Kumpi mahtaa ärsyttää enemmän - se kun huudan pettymystä ja vihaani ulos, haukun sinua rumin sanoin vai se kun itken epätoivoisena ja hoen rakastavani sinua aina vaan...
Eipä kummallakaan taida olla hyvää vaikutusta, ei merkitystäkään. Neljä vuotta eronnut ystäväni neuvoi, että jos haluat kostaa, niin paras keino on tulla onnelliseksi ilman jättäjää. En ihan ymmärrä ajatusta, ehkä on liian aikaista siihen. Ja kosto...mitäpä sekään hyödyttäisi, ei toisi rakastani takaisin, ei. Onnellinen elämä tulevaisuudessa, en jaksa uskoa siihen. Mitä on onni ilman luottamusta toiseen, keneenkään en aio, enkä voi enää koskaan luottaa.
Tahtoisin olla rakkaasi edelleen.
Eipä kummallakaan taida olla hyvää vaikutusta, ei merkitystäkään. Neljä vuotta eronnut ystäväni neuvoi, että jos haluat kostaa, niin paras keino on tulla onnelliseksi ilman jättäjää. En ihan ymmärrä ajatusta, ehkä on liian aikaista siihen. Ja kosto...mitäpä sekään hyödyttäisi, ei toisi rakastani takaisin, ei. Onnellinen elämä tulevaisuudessa, en jaksa uskoa siihen. Mitä on onni ilman luottamusta toiseen, keneenkään en aio, enkä voi enää koskaan luottaa.
Tahtoisin olla rakkaasi edelleen.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Hyvä neuvo, todella. Ja niinhän se valitettavasti on; ei leopardi pääse täplistään eikä seepra raidoistaan, ja saa kai se myhkäisinkin murmeli antaa haaveille pienen sopen talvipesässään.
En tiedä kumpi ärsyttää enemmän, mutta kun itket, se ainakin satuttaa enemmän.
Ainakin minua satutti, kuin se että toinen ois huutanut ja haukkunut.
Haukut ja raivo ei uppoa niin syvälle sieluun, kuin lohduton itku..
Ok, näinhän se varmaan jopa "järjellä" ajateltuna onkin. Jos vauhkoan hulluna, on varmaan helppo ajatella, että on ihan hyvä jättää tuollainen sekopää... Vihan ja raivon tunteitakaan ei voi vain estää,koko ajan niitä tuntuu tulevan enemmän ja enemmän.
Asiantuntija-auttaja sanoi minulle tänään, että kaikkien tunteiden tunteminen on oikein, mitään vääriä tunteita ei tarvitse ajatella olevankaan nyt. Tosi monta kertaa on ollut kännykkä kädessä ja hyvin lähellä, etten lähde avautumaan näistä tunteistani myös toiselle naiselle, mutta aina olen onnistunut estämään itseäni. Eihän sekään mitään auttaisi, lietsoisi se nainen sitten varmaan miestäni vain minua vastaan ja tulisi hankaluuksia lasten asioista sopiessamme.
Ihmetyttää vaan miesten tapa olla näyttämättä omia tunteitaan. Viestissään mies sanoi minulle eilen, että hän on tosi pahoillaan tilanteesta, toivoo minun vihani joskus laantuvan ja minun pystymään jatkamaan elämääni eteenpäin. Jos olisi oikeasti pahoillaan tilanteesta, eikö se nyt jotenkin näkyisi? Mutta edes lasten itkujen ja epätoivon edessä ei kyynelkään ole poskelle vierähtänyt. Joku sanoi, että miehet itkevät "sisäänpäin", mutta kyllä tämä mies osaa itkeä, sen tiedän vuosien kokemuksella, kun jotain ikävää on joskus tapahtunut. Nyt ei vaan liikuta ei...
