Hei!
Tyhmä kysymys näin netin kautta.. Mutta elän aivan hirveää aikaa.. Tuntuu, etten selviä.. En tiedä, onko tämä jo sitä toisesta luopumisesta...
Meillä on mieheni kanssa pitkä suhde takana, yhteinen asunto(velka), autot ja näin.. Eli kulissit on tosiaankin kunnossa! Olen jo kauan kuitenkin puntaroinut, onko minulla enään oikeita tunteita miestäni kohtaan, olemme kuin kämppikset! Pelkään kuitenkin muutosta, yksinäisyyttä tosi paljon.. Vaikka toisekseen se tuntuisi huojentavalta... Tää on kauheaa tää puntarointi! Järki sanoo, että kaikki on hyvin, tunteet ei...Miten tästä selviää, voiko tunteet herätä vai onko eroaminen ainut vaihtoehto? Miten siitäkin selviää sitten? Itseluottamus on nollissa..Auttakaa!
Tyhmä kysymys näin netin kautta.. Mutta elän aivan hirveää aikaa.. Tuntuu, etten selviä.. En tiedä, onko tämä jo sitä toisesta luopumisesta...
Meillä on mieheni kanssa pitkä suhde takana, yhteinen asunto(velka), autot ja näin.. Eli kulissit on tosiaankin kunnossa! Olen jo kauan kuitenkin puntaroinut, onko minulla enään oikeita tunteita miestäni kohtaan, olemme kuin kämppikset! Pelkään kuitenkin muutosta, yksinäisyyttä tosi paljon.. Vaikka toisekseen se tuntuisi huojentavalta... Tää on kauheaa tää puntarointi! Järki sanoo, että kaikki on hyvin, tunteet ei...Miten tästä selviää, voiko tunteet herätä vai onko eroaminen ainut vaihtoehto? Miten siitäkin selviää sitten? Itseluottamus on nollissa..Auttakaa!
Vastaukset 15
Vanhimmat
Meillä oli vaimon kanssa juuri noin - ja on yhä tilanne päällä. Aloin purkaa ongelmaqa itsestäni, en tiedä tuleeko hän perässä, muta ainakin yritystä on
1. Hae ulkopuolista apua ja käy oma tapauksesi läpi. Voi olla rankkaa
2. Puhu jonkun luotetun ystävän kanssa suoraan
3. Ehdota sen miehellesi jälkeen yhteistä ulkopuolista apua.
Jos lopputulos on ero, niin eipähän kyse ole siitä homma olisi jäänyt käymättä läpi.
Tarinasi kuulostaa juuri samanlaiselta kuin omani. Parin vuoden ajan pohdin avioliittoani ja tulevaisuutta. Välillä tuntui, että pää halkeaa.. Punaisena lankana minua auttoi ajatus, että pystynkö sitoutumaan liittooni 110 %:sti? Onko rakkaus väliltämme kuollut vai onko se jossain nukkumassa? Ja ennen kaikkea se, että mikä on oikein ja knnioittavaa myös toista osapuolta kohtaan? Isoja asioita pohdittavaksi, mutta omalta osaltani tulin siihen tulokseen, että meidän kohdalla ero on parempi, yhdessä tuumailtiin ja puhuttiin. Nyt harkinta-aika menossa ja välillä mietin, oliko ratkaisuni oikea.. Sitä ei voi tietää.
Toivon Sinulle voimia ja kaikkea hyvää!!
Meillä on ihan samanlaista. Kerroin miehelleni noin kk sitten, että haluaisin erota, koska minusta tuntuu, etten enää rakasta häntä. Hän otti asian todella raskaasti, ei saa nukuttua, eikä syötyä. Hän on jutellut asiasta ystäviensä kanssa, mutta ehdotin hänelle, että josko hänen kannattaisin käydä ammattilaisen luona.
Olen luvannut, että vielä jatkamme ja yritämme, mutta en usko, että tosissani tarkoitin sitä. En enää edes jaksaisi yrittää. Haluaisin vain olla yksin, rauhassa.
Meilläkin on lainat ja lapset ja koko eroprosessi tuntuu jo nyt niin raskaalta, että sen vuoksi varmaan lykkään asioiden saattamista alulle.
Ja kuitenkin toisaalta pelkään yksin olemista, yksin kaikesta huolehtimista.
