Palstalla on ollut puhetta henkisesti köyhästä anopista, joka kylvää epäsopua parien välille.
Oma äitini on sellainen.
Vielä ihmettelee, kun häneen ei kukaan pidä yhteyttä tai käy katsomassa, niin usein kuin hän haluaisi.
Käymme katsomassa noin "vuoronperään", mutta joka käynnin jälkeen kukin meistä haluaa henkisesti latautua.
Itse kyllä asun kauimpana enkä kovin usein käy.
Veljeni asuu melko lähellä mutta hänellä on paljon "töitä", mistä syystä hän käy harvemmin.
No puhelinhan on aina keksitty, siitä vain soittamaan ja vittuilemaan ja haukkumaan miniää.
Veljeni muuttikin tarpeeksi kauas ettei äitini pääse kylään, silloin kun oli naimisissa.
Kesäisin hän meni lomilla sinne vaikka ei kutsuttukkaan, ihan yllärinä ja teeskenteli yli ystävällistä ryydittäen juttujaan vittuilulla.
Sisareni miehelle hän on ollut samanlainen, mutta sisareni mies sanoikin samalla mitalla takaisin ja niin rakkaan äitini vierailut loppuivat kun "lanko ei oikein tykännyt hänestä"!
Syy vieritettiin langolle.
Veljeni on viisastunut ja sanookin nykyisin ettei hänellä ole kumppania.
Omaan elämääni äitini ei pääse käsiksi.
Hän on nykyisin vanhainkodissa, enkä hae kuin kerran vuodessa hänet meille.
Itse annan mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja jos oikein pahaksi eukko käy sanon sanan sanasta ja lähetän lyylin kotiinsa.
Puhelin numeroni on salainen eikä hän tiedä sitä.
Mies ystäväänsä kohtaan hän oli suorastaan törkeä. Siittimen koko ja sänky kyvytkin rakas äitini aliarvioi vieraiden kuullen.
Jos miesystävänsä oli ottanut hakkasi häntä ja leuhkien kertoi siitä muille.
Mies ystävä teki loput ja muutti kauas hänestä.
Vanhempani ovat eronneet, mutta muistan kun avioliiton aikana äitini mollasi pitkin pientä kylää monille isääni ja vittuili syntymäpäivänä lahjallaankin isälleni.
Puhui isästämme hänen selkänsä takana pahaa ja peloitteli meitä hänellä, kuinka isä saattaa vielä jonakin yönä tulla veitsen kanssa ja tappaa meidät kaikki.
Minulle jäi traumoja siitä ihan aikuiseksi asti ja olen pelännyt, että mieheni tulee ja tappaa minut veitsellä nukkuessani.
Pelot ovat poistuneet vasta, kun puhuin niistä miehelleni ja ymmärrän että mieheni on terve normaali ihana ihminen ja että nuo pelot on vain lapsuuteni traumoja.
Kyllä tiedän mikä on paha anoppi ja henkisesti köyhä, sekä ymmärrän hyvin jos joltakin sellaiseen päreet palaa.
Toivonkin ettei nykyinen veljeni naisystävä ikinä näytä naamaansa äidilleni.
Tälläiseen ihmiseen tepsii ainoastaan että sanoo takaisin vaikka mikä olisi ja pitää välimatkaa.
Olen siitä kiitollisessa asemassa että oma anoppini on normaali.
Mutta hän ihmettelee miksi en tule toimeen äitini kanssa eikä hyväksy sitä.
En voi kertoa hänelle kuinka kamala äitini on, sillä äitini hymyilee maireasti, yli maireasti ja teeskentelee normaalia.
Enkä kuitenkaan halua kertoa kenellekkään pahaa äidistäni.
Miksi siis puututaan kirjoituksen ulkoasuun?
Eikö olisi fiksumpaa lukea se kirjoitetun tekstin sisältö eikä puuttua epäoleelliseen.
Eletään ihmisiksi ja rakastetaan toisiamme niikuin toivoisimme itseämme rakastettavan.
Oma äitini on sellainen.