Sekin suorastaan ärsyttää, että yhteiset kaverimme kohtelevat miestä suunnilleen kuin mitään ei olisi tapahtunut. No, ehkä se on pidemmän päälle viisasta, onhan meillä kummilapsia siellä sun täällä ystäväperheissä, ja on hyvä kaikkien lasten kannalta jos välit säilyvät. Mutta kun tilanteesta ei puhuta sanaakaan. Julmalta tuntuu, ehkä he ajattelevat että olen tämän ansainnut sitten.
Itse olen 38 v. ja aivan sama tilanne päällä, tekis mieli huutaa ja karjua, repiä koko hemmetin jätkä, mut joku vaan estää. Olen ajatellut sen näin, et mitä ihanampi olen, niin ehkä hän alkaa miettimään mitä menettää, mutta oikeesti paskat se siitä enää välittää. Käyttäytyy mua kohtaan, niin ihanasti ja on, et mikä sulla vois huonosti olla, kun mullakin menee näin hyvin !. Hyvä, ettei sano, et sunkin pitäis olla onnellinen hänen puolesta, kun saa olla noin onnellinen, huh hu. Pieni esimerkki, kerroin hänelle, et kuinka kivasti oli loppiainen mennyt ja lapset olivat ihania ym. ja koen olevani onnellinen (yksi vain puuttui, tosin sitä en sanonut ;)), sanoin, et en kuitenkaan voi oikeesti iloita, niin vastas, et mikset sä voi olla onnellinen jos kaikki on hyvin, ei hemmetti -just, kyllä täytyy olla tunnevammainen, ihan kun kaikki olis tapahtunut 10 v. sitten ja tosiasiassa tästä kaikesta on vasta puoli vuotta aikaa.
Pakko vaan yrittää siis vaan ja ainoastaan lasten takia. Mitään ei ole sovittu tapaamisista, osituksista ja muista, joten pakko pitää matalaa profiilia, et saa kaikki hoidettua. Sitä vaan ihmettelen minä, miten toinen voi, ihmetellä näitä mun tunteita, kun itse elää jo täysillä uutta ihanaa elämää ja tää "vanha elämä" on jo täysin unohdettu. Mitään muuta en toivo, niin paljon, kun et saisin olla myös onnellinen joku päivä siis olenhan nytkin, mutta et mulla olis ihminen jakamassa tätä kaikkea.
Huh mitä tunnepurkausta, mutta hitto et helpotti ;) Kaikille saman kokeneille hurjasti voimia, niitä me tarvitaan ja yritetään jaksaa ja hyväksyä tää tilanne, vaikka se onkin vaikeeta itse kullekkin, siitähän se parantuminen alkaa. Voimia ennenkaikkea sinulle, joka aloitit tän keskustelun :)
on, vaikka ei ärsytäkään, niin satuttaa, koskettaa. Haluais ottaa syliin, mutta ei enää uskalla, voi, ei kehtaa, kun on jo päätetty erota.
se provosoi, saa ihmisen tekemään vielä enemmän pahaa itkevälle, kuin haluiskaan. Vaikka sisällel sattuu, niin sitä kovettaa vaan ittensä ja antaa palaa kaiken kaunana, mitä on kerääntynyt vuosien saatossa. Tai sitä kylmenee totaalisesti, kun toinen itkee: evvk!
Kokeileppa ajatella niin. Älä jää sänkyyn makaamaan. Helppoa ei ole lähteä ihmisten ilmoille, mutta annatko todella jonkun noin huonon ihmisen pilata koko loppu elämäsi?
Ei tarvi ajatella kostona. Se on vain uskoa tulevaan.
Kiitos teille vastanneille. Mies totesi eilen kun olin lähinnä taas hillityn vihainen, ( lapset paikalla vaikkakin eri huoneissa ja olen päättänyt, että silloin en sano pahasti, enkä huuda lapsia pelottavia asioita suoraan)että välillä minun kanssa pystyy keskustelemaan ja välillä ei kun alan heti vihaiseksi. Ihan kuin olisi jotenkin yllättävää, että olen hänelle vihainen tästä elämäntilanteesta, joka tuli kuin äkkikuolema.
olla huutamatta, kun toinen joko ei kuuntele, tai sitten puhuu "asian vierestä". Mutta se palkitsee, kun pystyy olemaan fiksu ja pitämään raivon kurissa. Itselläni on lasten vanha nyrkkeilysäkki, jota mätkin, kun olen taas kerran yrittänyt "keskustella" poissaolevan mieheni kanssa. Poissaolevan siinä mielessä, kun kaikki tuntuu valuvan hänen ohitseen kuin vesi hanhen selästä: kitkattomasti.
