itsemurha

vittu tää ei oo oikee palsta! SAATANAN ÄPÄRÄ! Itsemurhaa ajattelevat on perseestä, ja sellaset heikot ihmiset voi mun puolesta kyllä tappaakin itsensä. Maailma on parempi paikka, jos kaikki itsesääliä potevat itsaripaskakasat kuolisivat, niin ei olisi niistäkään huolta. Tiedän yhen vitun pellen, joka yritti tappaa itsensä, koska oli oksettava hinttari. Ois kuollu vaan, homoja ei täällä tarvita.

Moi!

Olen 18- vee nuori neitonen. On ollut monta kertaa lähellä tehdä itsari. Se on ollut yleensä ajankohtaista näin syksyllä, masennus kai?!
Kaikki on vaan tuntunu menevän niin perseelleen ja olevan vaikeaa. Viimexi olin hyvin lähellä kun reilut 2 v sitten silloinen jätkäkaverini jätti mut, se otti tosi koville vielä vuodenkin kuluttua nähdä hänet. Olen vaan joutunut ajatteleen, että tulee se kaunis ja kesäinenkin päivä vielä. Itsari tulee vielä joskus mieleen, mutta ei se ole pako minnekään. Olen kestänyt viimesen vuoden rakkaani seurassa, toivon, että kestää tulevaisuudessakin!

Olin joskus nuoruudessani luonteeltani hyvin hiljainen ja ujo. Yläasteen yhdeksännellä luokalla minulla oli vain yksi ystävä. Kavereita oli useampia, mutta he olivat vain tuttuja, kavereita ja olimme yhdessä pääasiassa koulussa.

Yhdeksännen syksyllä tutustuimme uuteen ihmiseen ja hänestä tuli kolmas henkilö ystäväpiiriimme. Meillä oli hauskaa yhdessä ja elämä oli mallillaan. Yhdeksännen keväällä ystäväni ihastui tähän uuteen ystäväämme ja hän sulki minut pois sekä omasta elämästään, että tämän uuden tuttavuutemme elämästä.

Ystäväni ei enää vastannut soittoihini, ei kävellyt kanssani koulusta kotiin, ei kertonut mitä oli suunnitellut tekevänsä tai mitä ole tehnyt. Aiemmin olimme aina keskustelleet kaikesta hyvin avoimesti. Hän valehteli minulle, ettei hänellä ollut aikaa olla minun kanssani, sillä hänellä oli partiota ja ties vaikka mitä harrastuksia, mutta oikeasti hän oleskeli vain tämän uuden ystävämme luona.

Hän ei koskaan kieltänyt minua soittamasta, tulemasta hänen luokseen tai käymästä uuden tuttavamme luona. Hän vain valehteli minulle, etten olisi tiennyt missä hän/he olivat.

Olin yhdeksännen ja lukion välisen kesän ajan todella masentunut ja istuin lähes koko kesän kaivopuistossa puun alla aamusta iltaan, yksin.

Syksyllä alkoi koulu, uudet ihmiset, opettajat, aineet, valinnat, kaikki. Hiljainen ja ujo luonteeni, ystäväni kaikkoaminen ja stressi uuden koulun aloittamisesta teki kaiken todella vaikeaksi kestää. Itkin joka ilta, joskus sain nukuttua hyvin, joskus joitakin tunteja, joskus itkin koko yön.