Vielä ihmettelee, kun häneen ei kukaan pidä yhteyttä tai käy katsomassa, niin usein kuin hän haluaisi.
Käymme katsomassa noin "vuoronperään", mutta joka käynnin jälkeen kukin meistä haluaa henkisesti latautua.
Itse kyllä asun kauimpana enkä kovin usein käy.
Veljeni asuu melko lähellä mutta hänellä on paljon "töitä", mistä syystä hän käy harvemmin.
No puhelinhan on aina keksitty, siitä vain soittamaan ja vittuilemaan ja haukkumaan miniää.
Veljeni muuttikin tarpeeksi kauas ettei äitini pääse kylään, silloin kun oli naimisissa.
Kesäisin hän meni lomilla sinne vaikka ei kutsuttukkaan, ihan yllärinä ja teeskenteli yli ystävällistä ryydittäen juttujaan vittuilulla.
Sisareni miehelle hän on ollut samanlainen, mutta sisareni mies sanoikin samalla mitalla takaisin ja niin rakkaan äitini vierailut loppuivat kun "lanko ei oikein tykännyt hänestä"!
Syy vieritettiin langolle.
Veljeni on viisastunut ja sanookin nykyisin ettei hänellä ole kumppania.
Omaan elämääni äitini ei pääse käsiksi.
Hän on nykyisin vanhainkodissa, enkä hae kuin kerran vuodessa hänet meille.
Itse annan mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja jos oikein pahaksi eukko käy sanon sanan sanasta ja lähetän lyylin kotiinsa.
Puhelin numeroni on salainen eikä hän tiedä sitä.
Mies ystäväänsä kohtaan hän oli suorastaan törkeä. Siittimen koko ja sänky kyvytkin rakas äitini aliarvioi vieraiden kuullen.
Jos miesystävänsä oli ottanut hakkasi häntä ja leuhkien kertoi siitä muille.
Mies ystävä teki loput ja muutti kauas hänestä.
Vanhempani ovat eronneet, mutta muistan kun avioliiton aikana äitini mollasi pitkin pientä kylää monille isääni ja vittuili syntymäpäivänä lahjallaankin isälleni.
Puhui isästämme hänen selkänsä takana pahaa ja peloitteli meitä hänellä, kuinka isä saattaa vielä jonakin yönä tulla veitsen kanssa ja tappaa meidät kaikki.
Minulle jäi traumoja siitä ihan aikuiseksi asti ja olen pelännyt, että mieheni tulee ja tappaa minut veitsellä nukkuessani.
Pelot ovat poistuneet vasta, kun puhuin niistä miehelleni ja ymmärrän että mieheni on terve normaali ihana ihminen ja että nuo pelot on vain lapsuuteni traumoja.
Kyllä tiedän mikä on paha anoppi ja henkisesti köyhä, sekä ymmärrän hyvin jos joltakin sellaiseen päreet palaa.
Toivonkin ettei nykyinen veljeni naisystävä ikinä näytä naamaansa äidilleni.
Tälläiseen ihmiseen tepsii ainoastaan että sanoo takaisin vaikka mikä olisi ja pitää välimatkaa.
Olen siitä kiitollisessa asemassa että oma anoppini on normaali.
Mutta hän ihmettelee miksi en tule toimeen äitini kanssa eikä hyväksy sitä.
En voi kertoa hänelle kuinka kamala äitini on, sillä äitini hymyilee maireasti, yli maireasti ja teeskentelee normaalia.
Enkä kuitenkaan halua kertoa kenellekkään pahaa äidistäni.
Miksi siis puututaan kirjoituksen ulkoasuun?
Eikö olisi fiksumpaa lukea se kirjoitetun tekstin sisältö eikä puuttua epäoleelliseen.
Eletään ihmisiksi ja rakastetaan toisiamme niikuin toivoisimme itseämme rakastettavan.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Tuohan oli kuin suoria otteita Raimo Mäkelän kirjasta "Naamiona tervemieli". Samanlaisessa kaaoksessa olen minäkin elänyt koko elämäni.
