Minua on viime syksystä lähtien vaivannut jatkuva väsymys ja yleinen haluttomuus. Töistä ja perheasioista ei oikein tahdo tulla mitään, ja jos tulee on se yleensä iso riita puolison kanssa.
Rakkaani valmistui neljän vuoden opiskelun jälkeen eikä ole saanut koulutustaan vastaavaa työtä, tämä on aiheuttanut turhautumista meissä molemmissa. Olen hoitanut kodin, työni ja kaksi lastamme vaipoista asti nyt reippaiksi koululaisiksi, hänen opiskellessaan iltaisin ja myöhemmin lisää 4v. toisella paikkakunnalla.
Kotiolot on ilmeisesti alkanut ahdistaa koska hänellä on alkanut kenkä ”vipattaa” ja kavereiden kanssa pitää mennään jatkuvasti johonkin päin. Käyn itsekin usein illalla lenkillä, mutta harvoin liikumme yhdessä tai hänen ystävien kanssa. Hän unohtelee lupauksiaan minulle eikä aina edes tunnusta sitä. Olen huomannut itsessäni pientä epäluuloisuutta hänen menoistaan ja se tekee olon rauhattomaksi, vaikka uskonkin hänen olevan rehellinen minulle.
Nyt hänelle on tarjottu ”keikka” –työtä yli 200km päässä kotoa ja otti työn vastaan. Minä tietysti vedin täydet pultit ja sen jälkeen ei olla juuri keskusteltu. Pelottaa tämä pattitilanne ja se missä vaiheessa se alkaa vaikuttamaan lapsiin (emme huuda toisillemme, mutta emme myöskään puhu).
Olin ilmeisesti tyhmyyksissäni kuvitellut että tämä yksinhuoltaja touhu minun osaltani loppuisi ja saisin rakkaani vierelleni hänen koulun päätyttyä. Vuosien myötä tämä kuvitelma taisi kasvaa pakkomielteeksi ja nyt kaduttaa kaikki paha mitä tuli riidellessä sanottua. Itse en pysty olemaan lapsista erossa muutamaa yötä pitempään, mutta toisille se on helpompaa vaikka muuta väittääkin.
Nyt katsotaan päivä kerrallaan, mutta olen kauhukseni huomannut ajattelevani eroa.
Ajattelin kirjoittaa kun en oikein puhuakaan osaa (ainakaan hänelle).
- hiihtelijä-
Rakkaani valmistui neljän vuoden opiskelun jälkeen eikä ole saanut koulutustaan vastaavaa työtä, tämä on aiheuttanut turhautumista meissä molemmissa. Olen hoitanut kodin, työni ja kaksi lastamme vaipoista asti nyt reippaiksi koululaisiksi, hänen opiskellessaan iltaisin ja myöhemmin lisää 4v. toisella paikkakunnalla.
Kotiolot on ilmeisesti alkanut ahdistaa koska hänellä on alkanut kenkä ”vipattaa” ja kavereiden kanssa pitää mennään jatkuvasti johonkin päin. Käyn itsekin usein illalla lenkillä, mutta harvoin liikumme yhdessä tai hänen ystävien kanssa. Hän unohtelee lupauksiaan minulle eikä aina edes tunnusta sitä. Olen huomannut itsessäni pientä epäluuloisuutta hänen menoistaan ja se tekee olon rauhattomaksi, vaikka uskonkin hänen olevan rehellinen minulle.
Nyt hänelle on tarjottu ”keikka” –työtä yli 200km päässä kotoa ja otti työn vastaan. Minä tietysti vedin täydet pultit ja sen jälkeen ei olla juuri keskusteltu. Pelottaa tämä pattitilanne ja se missä vaiheessa se alkaa vaikuttamaan lapsiin (emme huuda toisillemme, mutta emme myöskään puhu).
Olin ilmeisesti tyhmyyksissäni kuvitellut että tämä yksinhuoltaja touhu minun osaltani loppuisi ja saisin rakkaani vierelleni hänen koulun päätyttyä. Vuosien myötä tämä kuvitelma taisi kasvaa pakkomielteeksi ja nyt kaduttaa kaikki paha mitä tuli riidellessä sanottua. Itse en pysty olemaan lapsista erossa muutamaa yötä pitempään, mutta toisille se on helpompaa vaikka muuta väittääkin.
