Onko se p....kele liikaa vaadittu jos joskus kaipaisi ystäviltään tukea?! Jos haluaisi silloin tällöin edes yhden kannustavan sanan kuulla? Tai jos toivoo että pysyisivät edes hiljaa jos eivät osaa muuta tehdä kuin lannistaa, oli asia mikä tahansa. Tai jos eivät ainakaan hokisi joka hemmetin välissä niitä omia mielipiteitään, mainitsisivat kerran ja antaisivat olla? Tai jos eivät virnuilisi päin naamaa kun kerron omista vastoinkäymisistäni. Tai että eivät alkaisi puhua päälle kun sen yhden ainoan kerra yritän rohkaista mieleni ja kertoa että tuntuu pahalta, lopetinhan juuri lähes kolme vuotta kestäneen suhteen?
Olen niin kyllästynyt juuri siihen, että kaikki minulle tärkeät asiat ja päätökset tuomitaan, kannustaa ei osata milloinkaan. Melkein aina, kun olen kavereideni kanssa tekemisissä, masennun. En jaksa sitä jatkuvaa omien mielipiteiden tuputtamista, eivätkö he edes kerran voisi olla tuomitsematta kaikkea mihin minä ryhdyn.
Puhun nyt niistä parista ystävästä joita minulle on vuosien varrelta jäänyt ja jotka ovat jo vuosia ystäviäni olleet. Aivan toista luokkaa ovat uudet kaverini opiskelupaikkakunnallani. Heidät olen tuntenut vain muutaman kuukauden ja silti saan heiltä kaipaamaani kannustusta ja tukea, he ovat avoimia uusille asioille, eivätkä tuomitse kaikkea mikä ei heidän elämäntyyliinsä sopisi. Siltikään en haluaisi menettää näitä pitkäaikaisia ystäviäni, mutta niin siinä käy kun en kestä enää heitä kohta tavata, joudun pakottamaan itseni siihen. Aina tulee niin paha olo kun heidän kanssaan juttelen.
No, eipä kait kukaan minua täällä voi auttaa, oli vaan pakko päästä purkamaan johonkin tätä suuttumusta joka minut taas valtasi kun äsken vaihdoin pari sanaa muka parhaimman ystäväni kanssa.
Olen niin kyllästynyt juuri siihen, että kaikki minulle tärkeät asiat ja päätökset tuomitaan, kannustaa ei osata milloinkaan. Melkein aina, kun olen kavereideni kanssa tekemisissä, masennun. En jaksa sitä jatkuvaa omien mielipiteiden tuputtamista, eivätkö he edes kerran voisi olla tuomitsematta kaikkea mihin minä ryhdyn.
Puhun nyt niistä parista ystävästä joita minulle on vuosien varrelta jäänyt ja jotka ovat jo vuosia ystäviäni olleet. Aivan toista luokkaa ovat uudet kaverini opiskelupaikkakunnallani. Heidät olen tuntenut vain muutaman kuukauden ja silti saan heiltä kaipaamaani kannustusta ja tukea, he ovat avoimia uusille asioille, eivätkä tuomitse kaikkea mikä ei heidän elämäntyyliinsä sopisi. Siltikään en haluaisi menettää näitä pitkäaikaisia ystäviäni, mutta niin siinä käy kun en kestä enää heitä kohta tavata, joudun pakottamaan itseni siihen. Aina tulee niin paha olo kun heidän kanssaan juttelen.
No, eipä kait kukaan minua täällä voi auttaa, oli vaan pakko päästä purkamaan johonkin tätä suuttumusta joka minut taas valtasi kun äsken vaihdoin pari sanaa muka parhaimman ystäväni kanssa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
toisia ei voi pakottaa olemaan kanssaan samaa mieltä,mielipiteitään toisenkin asioista voi ja saa sanoa ilman että toinen vetää herneet nenään!
Elämäntilanteet vaihtelee, ystävät säilyy. Monesti kirpaisee juuri se totuus, jolta silmänsä halusisi ummistaa, mutta jonka ystävä sinulle kertoo. Ja miksei kertoisi?Tälläkin palstalla tolkutetaan rehellisyyttä,mutta annans olla jos jostakin oikeasti välität tai olet huolissasi niin eikö ole niin, että on ihmisiä, jotka nimenomaan kerjäävät toisilta vain samoja mielipteitä kuin itsellään?Eipä voi kovin rehellisiksi kutsua ystävyyttä, jos koko ajan joutuu pelkäämään sanojaan.
