Ennen kuin siirryn itse aiheeseen, haluan sanoa, että viestini ei ole tarkoitettu provosoivaksi tai ilkeäksi ketään kohtaan. En tiedä mitä tällä viestillä ajan takaa, ehkä vain jonkinlaisia kommentteja teiltä.
Olen 25-vuotias, vakituisessa suhteessa elävä naisen alku. Mittani ovat 155 cm ja 50 kg. Minulla on paha olla tässä omassa ruumiissani. En ole vuoteen harrastanut salilla tai jumpassa käyntiä (lenkkeilen kyllä, koira-ihminen, kun olen), joka lienee osasyy siihen, että en mahdu enää vanhoihin vaatteisiini. Kaikki lihakset tuntuvat hävinneen ja tilalle on tullut läskiä. Uskomaton ero vanhaan, vaikka painoeroa on vain 2-3 kiloa. Kaikki paino tuntuu kerääntyneen vatsaan, joten tämä paksu mahani yhdistettynä c-kuppiin, on oikea keskivartalolihavuuden ilmentymä. No, tästä voin todellakin syyttää vain itseäni.
Jos puhun kavereilleni tästä tunteestani, he reagoivat sanomalla "älä nyt viitsi, sinähän olet yhä siro kuin mikä". Taidan olla myös ensimmäistä kertaa painoindeksin mukaan normaalipainoinen (painoindeksi on kyllä sinällään minusta täyttä puppua). Väkisinkin olen ruvennut miettimään, onko tämä itseinhoni pelkkä kulttuurinen tuotos vai olisiko vartalolleni luonnollisempaa olla muutama kilo kevyempi? En itse asiassa ollut kyllä täysin tyytyväinen itseeni silloinkaan, kun olin paremmassa kunnossa.. monimutkaista, pelkkää piilevän huonon itsetunnon tulostako?
Muistan lukeneeni joskus Kike Elomaan haastattelun, jossa hän sanoi, että aina pitää treenata sen verran, että olkapää erottuu hauislihaksesta. Heh.
Olen 25-vuotias, vakituisessa suhteessa elävä naisen alku. Mittani ovat 155 cm ja 50 kg. Minulla on paha olla tässä omassa ruumiissani. En ole vuoteen harrastanut salilla tai jumpassa käyntiä (lenkkeilen kyllä, koira-ihminen, kun olen), joka lienee osasyy siihen, että en mahdu enää vanhoihin vaatteisiini. Kaikki lihakset tuntuvat hävinneen ja tilalle on tullut läskiä. Uskomaton ero vanhaan, vaikka painoeroa on vain 2-3 kiloa. Kaikki paino tuntuu kerääntyneen vatsaan, joten tämä paksu mahani yhdistettynä c-kuppiin, on oikea keskivartalolihavuuden ilmentymä. No, tästä voin todellakin syyttää vain itseäni.
Jos puhun kavereilleni tästä tunteestani, he reagoivat sanomalla "älä nyt viitsi, sinähän olet yhä siro kuin mikä". Taidan olla myös ensimmäistä kertaa painoindeksin mukaan normaalipainoinen (painoindeksi on kyllä sinällään minusta täyttä puppua). Väkisinkin olen ruvennut miettimään, onko tämä itseinhoni pelkkä kulttuurinen tuotos vai olisiko vartalolleni luonnollisempaa olla muutama kilo kevyempi? En itse asiassa ollut kyllä täysin tyytyväinen itseeni silloinkaan, kun olin paremmassa kunnossa.. monimutkaista, pelkkää piilevän huonon itsetunnon tulostako?
Muistan lukeneeni joskus Kike Elomaan haastattelun, jossa hän sanoi, että aina pitää treenata sen verran, että olkapää erottuu hauislihaksesta. Heh.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Musta tärkeintä on että itse viihtyy omassa kehossa!Mutta nykykulttuurissa ajatellaan silleen et Muut viihtyisivät sinun kehossasi."Jos olen hiukan laihempi viel niin muut tulee kateelliseksi (Eli ne viihtyisi sun kehossa),muut tykkää musta enemmän.Miehet pitää seksikkäämpänä ja naiset on mustiksia."