Nyt katsotaan päivä kerrallaan, mutta olen kauhukseni huomannut ajattelevani eroa.
Ajattelin kirjoittaa kun en oikein puhuakaan osaa (ainakaan hänelle).
- hiihtelijä-
Vastaukset 5
Vanhimmat
Voimia ja jaksamista sinulle.
Olet varmasti pettynyt, kun et saanut rinnallesi tasavertaista vanhempaa. Onko syynä miehesi vai olosuhteet, en osaa sanoa. Tosiasia kuitenkin on ainakin toistaiseksi, että päävastuu perheestä näyttää olevan sinulla.
Avaa keskustelu, selvitä haluaako miehesi jakaa vastuuta koskaan?
Voit rakastaa häntä niin paljon, että hyväksyt tämän - tai voit potkaista hänet pihalle. Sen voin sanoa, että on olemassa miehiä jotka jakavat kaikki velvoitteet vaimon kanssa. Itse en valitettavasti kuulu niihin miehiin jotka panostavat kaiken perheelleen - minulle työ on liiankin tärkeää. Uskon silti, että sinä voit vielä löytää miehen joka jakaa kaiken, ilot, surut, vastuun kanssasi.
Tapsa_K
Tapsa hyvä, saat kaiken kuulostamaan niin helpolta. Kaikki miehet eivät todellaan osaa vastata keskustelunavauksiin tai jos lähtevätkin ajatustenvaihtoon, puhuvat niin erikoisin kielikuvin ettei naisparalla ole mitään mahdollisuutta pysyä perässä. Olen itse juuri tällainen miehenkuvatus. Mietin, olisiko parempi olla avaamatta suutaan ollenkaan ja kommunikoida vain jättämällä viestejä jääkaapin oveen. Kauanko sellainen voi toimia? Onko se kuitenkin parempi kuin ei keskustelua ollenkaan? Miten nainen asian kokee?
aloita keskustelu pyytämällä anteeksi sanomisiasi, ja kerro mistä reaktiosi johtui. Siitä se keskustelu voi taas alkaa.
Ymmärrän kyllä miestä. Monille miehille on perhe-elämään osallistumista tärkeämpää tuoda leipä perheen eteen, koska se osoittaa heidän näkemyksensä mukaan perheestä välittämistä. Mitä suurempi leipä, sitä enemmän välittää. Hänelle on voinut olla itsetuntoa pahastikin nakertava seikka se, että vuosien opiskelun ja valmistumisen jälkeen ei ole töitä heti saanut, ja siksi hän ottaa vastaan ihan minkä tahansa duunin jonka saa.
Kerro miehellesi minä-puheella (minusta tuntuu pahalta, koska koen olevani yksin vastuussa lasten hyvinvoinnista, minua harmittaa koska koen oloni yksinäiseksi parisuhteessamme, jne.), mikä sinulle on tärkeää, ja odottele josko jotain puheyhteyttä alkaisi syntymään.
edesmenneen isotätini viisas neuvo - mites se nyt menikään, en muistakaan. Pahus.
Neuvoisin sinua sitten ihan kotikutoisesti katsomaan vain päivän kerrallaan niin kauan, kuin on tarvis. Toinen voi tarvita hiukan aikaa ja vintin tuulettelua, ehkä molemmat, kuulostaa siltä. Rakkaus ei siitä mihinkään katoa, paitsi jos se onkin vain huonosta itsetunnosta johtuvaa kiinni tarkertumista (epäilen, mutta lääkäri ehdotti itsetutkistelua; ja joka tapauksessa sisuskaluinventaario on paikallaan). Siitä on otettava selvää. Voitte varmaan siitä huolimatta keskustella tulevaisuudestakin, mutta pitäkää nyt ihmeessä huolta siitä että kumpikin saa sanottavansa selkeästi ilmaistuksi. Että toinen ei luule, että toinen ei ymmärrä realiteetteja vaikka innostuukin toisinaan vaaleanpunaisesta.
toinen kuvittele, että se toinen kuvittelee, että kaikki asiat voi tietää ennalta ja päättää tosta vaan. Tai että yleensäkkään elämä olis yksinkertasta. Tai että siinä olis mitään uutta, jos nainen on huomenna eri mieltä kuin tänään...:)