Muututko lapseksi vanhempiesi seurassa?

ja tuon kaiken lisäksi vielä tulee semmoinenkin takauma, että sitä alkaa tekemään tai ajattelemaan asioita samalla lailla kuin äitinsä ihan vain huomaamatta, vaikka nuorempana niin vannoi, ettei ikimaailmassa ole tollainen...

Minä en muutu lapseksi käydessäni vanhempieni luona, mutta mieheni tekee sen.

Kun käymme miehen vanhempien luona, hän vaipuu johonkin outoon tilaan: ei puhu, tuijottaa vain telkkaria ja pomppii äitinsä käskystä mihin vain. Kahvipöydässä hän istuu hartiat kyyryssä hiljaa ja syö kolme isoa pullaa, kun äiti käskee "etteivät jää tuohon kuivettumaan, syö, syö, syö!" Kengät hän riisuu melkein käytävässä heti ulko-oven auettua (anoppini on siivoushullu, ilmeisesti lapset pienenä peloteltu, ettei saa tuoda kuraa sisälle). Fiilis on tosi sairas aina tuolla mieheni kodissa - itse vaikuttavat kuitenkin olevan aivan tyytyväisiä (=anoppi ainakin on tyytyväinen, kun saa pompottaa miestään ja aikuista 33-vuotiasta poikaansa...)

Kammottavaa katsella vierestä sitä omaa miestä, joka kotonansa taantuu johonkin 15-vuotiaan tasolle. Olepa siinä sitten tyytyväinen vaimo...!!

Olisi niin kiva sanoa, että en muutu...ikävä kyllä se ei taida olla totta. Lapsuuden kodissa sitä tulee makoiltua puoleen päivään (kuin teini), hengattua kalsarisillaan koko päivä ja passuutettua itseään turhan päiten. Äiti puolestaan neuvoo minua kuin vähä-älyistä :) Viimeksi jouluna siitä taidettiinkin saada ihan hyvät naurut, kun hän kertoi (28 vuotiaalle) miten lattialta siivotaan koiran vahinkopissa.

Puolustuksekseni minun täytyy sanoa, että en anna enää äitini kustantaa kaikkia ruokia ja menoja vierailuni aikana, vaan käyn kaupassa. Yritän pakottautua tiskaamaan (aarghh) ainakin kerran. Sukulaiset yleensä pitävät ihan aikuisena, eikä taantumia tapahdu.

Mieheni kotona tilanne on erikoinen. Tavallaan siellä pidetään ihan aikuisena ja mieheni esimerkiksi on asiantuntijana heidän tietokoneasioissaan. Tavallaan kuitenkaan ei pidetä; ruokaa tuputetaan 10 min välein -koko ajan pitäisi olla suu täynnä. Anoppi tulee makuuhuoneeseemme, kun olemme vielä yöpaitasillaan sängyssä. Anoppi määrittelee aikatauluamme ja järjestelee esim. mihin kauppaan meidän pitäisi minäkin päivänä mennä. Hän tyrkyttää mukaamme siskonsa 30 v tytärtä ihan joka paikkaan (ja mikäs siinä, toki tämä neiti voi tullakin, hieman outua vain että anopin pitää sitä asiaa toimittaa... "leikkikääs nyt nätisti kaikkien kanssa").

Ise mietin aivan samaa jouluvierailulta palattuani. Sitä istuu vanhempien kodissa ihan hiljaa tuppisuuna, ryhtikin tuntuu luhistuvan...

Hyvä keskusteluaihe. Sain vahvistusta omalle käsitykselleni, että nykyinen mieheni jotenkin muuttuu erilaiseksi lapsuuskodissa käydessään. Ainakin suhteemme alkuaikoina tuntui siltä. Kesti jonkun aikaa, että hän palautui siksi mieheksi, jonka tunsin omakseni.

Voihan olla, että itsekin taannun vanhempieni luona käydessäni, en sitä vaan huomaa yhtä selvästi.

Minä en muutu lapseksi vanhempieni seurassa, mutta äidistäni tuntuu nykyisin tulevan avuton ja osaamaton huollettava. Ei kai olisi mitään outoa, mutta äiti on vasta viisissäkymmenissä, joten mistään vanhuksesta ei oikeastaan ole kysymys.

Mieheni kyllä muuttuu lapseksi vanhempiensa seurassa. "Kyllä syö, kun minä annan." taitaa olla anoppilassa useimmin kuultu hokema.

Ja syöhän se.

Ja "Tein tässä X:n lempiruokaa." Arvatenkin X on mieheni. Lastenlapsille ei ole mitään lempiruokia tarjolla, mutta poikakullalle on.

Ja voi miten kauheasti mieheni paikkoja alkaakaan pakottaa, kun astumme anoppilan ovesta sisään. On selkä kipeä, ja pohje revähtänyt, ja huimaa ja heitättää. Ja äiti hoitaa. Kerran näytti minulle miten voin kotonakin sivellä mieheni lihaksiin mobilaattia... . Sanoin miehelleni, että kehtaatkin hierottaa itseäsi.