Lapsuudessa järjettömiä selkäsaunoja ilman syytä yms. "Ein" olen oppinut sanomaan vasta aikuisena ja pitkä välimatka on todella ainoa asia, joka sinua suojelee häneltä.
"Kutsumaton vieras" kertoi eilen puhelimessa minulle jo pakanneensa kassin matkaa varten. Mieleni teki kysyä, että mihin hän on matkalla. Parempi oli ohittaa asia ikään kuin ei olisi kuullutkaan.
Tätähän se minunkin äitini tekee.
Kutsuu itsensä kyllään mutta minäkin ohitan asian muilla jutuilla.
Kerran kesässä haen hänet sitten viikoksi, mutta silloinkin touhuan omia asioitani.
Myönnettävä kyllä on, että pelkään joka yö kun hän on meillä. Hänellä on noita mielenterveys ongelmia.
En tiedä uskallanko ensi kesänä hakea häntä, ehkä muutamaksi yöksi.
On vaikeaa, sillä hän on äitini ja silti rakastan häntä.
Se että kirjoitin tänne teki oloni huojentuneeksi, saada purkaa mieltäni.
Alkuaikoina kun puhuin miehelleni hän kielsi.
Hän ei jaksanut enää kuunnella ja pahoitti mielensä kun kuuli millaisia ihmisiä on olemassa, epäillen kuitenkin puheitani ja minun mielenterveyttäni:)
No joka kerta kun äitini on ollut meillä kesällä, miehenikin on henkisesti ihan loppu ja rupeaa antamaan viikon lähetessä loppuaan takaisin, hienovaraisesti vittuillen.
Itse kyllä sanon suoraan takaisin, mutta minulla silti vie hyvin kauan että pääsen asian yli.
Täytyypä lainata tuo kirja kirjastosta.
Kamala sanoa mutta olen onnellinen että löytyi muitakin joilla on samanlaisia ongelmia.
Ne jotka eivät tunne äitiäni, ovat vain tuttuja eivät uskokkaan miten paljon pahuutta ihmis-sydämeen voi mahtua.
Hän rikkoi minun ja mieheni mummon välit tuolla kierolla toiminnallaan.
No eipä mitiä, ihan hyvä.
En pitänytkään siitä mummosta, mutta se mummo taas haukkui minut anopilleni juuri siitä syystä että kohtelen äitiäni sopimattomasti.
Jos olen puhunut asiasta, olen minä saanut hullun maineen ja se sattuu minuun vielä enemmän, se on kuin isku äidiltäni kiertotietä.
Siksi olenkin hiljaa koko naisesta, jos joku kysyy.
On niin paljon on patoutuneita loukattuja tunteita, pahoinpitelyjä, minustakin perättömiä juttuja jotka sisareni (3) kaiken lisäksi uskoo.
No nyt hän komentelee ja alistaa toisia vanhuksia vanhainkodissa ja taas ylpeilee sillä.
Voimia sinulle -nainen-
Ystävä hyvä, hanki tuo Raimo Mäkelän kirja ja lue se, niin pääset eroon syyllisyydestäsi ja ymmärrät lukemasi kautta, että "missä mennään".
Itse kukin tässä välillä on joutunut miettimään, että -olenkohan ihan sekopää, vai mitä tämä on?-
Aikoinani tuota ko. kirjaa lukiessani oli järkytykseni melkoinen, kun tajusin mistä on kysymys ja toisaalta helpotti suunnattomasti, kun sain selvitettyä, että minä en ole syyllinen hänen käytökseensä, vaan kateuden ja pahansuopuuden "purkautumiskohde".
Anteeksi pyyntöä on ihan turha odottaa, sitä ei tule koskaan. Koska äitisi ei itse ymmärrä tekevänsä väärin, vaan hän on omasta mielestään aina oikeassa ja hyvyyden perikuva. Hänen mielestään sinä olet syyllinen, tai kuka nyt sattuu milloinkin olemaan kohde. Hän mm. kertoo ystävilleen, että kuinka hän aina auttaa sinua yms.
