Lusikallinen oivallista

Pitäneekö paikkansa, että Kekkonen oli määrännyt jopa metrimäärän, jolla etäisyydellä perässähiihtäjien piti häntä seurata?

Mahtaakohan Oiva uhrata ajatustakaan sille, että miksi meillä ylipäätään oli tilanne, että kukaan ei uskaltanut valtiaasta sanoa mitään, koska poliittinen ura olisi tyssännyt siihen?? Oliko se normaalia ja syypäitä ovat ne, jotka uskalsivat vain olla hiljaa?

Outoa, perin outoa ajattelua kansanvaltaiseksi kuvatussa maassa.

Kekkosen jäätyä sairaslomalle ja sittemmin erottua alkoi pitkään tukahdutettu keskustelu viritä. Jouko Loikkasen ja Seppo Sarlundin tapaiset perusperässähiihtäjät esittivät hurskaita toivomuksia, että puolustuskyvytöntä presidenttiä ei saa arvostella! Ikään kuin Kekkonen olisi piitannut ampuuko hän itse hirvikiväärillä hyttystä vai millä.

Kekkosen arvioinnissa ongelmallisinta on se, että aikalaisia on vielä liikaa eli aikaa on kulunut vasta vähän. Juhani Suomi ja Oiva Härkönen ovat tehneet Kekkosesta pyhimyshahmon ja esimerkiksi Hannu Rautkallio on demonisoinut Kekkosen. Ja kumpikin on yhtä väärin. Jukka Seppisen teokset esimerkiksi ovat arvokasta luettavaa, koska hänellä ei ole valmiiksi valittua "puolta."

Kare kirjoitti kolumnissaan "Miksi en ole Kekkosen ihailija":

...Julkisuus mukautui nöyrästi ja alamaisesti korkeaan päämiehen niin hyvin, miltei nerokkaasti hoidettuun sanalliseen ja ’ulkopoliittiseen’ mainoskampanjaan, jossa ei informaatioetiikalla ollut sanansijaa.

Mukautui niin kauan kun UKK oli vallassa. Mutta tämän vallan loputtua ilmestyi kuin ”taikurin hatusta” tusina ”rohkeita” miehiä, jotka kiirehtivät kertomaan salat, kulissien takaiset konnuudet, hutikat ja lahjonnat. Ja kansa osti: Virolaisenkin ”skandaalikirjaa” kymmenin tuhansin. Ja rotat hyppivät edelleenkin koloistaan ja suhisevat, että miksi Kekkonen ei uskonut mitä minä meinasin sanoa jo 1961. No, tämähän on aina ollut lakeijoiden ja luikureiden tapa.

Omasta puolestani käytin sananvaltaani (omalla kustannuksellani) säännöllisesti niinä monina vuosina, jolloin UKK oli valtansa huipulla – käytin sitä melkein yksin. Seurauksena oli tietysti lehdistön melkein täydellinen boikotti ja se jatkuu yhä, vaikka toisissa merkeissä. Kas, on niin tarkoituksenmukaista unohtaa oman ’kunnian’ tuoreessa muodostamisprosessissa ne, jotka edustivat toisenlaista sanan kunniaa ajallaan...

... Ehrnroot, Junnila. Vennamo, Rautkallio, olivat tarpeeksi rehtejä voidakseen vastustaa Kekosen politiikkaa jo hänen aikanaan. He tosin tiesivät menettävänsä mahdollisuutensa edetä Suomen politiikassa Kekkosen aikana.

Nämä nykyiset, Lipposet, Lehtiset ja monet muut mesuavat kun eivät aikanaan uskaltaneet peläten asemiensa menetystä. Surkimuksia ovat.