En oikein pysty puhumaan tästä kenenkään kanssa, en varsinkaan kenellekään ulkopuoliselle, minäkin olen kohta varmaan ihan valmis lataamoon.
Mä en ymmärrä miten meidän avioliitto on mennyt tällaseen jamaan? Meillä oli vielä pari vuotta sitten ihan mukavaa yhdessä, onnellista. Nyt en kestä mieheni läsnäoloa, iltaisin katsotaan toistemme ohi, eikä puhuta toisillemme.
Sekin tuntuu hankalalta, että toinen muuttaisi kokeeksi muualle. Miten sellaisen tilanteen selittää pienille lapsille?
En tiedä mitä pitäisi tehdä.
Tuntui melkein kuin itse olisin kirjoittanut tuon tekstin.Kohta on vuosi vierähtänyt,kun aloin myös todella harkita eroa.Mutta tässä sitä vielä ollaan. Varsinaisessa kulissi liitossa jossa ulkopuolisten silmin näyttää kaikki olevan kunnossa.
Myös meillä mies on sitä mieltä että jatketaan yhdessä,vaikka pitkään aikaan meillä ei ole ollut toisillemme mitään sanomista eikä olla yhdessä tehty mitään.
Vain lapset tuntuu yhdistävän meitä.Mutta kun ajattelee elämää eteen päin tuntuu kauhealta jos se on jatkuvasti tälläistä.
Kävimme perheneuvojan luona yhdessä jossa mietittiin tätä puhumattomuutta,siellä neuvottiin vaan puhumaan ja "kyllä se siitä." Mutta kun vaan tuntuu että kummallakaan ei ole asiaa toiselle.
Onneksi minulla on kavereita kelle oon voinu aina "purkautua."
Miksi tämän pitää olla näin vaikeeta?
Mies ei halua lähtee ja ajattelee varmaan etten minäkään tästä minnekkään lähde.
En halua että lapset joutuu lähtemään kodistaan ja
ilman heitä en voi lähtee...
Meilläkin on yhteistä taivalta takana 20 vuotta, kaksi ihanaa lasta, upea koti, ulospäin kaikki mitä mallikkaimmin. Jotakin vain vuosien saatossa tapahtui..toistensa ohi katsominen kuvaa hyvin myös meidän liittoa. Lapset olivat yhdistävä tekijä. Surullista, että elämä ja suhde ajautuu siihen pisteeseen. Jossain vaiheessa on kuitenkin ajateltava myös "terveen itsekkäästi". Meillä on vain tämä yksi elämä elettävänä, ja siinä kohtaa on hyvä myös ajatella sitä puolisoa, pystynkö olemaan sellainen puoliso, vaimo ja rakastaja, jonka hän ansaitsee?
Meillä eroprosessi lähti liikkeelle yhteisymmärryksessä, vaikkakin mieheni olisi halunnut vielä yrittää. Tosin hänkään ei olisi ollut varma, olisiko se onnistunut. Ja parhaiten tässä tilanteessa auttaa myös lapsia selviytymään sillä, että säilytetään niin hyvät välit kuin mahdollista. Aina se ei tietenkään ole mahdollista. Meillä onneksi tämä puoli on kunnossa. Ja tuleva x-mieheni tulee varmasti olemaan erittäin hyvä ystävä edelleenkin.
Täysin samaa. Meillä asian esille otin myös minä joskus jo syksyllä. En ole luvannut yrittää tähänkään päivään mennessä. Asiasta ei muutenkaan olla paljoa sen alkujärkytyksen jälkeen puhuttu. Mieheni otti asian myös raskaasti, mutta toisaalta hyvin ymmärtäväisesti, sillä asiat vaan eivät ole aikoihin ollut niinkuin niiden tulisi olla. Tuntuu, että ihan mukava ei enää vaan kertakaikkiaan riitä! Asiat tällä hetkellä rullaavaat vanhaa totuttua kaavaa pitkin ja puheet pitkälti sarjassa - käytkö sinä vai käynkö minä kaupassa/hakemassa tytön tarhasta/jne.
