On kai syytä olla iloinen ettei ole anoppiongelmaa - anoppi kun kuoli vuosia ennen kuin tapasin hänen nuorimmaisensa. Kuolema tuli yllättäen, "ennen aikojaan". Kyllä minua välillä vaivaa, millainen tyyppi hän oli. Mitä hän olisi minusta pitänyt, mitä olisi pojastaan kertonut.
Millaisen sopan olisimme (kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti) saaneet yhdessä keitettyä.
Olen saanut anopistani juttujen perusteella sitkeän, rakastavan mutta vähän marttyyrimaisen kuvan. Monista asioista vaietaan mieheni perheessä edelleen. Silti olisin halunnut tuntea ihmisen, joka on "tehnyt" rakkaimpani.
Olenko ainoa hullu, joka kaipaa sitä anoppia riesakseen?
Millaisen sopan olisimme (kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti) saaneet yhdessä keitettyä.
Olen saanut anopistani juttujen perusteella sitkeän, rakastavan mutta vähän marttyyrimaisen kuvan. Monista asioista vaietaan mieheni perheessä edelleen. Silti olisin halunnut tuntea ihmisen, joka on "tehnyt" rakkaimpani.
Olenko ainoa hullu, joka kaipaa sitä anoppia riesakseen?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Minä ainakin olisin halunnut tutustua anoppiini, rakkaan mieheni "ensimmäiseen naiseen" ja lasteni mummoon paremmin. Hän kuoli vain 3kk tapaamisemme jälkeen. Kaipa anopista voi olla ilojakin, siinä kuin kirojakin. Ainakin mieheni veljien vaimoilla oli hyvät välit anoppiin ja ilolla hän otti minutkin mukaan "klaaniin", nuorimman poikansa valittuna :)
Meillä on sopeutumis ongelmat takanapäin ja olen iloinen että mieheni vanhemmat ovat elossa.
Ovathan he tehneet mieheni, siitä saan olla kiitollinen.
Appivanhemmat tuntiessani, näen syitä miksi mieheni käyttäytyy kuin käyttäytyy.
Enkä nyt tarkoita negatiivisessa mielessä, vaan ihmisen juuria.
Moi
Myös minun anoppini oli jo kuollut tavattuani X-miehen.
Anoppi oli kova passaaman ja ihaili lasta ja lapsen saavutuksia eli täydellinen vastakohta apelle.
Appi kuoli tunnetuamme alle viisi vuotta. Hän oli oikea pilkkakirves ja irvileuka kasvatus metodeitaan ja suhteissaan lapsenlapsiin.
Uskon anopilla olleen paljon tietoa ja taitoa mitä olisin voinut häneltä oppia. He olivat köyhiä asuivat kolmisin kaksiossa vuokralla ja kalustus oli halvinta/huonointa tavaraa mitä myytiin. Appi ei antanut anopin mennä töihin, vaan elätti *muijansa* tehtaan palkalla.
Elämän historia siirtolaisena Ensosta ja taito talouden pidossa, sekä tehdä käsitöitä olisi ollut mielekästä opittavaa.
Anoppi oli lähimmäisten palvelija auttoi ja tuki kaikkia.
Anoppi oli pitänyt perheen tuttavapiirin kasassa ja vierailujen jälkeen käynyt pyytämässä anteeksi apen "lohkaisuja" vierailta.
Vierailut ja sukulointi loppui Anopin kuoltua.
Appi oli vain vihainen Anopin kuoltua ja oli jakanut anopin kaiken henkilökohtaisen tavaran pois suvulle. (Käsityöt korut vaatteet ja kirjat) Siitä X-mies oli katkera äidistä ei jäänyt mitään muistoa.
Olen varma anoppi olisi ollut ihana mummu. Vielä kuusivuotta Anopin kuolemasta siirtolaistuttava itki Anopin kuolemaa: "Hän oli hyvän ruumiillistuma Enkeli"
Mietittyäni asioita, totesin kuitenkin, parina he antoivat todella väärät roolimallit miehestä ja naisesta. Appi oli tunkiolla kiekuva kukko ja anoppi lintuemo, joka kantoi apelle ruuan suuhun. X-mies otti hyvin nykyaikaisti esimerkkiä ja sain tehdä 60 tunti palkkatyötä viikossa ja kotityöt, X-mies *opiskeli*. Nostin X:n ulos elämästäni todettuani mitään kehityskelpoista ei löydy Yliopistotutkinto ei tee ihmistä.
jäänyt paitsi. Aviopareilla kun "kuuluu" olla anopit ja apet ja kaiekn maailman muutkin asioihin sekaantuvat sukulaiset.
KUOLLUT ANOPPI, PARAS ANOPPI!!
vai olet päässyt karkuun?