Puolison valinta vaikuttaa parisuhteen kestävyyteen. Moni sanoo, ettei sille voi mitään jos puoliso muuttuu (ja yleensä siis enemmänkin huonoon suuntaan). Mutta eikö sille kuitenkin voisi?
Harva ihminen nimittäin muuttuu yhdessä yössä. Vai onko jonkun siippa muuttunut? Jos taas havaitsee pidemmällä aikavälillä jotain muutoksia niin aina voi pohtia mikä osuus itsellä on muutoksiin. Parisuhde on kuitenkin suurimmaksi osaksi viestintää, taitoa kommunikoida. Ei riitä, että sanomme jokin asian puolisolle vaan meidän on myös toimittava ja käyttäydyttävä samoin kuin sanomme!
Jos sanon siipalle, että rakastan sinua, mutta esim. vakoilen hänen papereitaan ja kännykkäänsä niin onko se muka rakkautta? Rakkaus on luottamusta, mutta ennenkaikkea kunnioitusta.
Itselleni on tärkeää, että olen aina luottamuksen arvoinen. Teen puolisolleni palveluksen enkä odota vastapalvelusta. Kunnioitan ja kohtelen puolisoani hyvin. Silloin on erittäin epätodennäköistä, että hän kohtelisi minua alentavasti tai epäkunnioittavasti.
Ongelmatilanteissa esim."jos puoliso ei tue", pitäisi lähestyä ennenkaikkea itseään. Miettiä millaista tukea haluaisin ja miksi. Erittäin tärkeää on pohtia mitä tekisin jos eläisikin yksin. Eikä miettiä heti kumppanin vaihtoa sellaiseen, joka osaisi AUTTAA minua tässä asiassa. Jos puoliso osaa auttaa ja tukea, hyvä. Ihmeellinen on ihminen, joka pystyy vastaamaan kumppanin kaikkiin tarpeisiin kuten äiti lapsen. Enkä ainakaan itse haluaisi parisuhteessa olla tuo lapsi sen paremmin kuin äitikään. Mielestäni puoliso pitää ottaa ikäänkuin "lahjana": Hän on olemassa lähellämme, vaikkei käyttäydykään useassa tilanteessa kuten minä itse.
Jos itse käyttäytyy puolisoaan kohtaan kunnioittavasti joka tilanteessa, silloinkin kun on kysymys suurenluokan katastrofista (vrt vastoinkäyminen), kuten uskottomuudesta, on suhteessa erittäin vahvoilla. Vaikka ero tulisikin, on tyytyväinen ainakin ITSEENSÄ ja käytökseensä. Pystyy sanomaan, että tein kaikkeni ja olin hyvä kumppanilleni. Uskokaa pois niin kumppanin on todella paha jättää ystävällinen vaimo/mies kuin räksättävä akka tai sikamainen äijänretale.
Harva ihminen nimittäin muuttuu yhdessä yössä. Vai onko jonkun siippa muuttunut? Jos taas havaitsee pidemmällä aikavälillä jotain muutoksia niin aina voi pohtia mikä osuus itsellä on muutoksiin. Parisuhde on kuitenkin suurimmaksi osaksi viestintää, taitoa kommunikoida. Ei riitä, että sanomme jokin asian puolisolle vaan meidän on myös toimittava ja käyttäydyttävä samoin kuin sanomme!
Jos sanon siipalle, että rakastan sinua, mutta esim. vakoilen hänen papereitaan ja kännykkäänsä niin onko se muka rakkautta? Rakkaus on luottamusta, mutta ennenkaikkea kunnioitusta.
Itselleni on tärkeää, että olen aina luottamuksen arvoinen. Teen puolisolleni palveluksen enkä odota vastapalvelusta. Kunnioitan ja kohtelen puolisoani hyvin. Silloin on erittäin epätodennäköistä, että hän kohtelisi minua alentavasti tai epäkunnioittavasti.
Ongelmatilanteissa esim."jos puoliso ei tue", pitäisi lähestyä ennenkaikkea itseään. Miettiä millaista tukea haluaisin ja miksi. Erittäin tärkeää on pohtia mitä tekisin jos eläisikin yksin. Eikä miettiä heti kumppanin vaihtoa sellaiseen, joka osaisi AUTTAA minua tässä asiassa. Jos puoliso osaa auttaa ja tukea, hyvä. Ihmeellinen on ihminen, joka pystyy vastaamaan kumppanin kaikkiin tarpeisiin kuten äiti lapsen. Enkä ainakaan itse haluaisi parisuhteessa olla tuo lapsi sen paremmin kuin äitikään. Mielestäni puoliso pitää ottaa ikäänkuin "lahjana": Hän on olemassa lähellämme, vaikkei käyttäydykään useassa tilanteessa kuten minä itse.
Jos itse käyttäytyy puolisoaan kohtaan kunnioittavasti joka tilanteessa, silloinkin kun on kysymys suurenluokan katastrofista (vrt vastoinkäyminen), kuten uskottomuudesta, on suhteessa erittäin vahvoilla. Vaikka ero tulisikin, on tyytyväinen ainakin ITSEENSÄ ja käytökseensä. Pystyy sanomaan, että tein kaikkeni ja olin hyvä kumppanilleni. Uskokaa pois niin kumppanin on todella paha jättää ystävällinen vaimo/mies kuin räksättävä akka tai sikamainen äijänretale.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Niin kun se alkuhuuma, uutuudenviehätys ja symbioosivaihe on ohitettu ja eletty astuu arki kuvioihin.
Tämä tunne ja ajatus tulee mieleeni varsinkin kun luen lehdistä jonkin julkkisparin erosta 2-4 vuoden tai lyhyemmän parisuhteen jälkeen.
Tottakai puoliso muuttuu iän ja olosuhteiden myötävaikutuksesta.
Keskustelutaito on mielestäni tärkeää. Että pystytään keskenään puhumaan vaikeistakin asioista jo suhteen alusta alkaen. Paljon auttaa kun hyväksyy ja ymmärtää, että pitkä parisuhde ei voi olla ainaista onnen auvoa ja päiväpaistetta.
Kumppanusten tempperamentti ja luonteenlaatu. Mustasukkaisuus ja omistushaluisuus. Jokainen tarvitsee myös hetkittäistä rauhaa ja tilaa omille ajatuksille.
Kun oikein rupeaakin miettimään, niin tuntuu että miksi hitossa suurin osa ihmisistä haluaa parisuhteeseen ja saman katon alle, kun se näyttää pidemmän päälle olevan niin helkkarin vaikeaa.
Toivottavasti elämä kohtelee sinua niin, että pystyt pitämään kaiken tuon kauniin teorian totena.Ideaali tilannehan on, että aina osaisi käyttäytyä ja jopa tuntea "oikein".
Kaikkea hyvää sinulle elämässäsi. Toivottelee nimimerkki olisin voinut kirjoittaa tuon 10 vuotta sitten itse...
jatkossakin. Olen jo nimittäin aika vanha, vaikken sitä aina myönnäkään.
Hyvää elämää itsellesikin. Jos välillä kompastuu ja kaatuu, niin eiköhän vaan nousta ylös ja jatketa samaa oikeaa tietä..
Tekstisi on ihan minunkin käsitykseni parisuhteesta. Olen sitä mieltä, että se on uudistettava joka päivä. Ehkäpä silloin muuttumista ei huomaakaan, koska jossain määrin me vaikutamme toisiimme.