oikeastaan vahingossa. Olin aloittanut lenkkeilyn, jonka seurauksena energiankulutukseni kasvoi. En kuitenkaan tiennyt liikkuvan ihmisen ruokavaliosta mitään, ja näin syntyi vajetta. Paino laski ensin jotakin puoli kiloa tai kilon, mikä tuntui niin mitättömältä etten kiinnittänyt asiaan juurikaan huomiota.
Sitten se putosi kaksi kiloa. Tässä vaiheessa aloin pelkäämään, että mitä jos lihon entisiin mittoihin. Siispä muutin syömistapojani. Söin kolme kertaa päivässä (ennen 5-6), ruoan laatu muuttui ja käyttäytymiseni sai ortorektisia piirteitä (mitä en silloin myöntänyt). Kuitenkin saatoin viikonloppuisin ahmia karkkia jumalattomasti. Läheiseni kyselivät, olinko laihtunut. Suutuin silmittömästi ja sain monet tappelut aikaiseksi aiheesta. Aloin käyttämään isoja vaatteita, ettei tarvitsisi selitellä. En vieläkään nähnyt tilanteessa mitään outoa. Sitten se alkoi mennä jo sairaaksi, kun päähän ei mahtunut muuta kuin ruoan ajattelu. Välini viilentyivät erääseen ystävääni, jonka olin tuntenut 12 vuotta, ja vain siksi että lakkasin yksinkertaisesti puhumasta, vaikka näimme päivittäin - minulla oli niin kiire miettiä mielessäni, että tulikohan siitä edellisestä ateriasta nyt 300 vai 350 kaloria.
Parin kuukauden kuluttua oloni huononi ja luin netistä anoreksialle tyypillisiä oireita. Itkuhan siinä tuli, kun kaikki tuntomerkit sopivat minuun. Jotenkin tuntui, että nousu takaisin elämään olisi liian vaikeaa. Sitten eräänä aamuna äitini tuli huoneeseeni ja kysyi, että milloin minulla on viimeksi ollut kuukautiset. Vaivalloisesti yritin selitellä, että en muista. Niistä oli kulunut puolisen vuotta. Äiti passitti minut terveydenhoitajalle, joka lähetti eteenpäin lääkäriin. En vieläkään myöntänyt tilannetta, sanoin vain laihtuneeni vahingossa.
Viime keväänä parannuin fyysisesti. Samalla myönsin ekaa kertaa ääneen ystävälleni, mistä oikein oli ollut kyse. Nyt viime syksynä sitten myönsin sen myös äidilleni, joka tietysti alkoi syyttämään itseään..
Joka tapauksessa, tarinan opetus oli, että se on salakavala tauti, joka muuttaa ihmisen persoonan. Se tavallaan valtaa ajatusmaailman, keskittää ajatukset vain ja ainoastaan yhteen asiaan, tappaa sosiaaliset suhteet, aiheuttaa masennusta, sekoittaa hormonituotannon, tuottaa kipua (mm. istumavaikeudet, kun ei ole pehmustetta takapuolessa), tekee vartalosta käsittämättömän ruman, voi aiheuttaa osteoporoosia ja ties mitä muuta, ja voi pahimmillaan johtaa kuolemaan. Eikä se lihotuskuuri niin mukavaa ole, kun minä en saanut esim. ostaa rasvatonta jugurttia, koska siinä oli vähemmän energiaa kuin tavallisessa. Ja porukat vahti että söin tarpeeksi.