Tilanne paheni koko ajan, kunnes syys-lokakuun vaihteessa tilanne oli niin paha, etten ollut lähes kolmeen viikkoon oikeasti nukkunut paljon mitään. Olin vain itkenyt. Olin menossa kaupungille ostamaan uusia kirjoja seuraavaa jaksoa varten ja seisoin metroasemalla odottamassa junaa. Olin ilmeisesti niin väsynyt, että nukahdin seisoessani ja näin unta. En kuitenkaan tuntenut nukkuvani vaan tunsin koko ajan olevani hereillä. Tai sitten pääni oli masennuksesta, jatkuvasta itkemisestä ja valvomisesta niin sekaisin, että hallusinoin. Kuitenkin kuulin kuinka joku metrolaiturin laidan alla, siellä raiteiden luona kutsui minua nimeltä. En ihmetellyt asiaa sen kummemmin, vaan lähdin katsomaan kuka siellä oli. Olin aivan laiturin reunalla, varpaani olivat muutaman sentin päässä reunasta ja olin juuri kurkistamassa reunan alle, kun metro sujahti ohitseni. Metron peili meni parin sentin päästä nenästäni. Jos olisin ehtinyt ottaa askelenkin eteenpäin tai kumartua, olisi metro osunut minuun.

Olin tapahtuneesta sen verran shokissa, etten voinut enää lähteä kirjoja ostamaan, vaan palasin kotiin. Kotona keinuin nojatuolissa, itkin, nyyhkytin ja mietin elämääni. Olin niin väsynyt, etteivät silmäni pysyneet auki, mutta en silti saanut nukuttua. Yhtäkkiä minut valtasi niin suunnaton uupumus, etten todellakaan jaksanut enää edes elää. En voinut kuvitellakaan, että minun olisi pitänyt jaksaa seuraava tunti, seuraavasta yöstä tai päivästä puhumattakaan. En yksinkertaisesti jaksanut, romahdin aivan täysin. En voi sanoin kuvailla kokemaani uupumusta, se täytti jokaisen raajan, jokaisen ajatuksen, jokaisen solun, olin aivan varma, että kuolisin, en jaksaisi enää yhtäkään hetkeä.

Mummoni oli meillä kylässä, mutta vanhempieni kanssa tutuilla käymässä. Mummolla oli unilääkkeensä tietenkin meillä mukana ja otin etsin purkin mummon matkalaukusta. Tyhjensin koko purkin. Halusin vain nukkua, nukkua ikuisesti, koskaan heräämättä.

Nielin pillerit ja asetuin sängylleni makaamaan. Jonkun aikaa ehdin maata sängyllä, en osaa sanoa kuinka kauan, kunnes havahduin horroksestani ja tajusin, mitä olin tehnyt. En halunnut kuolla ja ryntäsin sängystä ylös. Minua pyörrytti ja kompastelin kylpyhuoneeseen. Työnsin sormet kurkkuuni ja oksensin niin pitkään, kunnes vatsastani ei enää tullut mitään, yökkäilin vain kivuliaasti. Oloni oli hyvin hutera ja seinistä tukea pidellen kävelin sängylleni. En muista sänkyyn saakka päässeeni, mutta seuraava muistikuvani on, kuinka heräsin sängystäni. Kieleni oli kuiva ja tuntui turvonneelta, ihoni tuntui pehmeältä ja siihen jäi painettaessa pieni painauma.

Nousin ylös. Hieman huimasi. Katsoin ikkunasta, ulkona oli pimeää. Kävelin keittiöön ja join lasin vettä. Kun otin ensimmäisen suullisen vettä, huomasin, että minullahan oli aivan jumalaton jano. Join litran vettä yhteen putkeen, vain lasin täyttö välissä. Hyvä kun maltoin hengittää välillä. Menin eteiseen ja nostin lehden oven edestä. Olin lähtenyt kotoa kirjoja ostamaan lauantaina, noin puoli yhdeksän aikaan, että ehdin keskustaan juuri yhdeksäksi, kun kaupat aukeavat. Lehti, jonka nostin lattialta, oli sunnuntain lehti ja kello oli puoli kuusi illalla. Olin siis nukkunut yhteen menoon vajaa puolitoista vuorokautta.

