Siitä on nyt kahdeksan kuukautta.
Kaikki ovat antaneet anteeksi.
Mutta hän ei vieläkään katso minua silmiin.
Minä otin vastuun asiasta, mutta hän ei vieläkään.
Hänelle sitä ei koskaan tapahtunutkaan, hän ei ollut osana sitä, hän juoksee pakoon sitä muistoa ja luulee sillä tavalla voivansa poistaa koko tapahtuneen sisältään.
Mutta tulee vielä päivä, kun hän joutuu sen käymään läpi. Yhä uudelleen ja uudelleen ja silloin on hänen vuoronsa kantaa vastuu, hänen vuoronsa opetella antamaan anteeksi itselleen kun kaikki muut ovat jo antaneet anteeksi hänelle.
Minä petin. Petin parasta ystävääni hänen rakkaansa kanssa. Tuo lause soi kuin kuolemankellot korvissani. Minä petin, eikä kukaan -en edes minä itse- olisi koskaan uskonut että pystyisin sellaiseen.
Mutta niin vain kävi.
Me emme menneet sänkyyn vaan ainoastaan suutelimme. Mutta sekin oli jo liikaa. Niin ei olisi pitänyt ikinä tapahtua.
Tämä paras ystäväni on antanut minulle anteeksi, me olemme puhuneet asian läpi monet kerrat ja hän on sanonut minulle, että luottamus palautuu takaisin hiljalleen. Tietenkään hän ei koskaan unohda sitä, enkä unohda minäkään.
En olisi ansainnut ystäväni ystävyyttä enää itselleni, mutta olen kuitenkin kiitollinen siitä, että hän antoi minulle toisen mahdollisuuden.
Mutta ei tuska eikä syyllisyys eikä häpeä katoa luultavasti koskaan. Eikä sen ehkä tarvikaan kadota, sillä ehkä se on minun rangaistukseni.
Ja minä ansaitsen sen.
Kaikki ovat antaneet anteeksi.
Mutta hän ei vieläkään katso minua silmiin.
Minä otin vastuun asiasta, mutta hän ei vieläkään.
Hänelle sitä ei koskaan tapahtunutkaan, hän ei ollut osana sitä, hän juoksee pakoon sitä muistoa ja luulee sillä tavalla voivansa poistaa koko tapahtuneen sisältään.
Mutta tulee vielä päivä, kun hän joutuu sen käymään läpi. Yhä uudelleen ja uudelleen ja silloin on hänen vuoronsa kantaa vastuu, hänen vuoronsa opetella antamaan anteeksi itselleen kun kaikki muut ovat jo antaneet anteeksi hänelle.
Minä petin. Petin parasta ystävääni hänen rakkaansa kanssa. Tuo lause soi kuin kuolemankellot korvissani. Minä petin, eikä kukaan -en edes minä itse- olisi koskaan uskonut että pystyisin sellaiseen.
Mutta niin vain kävi.
Me emme menneet sänkyyn vaan ainoastaan suutelimme. Mutta sekin oli jo liikaa. Niin ei olisi pitänyt ikinä tapahtua.
Tämä paras ystäväni on antanut minulle anteeksi, me olemme puhuneet asian läpi monet kerrat ja hän on sanonut minulle, että luottamus palautuu takaisin hiljalleen. Tietenkään hän ei koskaan unohda sitä, enkä unohda minäkään.
En olisi ansainnut ystäväni ystävyyttä enää itselleni, mutta olen kuitenkin kiitollinen siitä, että hän antoi minulle toisen mahdollisuuden.
Mutta ei tuska eikä syyllisyys eikä häpeä katoa luultavasti koskaan. Eikä sen ehkä tarvikaan kadota, sillä ehkä se on minun rangaistukseni.
Ja minä ansaitsen sen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Siitä se lähtee.. Onneks et oo mun kaveri!
Kyllä taitaa sulla olla liian hyvä ystävä kun antoi anteeksi,sitähän et olisi oikeasti ansainnut.
Tosiaan oonneksi et ole minun ystäväni,ja vaikka oisit ollutkin niin et olisi enää.Jatkoja.
Voi olla, ettei syyllisyys ja häpeä katoa koskaan kokonaan, ja ehkä niin on hyväkin. Mutta tuska voisi helpottaa jos antaisit itsellesi anteeksi ja yrittäisit työntää sen syyllisyyden ja häpeän tunteen sivuun. Teit väärin; ota opiksesi äläkä tee enää toiste väärin. Pieni syyllisyyden ja häpeän tunne voi muistuttaa sinua siitä, mutta tuskan voisit antaa jo hellittää.
Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän yksi suudelma merkitsee.
Täällä foorumissa kaikki ovat niin h:tillisen "rehellisiä", että sitä voisi nimittää jo epäkohteliaisuudeksi.
Tässäkin tapauksessa olisi riittänyt, että SINÄ ja ystävättäresi MIES kärsisivät teostaan ja ottaisivat vastuun (=ei tapahdu enää, koskaan ei kenenkään kanssa) EI MUUT.
Olen kokenut myös samantapaisen jutun, jossa petin ystäväni. Sekaannuin nimittäin hänen pitkäaikaiseen suhteeseen. En tiedä miten saatoin mennä ystäväni ja hänen miehen väliin, vaikka itsellänikin oli huono tilanne elämässä mutta se ei ole mikään syy. Kai se johtui pääosin siitä, että rakastuin mieheen ja rakastan häntä yhä hänen tietämättään. Tilanne on nyt rauhoittunut ja kaikki on melkein kuin ennen kaikesta surusta ja sekannuksesta huolimatta. Joka päivä vain mietin, että entä jos hän oli ollutkin vapaa. Mutta tiedän että sellaista päivää ei varmaankaan tule. Joten koetan elää elämääni eteenpäin ja unohtaa kaiken menneen vaikka se on todella vaikeaa. Neuvon sinua olemaan uskollinen ystävällesi, hän on tehnyt paljon antaessaan anteeksi sinulle. Älä mieti enää menneitä jos voit niiden antaa olla. Elämä tuo eteen paljon uutta ja varmaan myös onnea sinullekin!
tuo itsesi ruoskiminen!
Tukka taakse ja katse eteenpäin.
Rakenne sitä minkä koet tärkeäksi äläkä jää tuohon tilaan.
Tälläisiä aatoksia tuli luettuani kirjoituksesi. Tsemppiä!