Hieno tunne, kun yksi keskustelu menee ilman jomman kumman huutoa. Tuntuu, että nyt ollaan hiukan edistytty. Mutta mies kyllä palauttaa minut pikaisesti maanpinnalle heti seuraavassa keskustelussa ;)
Minunkin mieheni valitti sitä, että hän niin syyllistyy keskusteluista kanssani. Eihän hän mitään pahaa ollut minulle tarkoittanut...jotenkin vaan ajautui. Kaikki täyttä paskaa, lapsellisen ja alivastuullisen ihmisen puhetta! Kysyinkin mieheltäni olisiko minun pitänyt kehua, kiittää, kannustaa ja ymmärtää kun oli pitänyt 4 vuotta salasuhteita toisten miesten vaimojen kanssa. Ensimmäisen annoin anteeksi, toista en. Ja nyt kun erosta on jo jonkin verran aikaa hän valittaa, että sinähän sitä eroa halusit?!! Totta helevetissä halusin, sillä toisena vaihtoehtona olisi ollut tulla hulluksi. Voimia sinulle elämääsi...yritä kääntää kokemasi oppimuskokemukseksi. Suosittelen Fisherin eroseminaaria, löydät rakennusaineita uuteen elämääsi ja tutustut kohtalotovereihin...heitä kyllä riittää.
Jos oikein kovasti tahdot sen miehen takaisin, on vain yksi keino, ala elää.
Hän kiinnostuu sinusta, kun alat harrastaa jotain uutta, hymyilet, vaikutat tyytyväiseltä.
Mikäli hänellä on tunteita jäljellä, hän kiinnostuu, alkaa haluta sinut takaisin. Voi kuitenkin olla, että kun olet saanut niitä harrastuksia ja kokenut hiukan muutakin elämää, huomaat paremmin myös virheitä toisessa ja et kenties enää haluakkaan häntä.
Entäs jos joskus heinäkuussa mies juokseekin sinun perässä itkien ja kiukuten ja sinä vaan mietit, et mitähän viikonloppuna tekisi:)
Onnea elämääsi,
50v nuori mies.)
juttusi sai minut hyvälle tuulelle. kiitos ja pusu poskelle kannustavista sanoista
viestillesi. Sai minutkin hyvälle mielelle. Näinhän se pitää elämä kokea. Suuri halaus ja pusu nenänpäähän!
Kiitos viestistäsi, melkein sait aikaan pienen hymyn kasvoilleni.
Vai heinäkuussa osat toisinpäin; pahoin pelkään että mulla tulee olemaan tämä koko ensimmäinen vuosi yhtä itkua ja tuskaa kyllä. Mutta eihän tässä elämässä mitään tiedä, tuskinpa paljon huonommin voisi enää mennä, joten odottelen iloisempia aikoja joskus sitten.
Se on hienoa kun asenteesi on 50 v nuori mies, mulla se on pahasti kulahtanut 36 v katkera akka, mutta ehkä sekin asenne on ajan muutettavissa.
Hyvää jatkoa sinulle.
Ei sinua pysty oikeasti lohduttamaan.
Tiedät kuitenkin että kohta tulee taas ilta ja sitten yö ja aamu ja ne samat ahdistavat asiat ja kysymykset seuraa vaan. Ei niitä pakoon pääse.
Se on vaan jotenkin sinniteltävä. Kyllä se aurinkokin sieltä vielä tulee esiin, vaikkei sitä nyt suostu uskomaankaan.