En kestä mieheni läheisyyttä, en viihdy kotona, ei puhuta lainkaan. Painostava tilanne. Pelkään ottaa asiaa uudelleen esille, pelkään myös että mieheni luulee taas kaiken olevan "ihan hyvin". Mieheni on tehnyt selväksi ettei aio muuttaa yhteisestä asunnostamme joten minä sitten varmasti tulen lähtemään, mutta en haluaisi, että tyttö joutuisi muuttamaan. En myöskään kestä ajatusta, että minä olisin ainut joka lähtisi. Pattitilanne. Toivon, että ajan kanssa asiat järjestyy ja uskon siihen, että kun se aika on niin kaikki palaset loksahtelee paikoilleen..
Onneksi mun ei tarvitse pohtia tuon tyyppisiä ongelmia. Mun mies oli sen verran "reilu", että jätti mut raskaana ja jäin yksin hoitelemaan lapsia ja isoa taloa. Eipä tarvitse miettiä, kannattaako kyseisen tyypin kanssa yhteiseloa jatkaa. Takaisin olisi hänkin jo tulossa.
Jos sulla olisi selkeämmät syyt erolle niin tietäisin paremmin mitä elämältä haluat. kaikki miehet eivät vaan sikaile samalla tavalla kuin oma EX.
Hei taas!
On tää vatvominen niin s..tanan raskasta. Nuppi hajoo.. Tiedän, mitä haluan mutten siihen kykene.. Ei vaa, tilanne on yhtä vuoristorataa, väliin mietin eroa ainoana vaihtoehtona ja väliin mietin, että eihän tällaisesta suhtkoht hyvästä(ainakin ulkoapäin) suhteesta kannata lähteä.. Jostakin mulle on päähän iskostunut, ettei se vaihtamalla parane.. Ja sitten taas tulee mieleen, että kerranhan täällä eletään.. Miten kauan tätä täytyy jatkua, että saa päätöksen aikaan ja helpottaako se sittenkään? Ulkopuolisten silmissä(suurimman osan) olemme ihannepari.. Mielestäni kuitenkin ystävinä hyviä muttei oikein muuta.. Pitkä liitto ei kyllä varmasti unohdu vaan helpolla, jos erota päätän! Mieheni ei eroa haluaisi...
Täällä minäkin jahkaan ihan samaa; erotako vai ei? Olemme olleet yhdessä 15v., naimisissa 10v. Kolme ihanaa lapsukaista, alle kouluikäisiä. Uusi, ihana koti. Kulissit siis todella komeat, mutta... Miehelläni suhde toiseen jo yli kaksi vuotta, jäi melkein heti kiinni... sen jälkeen valheita-valheita.. Uudelleen yrittämistä..onnellista perhettä leikkien.. ja koko tämän ajan olen kuitenkin aavistellut kaiken vaan jatkuvan selkäni takana. Kunnes mieheni kertoi syksyllä ettei jaksa enää valehdella.. suhde jatkuu edelleen.. Annoin aikaa miettiä vuoden vaihteeseen. Mutta yllätys-yllätys.. mies ei halua erotakaan!Tällä hetkellä ei suostu puhumaankaan asioista, tulevaisuudesta.. Vastaus kaikkeen aina "en tiedä." No, itse olen edennyt siihen pisteeseen, että eropaperit pöydällä, jostain olisi vielä löydettävä hitunen rohkeutta viedä ne eteenpäin. Vaikka välillä itsekin kuvittelee ja miettii, olisiko toivoa yhteisestä tulevaisuudesta.. Teenkö oikein?? Järki kuitenkin tätä nykyä vahvoilla siitä, pystynkö elämään ihmisen kanssa, joka näin kykenee loukkaamaan.. tuskinpa vain. Luottamus nolla, ja kun toinen ei edes yritä tehdä mitään sen palauttamiseksi.
Tulevaisuus tuntuu tällä hetkellä todella suurelta ??? Mutta ehkä nyt on aika uskoa itseeni.. Ja repäisemällä irti itseni tästä sairaasta suhteesta, voisin säilyttää edes pienen palan omasta ihmisarvostani.
Kaikesta huolimatta, voimia muille "veneessä" olijoille.
Tuntuu todellakin kuin minun ajatuksia kirjoittelisit.Tää on kyllä yhtä vatvomista.
Sitä oottaa vaan seuraavaa tai sitä seuraavaa päivää,josko sitten tulisi ja tapahtuisi jokin ratkaisu tässä asiassa.