Taitaa olla hyvä kirja sillä silmäni levisivät hämmästyksestä!
Todellakin olen odottanut häneltä anteeksi pyyntöä, mutta ei sitä koskaan tule sen olen jo hylännyt ajatuksena.
Toinen asia on, että miten ihmeessä tiesit äitini kaikille selittävän että hän auttaa minua?
Ainakin ennen hän kuulutti sitä kaikille ja minulle hän kuulutti kuinka auttaa muita.
Enää ei "kai" kerro auttavansa minua sillä näemme tosi harvoin.
Ai niin lapsille lähetti joululahjan, vaatteita, vaikka olen kieltänyt.
Voi kiesus mikä selvän näkijä:)
Äitisi kohdalla on mitä ilmeisemmin kysymys Narsismista, l. persoonallisuushäiriö. Löydät tietoa myös googlen kautta.
Minun äitini palautti aikoinaan joululahjat joulun jälkeen. Joten lopetin "tarpeettomien" lahjojen oston aikoinaan. Nyt olen sitten kiittämätön lapsi, kun en viitsi ostaa enää lahjoaja. Mutta, koska nuo palautukset aiheuttivat, niin paljon mielipahaa, olen pysynyt päätöksessäni.
Äitini myös uskoo antaneensa minulle tiettyjä tavaroita, vaikka niin ei ole koskaan tapahtunut.
Ja sitten hän kyselee minulta, että missä ne ovat. Olen sanonut hänelle, että niitä ei minulla ole, koska en ole niitä koskaan häneltä saanut.
Toivon sinun lukevan tuon kyseisen kirjan, koska se helpottaa sinua ja tajuat todella, että et ole syyllinen mihinkään.
Joskus tätä asiaa on rinnastettu "sisarkateuteen", mutta sitä se ei ole. Vaan tällä narsismia sairastavalla henkilöllä on tälläinen "suosikki järjestelmä", millä hän todistaa itselleen omaa hyvyyttään.
Taas nappiin, äitini kulkee meillä ja kyselee mihin hänen tavaransa on joutunut, samalla kyräillen ympärilleen.
Katsoo pää kallellaan pirullinen hymyilevä virne kasvoilla "no pitäkää nyt huolta niistä", vaikka hiisi vieköön kuinka sanon ettei ne ole minulla niin ei uskota!
Isäni kuoltua sain vanhan valaisimen hänen jäämistöstään ja äitini väittää sen olleen häneltä.
Hän vetää hatusta tapahtumia joita ei ikinä ole edes tapahtunut, ja niissä tapahtumissa hän on mitä herttaisin ja asiat on hyvin.
Jos kerron jotain asioita hänelle, on hän yli teatraalinen ja valuttaa krokotiilin kyyneleitä.
Pahoinpitelyistä olen sanonut, että ne olisi saanut jättää tekemättä ja hän väittää ettei niitä ikinä ole tapahtunut.
No sisarenihan niitä ei muista, sillä ei hän heitä lyönyt.
"Sisarkateus" tarkoitatko että minun sanotaan olevan sisarilleni kateellinen?
Koska väitän että minua on syrjitty ja lyöty(lue. hakattu ja juostu perässä ranstakan kanssa), haukuttu, henkisesti alistettu, jätetty vähemmälle materiaalisesti kuin rakkaudellisesti, vähätelty, teetätetty ison omakotitalon työt alle 10 vanhasta, kun toiset veti lonkkaa, jos uskaltauduin puollustamaan itseäni kun sisareni yrittivät leimata minusta pahantekijää, sain pahemmat ryöpyt niskaani kun edes yritän syyttää muita, sillä kyllähän minut tunnetaan.
Tarkoitatko että se on sitä sisarkateutta, vai onko äitini sisarilleen kateellinen?
Menempä ja googlaan, haluaisin jo nyt kirjastoon mutta olen jalkapuoli enkä vielä pääse,ennenkuin joku käy siellä.