Niin tuohon kysymykseen, kumpi ärsyttää enemmän. Kyllä se huuto enemmän ärsyttää.
Ystäväsi on ihan oikeassa siitä mikä eniten sattuu.
Sulle haluaisin sellaisen hommelin kertoa, että aloin seurustelemaan ihmisen kanssa joka oli tullut petetyksi ja jätetyksi. Enhän minä sitä tiennyt ennen kuin mustasukkaisuusongelmat alkoivat!
Kysyin syytä hänen erittäin lapselliseen ja vi****maiseen käytökseen ja hän kertoi vain ettei voi enään luottaa ihmisiin. Ensimmäisenä tuli minulle älytön olo.. enkö ole hänelle minkään arvoinen kun hän ei voi luottaa minuun.
Tietysti ymmärrän, että kyllähän vähemmästäkin luottamus menee, mutta miksi hän ei voinut hoitaa pääkoppaansa kuntoon jonkin ammattiauttajan pakeilla, kun sitähän varten ne on!?!
Lopulta, siis viimeisen seurusteluvuoden aikana riidat alkoivat muuttua pahemmiksi ja pahemmiksi kunnes pelkäsin lyöväni häntä kännispäissäni riitelyn lomassa. Olihan siinä kaikenlaista vääntöä aina, mutta jos naista löisin vaikka "syystä" niin en tiedä voisinko enää pitää itseäni minkään arvosena ja eipä varmaan kaveritkaan pitäisi.
Harmittaahan tuo, kiva nainen kaikinpuolin sädehtivä ja lutunen, enkä pois olisi ikinä vaihtanut jos se olis musta ollut kiinni, mutta onneksi meillä sitten meni useamman vuoden seurustelusuhde poikki emmekä menneet ikinä naimisiin asti.
Eli sulle neuvoksi. Jos et pääse tuosta luottamusongelmastasi eroon niin siitä tulee jossain vaiheessa mustasukkasuusongelma ja paha sellainen. Eli jos et niin tee itsellesi palvelus ja käy ammattiauttajan juttusilla. Siis tarkoitan nyt ihan tuommoista terapeuttia en kaveria joka sympatioissaan sinua kohtaan vain toistelee sinun sanomisiasi kuinka keneenkään ei voi luottaa.
Jos et pääse ongelmastas ikinä eroon niin sääli sitä joka sinulle niin kivasti hymyilee ja käännä hänelle selkäsi!
Joo anteeks tuosta edellisen viestini ikävästä sävystä, mutta olen itekkin tämmöinen katkera vanhapoika ja tuli vaan niin elävästi mieleen se paha olo. Sorry ja koitahan jaksaa kyllä susta vielä vahva ja iloinen nainen saahaan ;)
No eilen viimeks olin ammattiauttajan puheilla, eli otan ja saan paljon apua nyt kun kriisi on pahimmillaan.
täällä netissä katsomassa, miten me sinua tuetaan, eikö joo?
Sillä täältä saa aina vastauksia puolesta ja vastaan. Kyllä ne hiukan lohduttaa.
Pysyy tavallaan järjissään, kun voi puhua suoraan jollekin tuntemattomalle joukolle, jolta saa sitten palautetta.
hirmuisesti voimia sinulle:) vaikken sinua tunne, mutta tunne on varmaan saman suuntainen. (kuin olisit kuollut ja silti olet täällä:)
Aloitin tänään ihan ruutuvihkoon päiväkirjan tyyppisesti ajatusten kirjoittamisen. Tämäkin ammattiauttajan kehoituksesta. Ei tarvitse sitten ihmetellä minne katosi puoli vuotta elämästä, vuosi elämästä, kun muistaa vain pätkiä sieltä täältä.
Mustakantiseen vihkoon ajatuksia: päivistä, jotta en unohtaisi niitä, vaikka haluan unohtaa. Ajatuksia elämäni niistä päivistä, joita en ikinä olisi halunnut elää. Elossa ollaan ja elossa pysytään.
Voimia sinullekin elämääsi.