Sitähän me haetaan,vai?
Vai miksi me normaalipainoiset kuten minäkin laihdutamme?
En vain saa niitä yhteiskunnan vaatimuksia päästäni...Pyrin siihen mihin en varmaan edes pääse ja millä ei ole järkeä!
Mut tsemppiä sulle ja mieti miltä tuntuu asua kehossasi?
Jos et viihdy niin lisää vähän urheilua ja just kiinteytystä,sitä sä musta tarttet! :)
Vaikka painoeroa on vain tuo 2-3 kiloa, ero ruumiinrakenteessa
voi olla paljon suurempi. Salilla käydessäsi suuri osa
painostasi oli lihasta, joka painaa 4 kertaa enemmän
kuin läski. Nyt lihasmassan osuus on luultavasti pienentynyt,
eli sitä läskiä on kertynyt enemmän kuin 3 kiloa.
Et sinä mikään painava tosiaankaan ole, mutta pelkkä
painoindeksi on huono mittari, kuten jo sanoitkin.
Mulla on vähän smaa vikaa. 158cm ja 52kg. Ihan ok paino mutta silti olisi kiva muutama kilo tiputtaa ja voida paremmin. Paastolla tiputin ensihätään 3 kg jotka oon pitäny liikunnan avulla pois. En oo koskaan oikeestaan harrastanu säännöllistä liikuntaa paitsi lapsena ja nyt oon vasta löytänyt innostuksen siihen. Nyt 3 kg kevyempänä mahdun taas vaatteisiini, mutta reisiin ja peppuun on kertyny tavaraa, toisin kuin nuorempana alkaa selluliitti näkyä.
Keskityn nyt siihen että liikkusin säännöllisesti ja herkuttelisin harvemmin ja yritän hitaasti ja varmasti muokata ongelmakohtia kehossani. Pelkkä yritys jo vähän parantaa itsetuntoani ja odotan innolla tuloksia! Painoa ei sinänsä mun tarvi tiputtaa kunhan rakenne pikkusen muuttuisi. Toi -3kg vei onneksi mukanaan se turvotuksentunteen mikä pitkään oli.
Kannustan sua johonkin liikunnan muotoon esim. pilatekseen joka muokkaa vatsanseutua. Mukavaa liikkumista ilman huhkimista!
Olen 170/63 ja minulla todellakin ON läskiä. Kahden pienen lapsen äitinä en ehdi salille enkä usein edes lenkille. Ja myönnettäköön ettei oikeen ole innostustakaan. Tiedän ettei minun tarvitsisi laihduttaa mutta ylinmääräiset lapsista jääneet kilot (5kg) haluaisin pudottaa. Kuvitelmissani olen sitten kiinteä, hyväkroppainen, jne. vaikka tiedän että se tarvitsisi LIIKUNTAA..! Ymmärrän hyvin tunteesi. Et ole yksin! Ehkä me onnistumme vielä ennen kesää ja voidaan laittaa pikkupikku bikinit :) Tsemppiä!
Hyvä, kun joku panee tänne vähän filosofiaakin. Kun tuntuu, että täällä vaan tuijotetaan peiliä ja vaakaa, vaikka ne on vaan apuvälineitä, ei pomoja.
Numero 1 on itselle hyvä olo. Ei peilikuvalle, ei itsetunnolle. Vaan oikeasti, että jaksan paremmin enkä sairastu kakkostyypin diabetekseen. Itsetunnon pitää rakentua jollekin muulle, vaikka onkin palkitsevaa "kaunistua".
Joillakin taitaa olla motiivina ainoastaan halu hallita itseään ja ruumistaan. Sitäkin ihmettelen, sillä minulle lapsen saaminen on ollut todella tärkeää, ja raskaus hallitsemattomine muodonmuutoksineen oli tällaiselle holtittomallekin aika kova pala. Entä miten sen sietää hän, joka on harjaantunut kehonsa trimmaaja?