On toki ihmisiä, jotka ovat niin kroonisesti kiinni valittamisessa joka asiasta, että heidän seuransa käy ajan mittaan ylitsepääsemättömäksi. Yhden hmise tragediat,yhden ihmisen ongelmat, yhden ihmisen koko stori ja muiden tarkoitus järjestää aikansa ja menonsa vain tätä yhtä ihmistä varten?Missä on vastavuoroisuus?Ole ystävä minulle,olen sitä sinulle.
Sellaiset ihmiset,jotka käyttävättoisia hyväkseen sysäämällä muiden niskoille a) omat ongelmansa ja oksentavat b)hyvillä mielin jatkuvan valitusvirren toisen niskaan ilman AIKOMUSTAKAAN tehdä omille asioilleen tai murheilleen mitään,saavat mennäkin. Ei ystävyys ole hyväksikäyttösuhde, jossa toisen jatkuvat ongelmat syövät lopulta toisenkin jaksamisen.
Jos seinät kaatuu päälle,sairastuneen velvollisuus on hakea itse apua,ei vaatia sitä suureen ääneen muilta.Siinä vuosien saatossa on saattanut unohtua, että jokaisella meistä on omat ongelmamme ja murheemme,toisen ovat vain liian kiireisiä toitottaakseen omia ongelmiaan muiden hoidettavaksi.
on vähän eri asia kuin se että sitä mielipidettään toitottaa joka kerta vieden toiselta ilon niistä asioista joiden kuuluisi olla iloisia tapahtumia.
En pysty enää kertomaan ystävilleni asioistani, sillä tiedän että he vain paheksuvat ja lannistavat. Keräsin viikkoja rohkeutta että uskalsin kertoa heille että saan oman lemmikin, eikä sitäkään olisi pitänyt tehdä!
Ja toinen mikä ottaa päähän, on se että minulta on tasan kerran kysytty että miten olen pärjännyt nyt kun olen eronnut, ja kun aloin vastata, alkoi ystävä puhua päälle autolla ajamisesta. En enää pysty olemaan aidosti heidän seurassaan ja pelkään jokaista tapaamista. Masentaa todella paljon, olen itkenyt tämän asian takia niin monet kerrat.
Itsellä vähän sama tilanne. Luulin erästä ihmistä tosi ystäväkseni mut eipä taida enää olla niin hyvä ystävä. Ku sillä oli vaikeaa niin olin kyllä tukena ja jaksoin aina kuunnella sen ongelmia ja yritin aina kannustaa ja rohkaista mut nyt kun mulla on ongelmia niin se ei jaksa mun juttuja sillä lailla purkaa ollenkaan. :( En halua mitään terapeuttia ystävästäni mutta toivoisin vain että häntä kiinnostais enemmän mun ajatukset. Olen aina yrittänyt ajatella että kyllä tukena olo sitten palkitaan kun itsellä on paha olla mut ei vissin näin käynykään.
Kyllä jyvät irtoaa akanoista..
Itsekin olen aina yrittänyt olla kannustava, enkä koskaan tuomitse muita. Ymmärrän, että kaikki eivät halua elää samalla tavalla kuin minä, enkä silti heitä paheksu. Joku valitsee perheen kun toinen haluaa olla vielä vapaa, joku valitsee parisuhteen, kun toinen haluaa keskittyä uraan, toinen menee suoraan töihin kun toinen taas haluaa vielä opiskella.
Toivoisinkin jotain vastakaikua, toivoisin että joskus joku kannustaisi minua, tai kuuntelisi minua, tai edes kerran kysyisi kuulumisia kun tietää että minulla on vaikeaa. Näyttää tosiaan siltä että nyt selviää ketkä ovat oikeita ystäviä... :(
...punnitaan silloin, kun oikeasti pitää olla ihminen ihmiselle. Onnelliselle on helppo olla ystävä, koska hänelle on helppo kertoa tunteensa. Negatiivisuus pelottaa. Kokemuksesta voin kertoa, että vasta sairastuttuani masennukseen näin, ketkä oikeasti ovat ystäviäni. Ihminen, joka ei vaivaudu, vaikka purskahdat itkuun, kun et muista omaa osoitettasi, on rinnallasi oikeassa paikassa.