Huomasin olohuoneessa, että vastaajassa vilkkui valo. Kuuntelin viestin. Äitini oli soittanut edellisenä iltana, että he jäävätkin yöksi tuttaville, sillä mummolle oli tullut huono-olo, eikä mummo halunnut lähteä autolla takaisin kotiin. Pelkäsi, että voisi autossa pahoin. Heillä oli sovittuna menoa myös sunnuntaille ja menisivät menoihinsa suoraan tutuilta. Tulisivat sunnuntai-iltana kotiin.

Menin huoneeseeni sängylle istumaan. En tehnyt mitään, en ajatellut mitään, olin vain. En tiedä kauanko istuin, mutta jalkani olivat kuitenkin puutuneet, kun vanhempani ja mummoni tulivat kotiin. Havahduin, nousin ylös ja kävelin vessaan. Tyhjä lääkepurkki oli vessan pöydällä. Laitoin sen taskuuni ja menin tervehtimään perhettäni.

Sinä viikonloppuna pääsin eroon masennuksestani. Ei se kertaheitolla kadonnut ja vaati vielä paljon työtä, mutta pääsin voiton puolelle ja sain elämäni taas hallintaani. Nyt osaan tunnistaa tulevan stressin ja masennuksen merkit itsessäni, enkä päästä niitä enää niin pitkälle, kuin tuona kesänä ja syksynä.

Mummoni ihmetteli kadonnutta lääkepurkkiaan, äitini ja isäni pistivät sen mummon huonomuistisuuden piikkiin...

Olen siis käynyt itsemurhan partaalla, mutta saanut kiinni elämän kulmasta ja vetänyt itseni takaisin elämään. Itsemurha on kuitenkin mielestäni heikon ihmisen valinta, vaikka itsekin niin lähellä kävin - tosin joskus elämä voi riepottaa niin pahasti, etteivät voimat yksinkertaisesti riitä. Silloin pitäisi kuitenkin olla ihmisellä järkeä hakea apua ajoissa, ennen kuin ne voimat loppuvat. Kaikkea ei tarvitse kestää yksin.

Oma kokemukseni on tehnyt minusta huomattavasti vahvemman ihmisen, tiedän, että haluan elää ja tiedän, että pystyn jaksamaan aina vielä sen yhden päivän. Jos en yksin, niin ainakin ystävien ja perheen tuella. Arjen harmit eivät minua enää hetkauta, en jaksa valittaa pienistä asioista, elämässä on niin paljon tärkeämpiäkin asioita.

Olen myös tullut paljon suvaitsevammaksi, mutta toisaalta myös paljon suvaitsemattomammaksi. Ymmärrän ihmisten mielipahaa, pahaaoloa ja masennusta huomattavasti kanssaihmisiäni paremmin (näin olen ollut huomaavinani), mutta en voi sietää turhaa valitusta ja vinkumista yhden tekevistä asioista. Tiedän, että ihminen voi masentua hyvinkin syvästi, ulkopuolisen silmissä jopa pienistäkin asioista, eikä masennusta koskaan pitäisi aliarvioida tai jättää huomiotta, masennus on vaarallinen sairaus. Kroonista masennusta en kuitenkaan ymmärrä. Masennuksesta pääse eroon, tiedän sen.

Elämäni on ollut raiteillaan jo useita vuosia, sain sen kasaan tuon viikonlopun jälkeisen uuden vuoden paikkeilla. Nykyiset ystäväni jaksavat päivitellä positiivista suhtautumistani elämään, kuinka vastoinkäymisistä huolimatta pystyn aina löytämään auringon, enkä jaksa huolehtia tai pahoittaa mieltäni ikävistä asioista, kuinka aina jaksan hymyillä ja nauraa. Kysymys on kuitenkin päinvastaisesta asiasta: en jaksa olla masentunut, en jaksa ottaa stressiä ikävistä asioista, en jaksa murjottaa tai huolestua. Olen vain edelleen niin onnellinen, että elän. En ole ystävilleni kertonut läpikäymästäni helvetistä, mutta ehkä jonain päivänä...