Uskomatonta tuntuu kuin minulle olisi ikkuna auennut ja valoa virtaa.
Kuinka pienenä olen kyyneliä vuodattanut ja on ollut ahdistunut olo. Nyt tekisi mieli kiljua riemusta, vain siksi että en ole yksin.
Näin vahaksi piti elää!
Minulla meinaan on samanluontoinen tytär kuin minä ja olen pelännyt silloin kun hän oli pieni, että hänestä tulee yhtä paha ja ilkeän itsekäs kuin minä pienenä olin, enkä varmasti pärjää hänen kanssaan.
Olin kauan äitini aivopesemä omasta pahuudestani.
Kuitenkin tyttäreni kasvettua ymmärsin että tyttäreni on mitä herttaisin ja kiltein, herkkä, empaattinen, taiteellisesti lahjakas pieni aarre joka tarvitsee paljon syliä ja hellää rakkautta jota olenkin antanut hänelle, mutta joskus äitini syytökset minulle korvissani soiden.
Kamalasti tekstiä, anteeksi:)
Menen googlaamaan, suuri halaus ja lämmin ajatus.
No lähinnä tarkoitin tällä "sisarkateudella" sitä, että kun äidilläsi on niin sanottu "suosikki järjestelmä", jossa hän pitää lapsiaan eriarvoisessa asemassa. Ja kun olet kysynyt äidiltäsi, miksi hän toimii, niin kuin toimii. Niin luultavasti olet saanut äidiltäsi vastauksen kysymykseesi. -Älä hupsi, olet vain kateellinen veljellesi tai siskollesi-
Hyviä lukuhetkiä Sinulle ja jaksamista jatkossakin. Anna lapsellesi kaikki se rakkaus, mitä ilman lapsena jäit.
Ja kerro ihmeessä anopillesi tuo lapsuutesi "painajainen", kyllä hän ymmärtää. Minä kerroin aikoinani omalle anopilleni vaikeasta äiti/tytär -suhteesta ja hän on ollut paras ystäväni ja tukijani näinä vuosina. Anoppini ja äitini ovat tavanneet toisensa ja äitini on hyvin mustasukkainen anopin ja minun välisestä ystävyydestä. Ikään kuin se olisi jotenkin häneltä pois.
"Sisar kateuteen" on äitini vastannut, että hän on kaikkia kohdellut samanarvoisesti.
Anopilleni en voi kertoa asiaa.
Onneksi olen uskaltanut rakastua, kauan se veikin eikä olisi onnistunut ilman mieheni järkähtämätöntä sinnikkyyttä.
Sepä se, tuota mustasukkaisuutta olen huomannut.
Haluan vielä kiittää sinua.
Olet ollut suureksi avuksi minulle, lyhyessä hetkessä olen oppinut paljon ja minusta on tullut rikkaampi.
Luettuani löysin kohdan missä kerrotaan syitä äitini käytökseen ja minun on helpompi antaa anteeksi.
Hän on ollut sota-ajan lapsi.
Varhaislapsuudessaan, lapsuudessaan ja nuoruudessaan hän on kokenut järkyttäviä asioita ja luulen niiden vaikuttaneen häneen, sääli sillä hän ei ikinä saa tietää mitä rakkaus on.
Hyvää jatkoa ja kiitos:)
Kiitos samoin itsellesi. Joskus on hyvä purkaa mieltä anonyymisti. Ja tuo äitisi vastaus minua hieman huvitti, näinhän se on, eivät ne äidit huomaa mitään "vikaa" käytöksessään ??!?
Oma äitini on yrittänyt siirtää "suosikki järjestelmää" myös minun lapsiini. Siihen olen laittanut PISTEEN. Sanomalla, että kaikki ovat saman arvoisia, että jos annat yhdelle 10 euroa, niin se on annetava kaikille muillekin.
Kasvetaan vahvoina aikuisina, kaikesta huolimatta.
t. -nainen-
Käypä katsomassa
www.narsistienuhrientukiry.info
Siellä on infoa ja keskusteluryhmä, josta voit saada vertaistukea.