En tiedä, mitä hienoa siinä sitten on.. Vaikka kai se on pakko myöntää, että se on "helppo" tie pois todellisuudesta - palaaminen vain on tuskallisen vaikeaa. Vaan täällä sitä nyt ollaan ja eletään :) Ai juu, olen varma, että syömishäiriö (mielisairaus) ei kaunista ketään! - samettisaksi
loputon suo kirjoitti:
Ihan alkuun siitä minun ystävästäni.. Olemme kyllä tosiaan tunteneet jo useamman vuoden. Nykyään näemme lähinnä koulussa, ja päivittäin. Vapaa-ajalla jos tapaamme, niin puhumme enemmän asioista ja saamme keskusteluja aikaiseksi. Nyt ei vaan ole aikaa tavata koulun ulkopuolella.. Koulussa on vaan aina hermot kireällä, ja sen vuoksi varmaan menee aina valitteluksi jokaikinen juttutuokio :|
Tuo käsite "anoreksian hankkiminen" on muuten aika mielenkiintoinen.. Sillä ainakaan minä en silloin sairastaessani vielä tiedostanut varsinaisesti, että mistä oikein oli kyse. Se alkoi oikeastaan vahingossa. Olin aloittanut lenkkeilyn, jonka seurauksena energiankulutukseni kasvoi. En kuitenkaan tiennyt liikkuvan ihmisen ruokavaliosta mitään, ja näin syntyi vajetta. Paino laski ensin jotakin puoli kiloa tai kilon, mikä tuntui niin mitättömältä etten kiinnittänyt asiaan juurikaan huomiota.
Sitten se putosi kaksi kiloa. Tässä vaiheessa aloin pelkäämään, että mitä jos lihon entisiin mittoihin. Siispä muutin syömistapojani. Söin kolme kertaa päivässä (ennen 5-6), ruoan laatu muuttui ja käyttäytymiseni sai ortorektisia piirteitä (mitä en silloin myöntänyt). Kuitenkin saatoin viikonloppuisin ahmia karkkia jumalattomasti. Läheiseni kyselivät, olinko laihtunut. Suutuin silmittömästi ja sain monet tappelut aikaiseksi aiheesta. Aloin käyttämään isoja vaatteita, ettei tarvitsisi selitellä. En vieläkään nähnyt tilanteessa mitään outoa. Sitten se alkoi mennä jo sairaaksi, kun päähän ei mahtunut muuta kuin ruoan ajattelu. Välini viilentyivät erääseen ystävääni, jonka olin tuntenut 12 vuotta, ja vain siksi että lakkasin yksinkertaisesti puhumasta, vaikka näimme päivittäin - minulla oli niin kiire miettiä mielessäni, että tulikohan siitä edellisestä ateriasta nyt 300 vai 350 kaloria.
Parin kuukauden kuluttua oloni huononi ja luin netistä anoreksialle tyypillisiä oireita. Itkuhan siinä tuli, kun kaikki tuntomerkit sopivat minuun. Jotenkin tuntui, että nousu takaisin elämään olisi liian vaikeaa. Sitten eräänä aamuna äitini tuli huoneeseeni ja kysyi, että milloin minulla on viimeksi ollut kuukautiset. Vaivalloisesti yritin selitellä, että en muista. Niistä oli kulunut puolisen vuotta. Äiti passitti minut terveydenhoitajalle, joka lähetti eteenpäin lääkäriin. En vieläkään myöntänyt tilannetta, sanoin vain laihtuneeni vahingossa.
Viime keväänä parannuin fyysisesti. Samalla myönsin ekaa kertaa ääneen ystävälleni, mistä oikein oli ollut kyse. Nyt viime syksynä sitten myönsin sen myös äidilleni, joka tietysti alkoi syyttämään itseään..
Joka tapauksessa, tarinan opetus oli, että se on salakavala tauti, joka muuttaa ihmisen persoonan. Se tavallaan valtaa ajatusmaailman, keskittää ajatukset vain ja ainoastaan yhteen asiaan, tappaa sosiaaliset suhteet, aiheuttaa masennusta, sekoittaa hormonituotannon, tuottaa kipua (mm. istumavaikeudet, kun ei ole pehmustetta takapuolessa), tekee vartalosta käsittämättömän ruman, voi aiheuttaa osteoporoosia ja ties mitä muuta, ja voi pahimmillaan johtaa kuolemaan. Eikä se lihotuskuuri niin mukavaa ole, kun minä en saanut esim. ostaa rasvatonta jugurttia, koska siinä oli vähemmän energiaa kuin tavallisessa. Ja porukat vahti että söin tarpeeksi.