Ratkaisu ois tehtävä...mutta kun se jotenkin pelottaa!!
Niimpä,kuinka kauan tämä voi jatkua..?Varmaan loputtomiin,koska mies ei sitä eroa halua vaan on tyytyväinen tälläiseen kulissi-liittoon.
Kuinka kauan minä jaksan???
Mikä saa sinut jatkamaan? Mieti ja puntaroi niitä syitä. Ja mieti sitä, onko teillä mahdollisuutta vielä tasapainoiseen, molempien mielestä mahdollisimman onnelliseen suhteeseen. Ja ennen kaikkea se oma halu, motivaatio tehdä jotakin suhteen hyväksi? Onko miehesi todellakin tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen? Minunkin mieheni oli aluksi ihmeissään, että mitä horisen mietteilläni, kaikkihan on ihan ok suhteessa. Muutaman päivän mietittyään tuli siihen tulokseen, että kaikki ei tosiaankaan ollut niin kuin pitäisi kahden aikuisen, miehen ja vaimon, välisessä suhteessa pitäisi olla. Loputtomiin ei kannata pähkäillä näitä asioita, päätös on tehtävä jossain vaiheessa puoleen tai toiseen.
Kyllä itseänikin pelottaa tulevaisuus, en ole koskaan mm. asunut yksin. Olin 18-vuotias, kun tapasin mieheni. Nyt 39-vuotiaana kuitenkin haluan jatkaa elämää omillani, uskon pärjääväni vaikkakin aikaa se tulee viemään. Ja uskon olevani kuitenkin parempi äiti ja naisen malli tyttärilleni erosta huolimatta kuin onnettomana vaillinaisessa suhteessa. Kyllä lapset aavistavat ja näkevät, jos vanhempien välillä ei kaikki ole kunnossa.
Niin TUTTUA tekstiä, aivan kuin omaani, viimeisten vuosien ajalta. En jaksa, enkä monin osin ehkä osaisikaan, selittää, miten olen päätynyt, siihen missä nyt olen. Mutta eropaperit on jätetty, mies etsii asuntoa, asioista on sovittu sulassa sovussa ja asiallisen aikuismaisesti.
Iso osa prosessia on ollut omat käyntini ammattiauttajalla. Ehdottomasti suosittelen ammattiavun hakemista. Ja ennen kaikkea: sano miehellesi, että sinulla on paha olla liitossanne. Voitte sitten sekä yhdessä että erikseen hakea apua. Lopputulos voi olla ero, mutta asiat kannattaa hoitaa niin, että lopputulos on mahdollisimman sivistynyt ero.
just samalta tuntuu muuten täälläkin suunnalla! tulin juuri kotiin töistä väsyneenä, ja täällä eikun ukko nukkuu vielä yöuniansa! lapset pitäs lähtee hakemaan hoidosta ja tuohuta niiden kanssa ilta. odottas siivousta ja pyykin pesua, mutta minä en jaksa revetä joka ilman suuntaan... ja yksi eikun nukkuu! kyllä vituttaa! ei se mitään jos tää ois väliaikasta, mutta nykysin meillä on tämä joka päivästä!
-H-
16 vuotta yhdessä, kaksi ihanaa lasta, asunto, joka ei enää tunnu kodilta, auto, kaikki...Tuntuu, että rakkauteni on vaan loppu. En jaksa yrittää. Kerroin tämän miehelleni n. vuosi sitten. Hän järkyttyi. Ei halua luovuttaa. Ei suostu eroon. Olen itsekin vielä järkyttynyt, ei elämäni näin pitänyt mennä! Tämän piti olla elämäni ihaninta aikaa, kun lapset ovat vielä pieniä! Öisin vatsasta puristaa, rinnassa pelottaa, en saa nukutuksi...miten voin äitinä hajottaa lasteni perheen? Miten suoriudun yksin lasten kanssa? Aivan hirveää! Herääkö se rakkaus muka jostain vielä??? En millään usko...
kuin tuossa vähän aiemmin ketjun aloittajalle. Eli nyt kipin kapin hakemaan ammattiapua! Saatte ainakin aikaan asiallisen eron ja tällä tavalla kaikille perheenjäsenille paremman tulevaisuuden. Lue tekstini tuosta vähän ylempää.
terv. satunnainen kommentaattoritäti