Minusta on pelottava maailmankuva ja ihmiskuva sellainen, että annetaan niin kamalasti arvoa ulkonäölle. Ketä halutaan miellyttää? Miksi ollaan niin tyytymättömiä itseen? Mitä annettavaa sellaisella ihmisellä on toisille???
Toinen, mitä ehdin ihmetellä (tuon motiivin lisäksi), on mahdoton heti-hätä. Että normaalipainoisten pitää välttämättä pudottaa kilo viikossa ja mielellään enemmän.
Itsellä pitäisi pudottaa 17 kg. Siinä ei, tytöt, vauhdista kannata puhua. Olen kerran aiemmin LAIHDUTTANUT, silloin lähti 8 kg ja olin siihen tyytyväinen (eli tiedän, mistä puhun - ei ole pelkää läskiaivon pöpinää). Paleli, oli nälkä, mielitekoja hirveästi. Nyt olen liikkunut ja syönyt enemmän ja mieliteot ovat pysyneet aisoissa, painoa lähtee hitaammin mutta yhtä varmasti ja varmaan vähän varmemminkin. Pari kiloa pudonnut, kilon päässä odottaa hemmottelupäivä, sitten niitä tulee viiden kilon välein. Haluan olla itselleni(kin) kiltti.
...haluaisin laihtua pari kiloa. Mittani ovat 166/52. Tiedän, ettei olisi mitään syytä siihen, mutta en vain saa ajatusta päästäni.."jos nyt pari kiloa vaan saisi pois"..En usko että olisin onnellisempi silloin, mutta en vaan saa itseäni uskomaan, että olen ihan hyvä näin. Olen 22v ja tuntuu että takamukseni on levinnyt hirveästi siitä kun olin 18, vaikka painoa on tuskin kiloa tullut lisää.
Minusta tuntuu, että en tule ikinä olemaan tyytyväinen vartalooni, siihen vaadittaisiin vähintäänkin television ja elokuvien katselun ja muotilehtien lukemisen lopettaminen. En ymmärrä miksi tavoittelen samaa mitä näen kuvissa. Ne naisethan saavat rahaa siitä että näyttävät viimeisen päälle trimmatuilta, se on heidän työtään.
Hävettää, että keskityn niin paljon ajattelemaan tällaista asiaa, kun olisi paljon tärkeämpiäkin asioita pohdittavana.
Jostain lehdestä luin juuri jutun, jossa joku ravitsemusasiantuntija sanoi, että on ihan sama painaako ihminen 56 vai 65 kiloa, kunhan hän vain viihtyy ja on onnellinen omassa vartalossaan. Mitenhän sitä saisi itsensä onnelliseksi omaan vartaloonsa. Luulen, ettei siinä pelkkä painonpudotus auta.
nuo kuvat varmaan manipuloivat meitä kovasti.
Tuli mieleen, että perhekuvioiden epävakaus on varmaan toinen. Ihmiselle on elintärkeää olla rakastettu, ehdoitta, ja sitä harva nykyisin on. Kun mies voi pettää ja jättää, kuka tahansa erota ja sisaruksia on vähän. Itse tulen suuresta, onnellisesta perheestä ja se on vakaa turva; että näytinpä miltä tahansa, minua rakastetaan ja tarvitaan. Ja että kävipä mitä tahansa, on läheisiä, joiden luokse voin mennä turvaan. Voitteko kuvitella parempaa itsetunnon rakennusainetta? (Ei silti, on minullakin masennusjaksoja, tunne ettei kukaan pidä minusta, mutta tiedän silloinkin ettei se ole totta, että oma äitini, samoin kuin omat lapseni rakastavat minua ehdoitta, mieskin - varmaan... Sepä se, miehen rakkaus ei ole sillä lailla itsestään selvää kuin samaan perheeseen syntyneillä)