En tiedä, mitä hienoa siinä sitten on.. Vaikka kai se on pakko myöntää, että se on "helppo" tie pois todellisuudesta - palaaminen vain on tuskallisen vaikeaa. Vaan täällä sitä nyt ollaan ja eletään :) Ai juu, olen varma, että syömishäiriö (mielisairaus) ei kaunista ketään!en ole nähnyt vielä yhtäkään rumaa anorektikkoa. Sen sijaan rumia lihavia ihmisiä olen nähnyt jo ties kuin monta... Olen ihan tosissani. Ethän muuten tarkoittanut minua kun kirjoitit otsikoksesi "Paholainen", vaan tarkoitit sitä sairautta? En ainakaan tarkoittanut mitenkään vinoilevasti sitä, että pidän laihoja kauniimpina kuin lihavia. Se on vain tosiasia, että pidän! :) Sitä siis tarkoitin.
Muistan varsin hyvin, kun olin lukion tokalla ja painoin sellaiset 86 kiloa (olen muuten 177 pitkä, joten älä kauhistu :D). Kun sen painoisena näin joskus tytön, jolla näkyivät lapaluut hiukan selässä ja vartalo oli muutenkin kauniin kevyt, minulle tuli silloin heti suoraan ÄLYTTÖMÄN huono olo. Menin ihan valkoiseksi kateudesta. - loputon suo
samettisaksi kirjoitti:
en ole nähnyt vielä yhtäkään rumaa anorektikkoa. Sen sijaan rumia lihavia ihmisiä olen nähnyt jo ties kuin monta... Olen ihan tosissani. Ethän muuten tarkoittanut minua kun kirjoitit otsikoksesi "Paholainen", vaan tarkoitit sitä sairautta? En ainakaan tarkoittanut mitenkään vinoilevasti sitä, että pidän laihoja kauniimpina kuin lihavia. Se on vain tosiasia, että pidän! :) Sitä siis tarkoitin.
Muistan varsin hyvin, kun olin lukion tokalla ja painoin sellaiset 86 kiloa (olen muuten 177 pitkä, joten älä kauhistu :D). Kun sen painoisena näin joskus tytön, jolla näkyivät lapaluut hiukan selässä ja vartalo oli muutenkin kauniin kevyt, minulle tuli silloin heti suoraan ÄLYTTÖMÄN huono olo. Menin ihan valkoiseksi kateudesta.Juu siis sairautta tarkoitin, en sinua :)
Minulla on kokemusta ylipainoisena, normaalina ja alipainoisena elämisestä. Ala-asteen viimeisinä vuosina minulla oli n. 20 kg ylipainoa. Sain kuulla päivittäin kaikenlaisia läski-juttuja, jotka varmasti osaltaan ovat vaikuttaneet nykyiseen asennoitumiseeni (en oikein vieläkään ole tottunut ajatukseen, että en ole enää ylipainoinen).
Niin, mainitsit että pidät laihoja ihmisiä kauniina.. En tiedä, oletko nähnyt alastonta alipainoista ihmistä? Ainakin itselläni toimi silloin aika hyvänä herätyksenä, kun katsoin itseäni alastomana peilistä ja huomasin kertaheitolla kaikki ne muutokset.. Muistan todenneeni mielessäni "Hyi helvetti...!"
Itse pidän sellaista sopusuhtaista urheilijan vartaloa kauneimpana. Siis pienesti lihaksia, ei konkottavia luita. Jokaisella tietysti mieltymyksensä.. Se on uskomatonta miten paljon kipua aiheutuu, kun lihakset ja rasvakerros ovat surkastuneet. Minä esimerkiksi sain vuosi sitten 3 erilaista haaveria jalkaani, vaikka sitä ennen en ollut ikinä kolhinut itseäni. Nyt tuli murtumia pienimmistäkin kaatumisista. Ja tosiaan lihakset hävisivät.. Nyt olen paljon tyytyväisempi vartalooni, kun olen saanut lihasmassaa kasvatettua..