Ja kun mies on saanut vaikkapa imuroitua, niin ihan sattumalta muina miehinä hän soittaa äidilleen ja mainitsee ikään kuin ohimennen, että on juuri imuroinut. Iiiiiiiiik. Siis mies on 45 v.

Mun veli (29 v.) käyttäytyy yleensä kuin normaali aikuinen (kuulemma), mutta silloin kun muutaman kerran vuodessa tapaa mut (pikkusiskonsa, kohta 27 v.), niin taantuu lapsen tasolle. Veli alkaa veivaamaan niitä lapsuusaikaisia kiusaamisrituaaleja, joilla aikanaan sai mut ärsyyntymään, enkä mä oikein jaksais niitä juttuja enää, vaan voisi asiallisesti vaihtaa kuulumisia jne. Jää aina vähän paha maku tapaamisista, kun veli vaan kiusaa lapsellisilla jutuilla. Eikö hän tajua että sisko on jo aikuinen? Argh!

Jäinpä oikein miettimään. Tosin oma itsenäistymiseni ja kotoa poismuutto tapahtui 19-vuotiaana vasta kolme ja puoli vuotta sitten, enkä ole asiaa juurikaan aiemmin pohtinut.

En kyllä pysty väittämään, että jotenkin taantuisin nyt käydessäni kotona. Sama mutkattomuus siellä vallitsee nyt kuin ennenkin ja sama systeemi kotonani. Menen sinne kyllä yhä kuin omaan kotiini ja saatan kurkistaa ruokakaappeihin, mutta ei se meillä ole mikään iso asia. Jollain tasolla kai ajattelevat vielä minun kuuluvan yhä aina käydessäni ruokakuntaan. Se jopa lienee suurin asia, jonka suhteen olen siellä enemmän perheenjäsen, kuin vieras.
Tokihan isääni arvostan ja hänen taitonsa vanhasta tottumuksesta välillä arvotan korkeammalle kuin mieheni, usein ihan perustellustikin. Miehelläni on taas vähän eri osa-alueet, joissa käännyn hänen puoleensa. Joskus kyllä käy niin, etten edes tule selvittäneeksi osaisiko mieheni tässä auttaa vaan kysyn heti iskältä.

Mutta kyllä minua kotona kohdellaan kuin aikuista. Ja kohdeltiin jo sopivassa määrin silloinkin,kun vielä kotona viimeisiä vuosia asuin. Ja koko ajan asia kehittyy vielä. Varmasti taas hiukan muutti isäni käsitystä minusta se, kun ilmoitin tekeväni hänestä isoisän. Vaan eipä ole millään lailla edes antanut ymmärtää, etten olisi tähän valmis.

Äitinikään ei oikein voi sanoa kohtelevan minua kuin lasta omassa kodissaan, enkä minä häneen ripustaudu. Välimme hyvät, tulemme toimeen, mutta voisivat olla läheisemmätkin. Äiti ei kovin helpolla päästä lähelleen, vaan on varautunut. Puhuu minulle kuin aikuiselle, ei ole koskaan ängennyt tai tuppautunut elämääni. Tosin olen lapsistaan vanhin ja hänen nuorimmaisensa on vasta viiden, joten jo se kontrasti riittänee ajattelemaan minua aikuisena.

Äidilläni suurin kriisi tässä mummoutumisessaan on nimenomaan juuri mummoutuminen, koska hän on itse vasta hiukan päälle nelikymppinen. Eikä häneltäkään ole tullut minkäänlaista epäluottamuslausetta kypsyyttäni kohtaan. Ei edes niin, että hössöttäisi liikaa asiasta ja haluaisi ottaa ohjat käsiinsä odotuksestani ja kodin laittamisesta vauvalle sopivaksi. Varmasti tulee auttelemaan vauvan kanssa, mutta uskon kyllä, ettei yritä viedä päätösvaltaa minulta, vaan antaa minun ja mieheni päättää ihan itse päätöksemme (ei silti, emmepä juuri muuta katselisikaan).

Minusta taas on ihan luonnollista, jos satun olemaan mukana seurueessa, jossa vanhempani seurustelevat tuttaviensa tai enemmän oman ikäluokkansa ihmisten kanssa ja minä seurailen sivusta. Ensinnäkin olen seurailijatyyppiä ja toiseksi en yleensä viitsi osallistua muutoinkaan, ellei minulla ole jotain sanottavaa.

Mutta yhteenvetona, että enpä juuri koskaan tunne olevani lapsi vanhempieni seurassa, tai taantuvani. Enkä edes koe minua kohdeltavan juurikaan kuin lasta. Ja näin siitä huolimatta, että olen "vasta" 22-v.