Haluaisin vielä tarkennuksen, että ihailetko siis hoikkia, vai todellakin sairaalloisen laihoja ihmisiä...? Tietysti laihahan voi olla ilman mitään psyykkisiä ongelmiakin.. - samettisaksi
loputon suo kirjoitti:
Juu siis sairautta tarkoitin, en sinua :)
Minulla on kokemusta ylipainoisena, normaalina ja alipainoisena elämisestä. Ala-asteen viimeisinä vuosina minulla oli n. 20 kg ylipainoa. Sain kuulla päivittäin kaikenlaisia läski-juttuja, jotka varmasti osaltaan ovat vaikuttaneet nykyiseen asennoitumiseeni (en oikein vieläkään ole tottunut ajatukseen, että en ole enää ylipainoinen).
Niin, mainitsit että pidät laihoja ihmisiä kauniina.. En tiedä, oletko nähnyt alastonta alipainoista ihmistä? Ainakin itselläni toimi silloin aika hyvänä herätyksenä, kun katsoin itseäni alastomana peilistä ja huomasin kertaheitolla kaikki ne muutokset.. Muistan todenneeni mielessäni "Hyi helvetti...!"
Itse pidän sellaista sopusuhtaista urheilijan vartaloa kauneimpana. Siis pienesti lihaksia, ei konkottavia luita. Jokaisella tietysti mieltymyksensä.. Se on uskomatonta miten paljon kipua aiheutuu, kun lihakset ja rasvakerros ovat surkastuneet. Minä esimerkiksi sain vuosi sitten 3 erilaista haaveria jalkaani, vaikka sitä ennen en ollut ikinä kolhinut itseäni. Nyt tuli murtumia pienimmistäkin kaatumisista. Ja tosiaan lihakset hävisivät.. Nyt olen paljon tyytyväisempi vartalooni, kun olen saanut lihasmassaa kasvatettua..
Haluaisin vielä tarkennuksen, että ihailetko siis hoikkia, vai todellakin sairaalloisen laihoja ihmisiä...? Tietysti laihahan voi olla ilman mitään psyykkisiä ongelmiakin..kauniina, jotka ovat sopivan hoikkia. Eivät siis varsinaisesti mitään laihoja kuitenkaan.
Katsopa tätä kaunotarta, hänessä on kerrassaan tyyliä! :)
http://www.poster.net/kidman-nicole/kidman-nicole-photo-nicole-kidman-6206490.jpg
- kerrallaan
sitten toinen. Välillä repsahtaa mutta sitten taas äkkiä itseä niskasta kiinni. Älä koskaan sano ettei koskaan, niin pääset helpommalla. Pois on mahdollista päästä. Aloita tästä päivästä. Pura se johonkin muuhun kuin itseesi.
Se on mahdollista.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Voitasko leikkiä jotain tunnisteleikkiä?
Tietäisi ketä täällä käy kaipaamassa.. kerro jotain mikä liittyy sinuun ja häneen eikä muut tiedä. Vastaan itsekin kohta832102Tietysti jokainen ansaitsee
Hän varmasti ansaitsee vain parasta ja sopivinta tietenkin, suon sen onnen hänelle enemmän kuin mielelläni. Aika on nyt231798- 241715
50+ naiset kyl
Lemottaa sillille mut myös niitte kaka lemottaa pahlle ku kävin naiste veskis nuuhiin211490Jotain puuttuu
Kun en sinua näe. Et ehkä arvaisi, mutta olen arka kuin alaston koivu lehtiä vailla, talven jäljiltä, kun ajattelen sinu651451- 761358
hieman diabetes...
Kävin eilen kaverin kanssa keskusapteekissa kun on muutama kuukausi sitten tullut suomesta ja oli diabetes insuliinit lo201354Välitän sinusta mies
Kaikki mitä yritin kertoa tänään ei mennyt ihan putkeen..Joka jäi jälkeenpäin ajateltuna suoraan sanottuna harmittaa aiv61302En voi sille mitään
Tulen niin pahalle tuulelle tästä paikasta nykyisin. Nähnyt ja lukenut jo kaiken ja teidän juttu on samaa illasta toisee121274- 721251