Haluaisin kovasti mielipiteitä tällaisesta asiasta, kun...
Olen seurustellut poikaystäväni kanssa yli kaksi vuotta, kihloissa on oltu siitä pari kuukautta yli vuoden. Ja nyt on alkanut häät olemaan mielessä. Alustavasti, että jos ensi kesälle. Silloin olisimme olleet yhdessä 3 vuotta ja kihloissa 2 vuotta.Minä olisin silloin 20 vuotta ja mieheni 22. Olemme erittäin sopiva pari, sen voi sanoa kuka vaan, joka meidät tuntee. Olemme samanlaisia, ja tulemme toimeen, jopa niin hyvin, että meitä ei ole saanut mikään viettämään aikaamme erillään näiden kahden vuoden aikana. Ja todella tarkoitan sitä, joka ikinen päivä me olemme nähneet toisemme ja viettäneet kaiken liikenevän ajan yhdessä 6-7 tuntia arkisin, viikonloppuisin koko ajan. Jo alusta asti sukulaiset tottuivat, että ei ollut enää vain toista vaan oli molemmat. Rakastamme toisiamme, eikä meillä ole riitoja, tietty pientä känää, mutta kun vuosia ajattelee taaksepäin, niin ei ole ollut yhtään ainutta vakavaa riitaa, jonka takia olisi pitänyt miettiä suhdetta uudelleen. Nyt muutimme yhteen, elokuun aikana. Ja yhteiselo on sitä samaa mitä tähänkin asti (paitsi näemme vähän vielä enemmän). Ei riitoja. Mikään ei ole muuttunut, koska olemme olleet niin tiiviisti yhdessä aiemminkin. Tässä siis vähän taustaa.
Ongelma (?) olisikin, että kun olen niin... noh, yritän miellyttää kaikkia. Mummoa, jonka mielestä ensin naimisiin ja sitten vasta lapsi, toista mummoa, jonka mielestä ensin koulutus (4-6 vuotta) sitten naimisiin ja lapsia, ja mieheni isovanhempia, jotka eivät tajua mitä järkeä on avoliitossa (naimisissa sitä pitäisi olla heti kun saman katon alle muutetaan). Kellään ei ole tosin oikeutta sanoa mitään, kun katselee heidän omaa elämää. Niin, tiedän, pitäisi tehdä niinkuin oma sydän sanoo, ja se sanoo, että me tulemme olemaan aina yhdessä, että miksei naimisiin. Ja lapseni haluaisin avioliiton puolelle, ei sillä, jos nyt tulisin raskaaksi niin rakastaisin lastani heti ihan niinkuin lasta, jota olisin tarkoituksella halunnut.
Niin, eihän tässä edes ole ongelmaa, teen niinkuin itse haluan. Jokaikinen tulee olemaan ylpeä, sitten kun sanomme tahdon toisillemme. Ei kenelläkään ole sitten mitään sanomista. Mutta nyt aluksi uskon, että jotkut tulevat suoraankin antamaan kritiikkiä, mitä en kestä.
Hitto. Jaksoikohan joku lukea loppuunkin asti? =)
Tämä helpotti, kun sai kirjottaa omia ajatuksiaan. Ehkäpä pitäisi varata kirkko ensi kesälle. =)
Saa kyllä kommentoidakin, ei sitä vastaan mitään ole. =)
Hyvää syksyn alkua kaikille.
Olen seurustellut poikaystäväni kanssa yli kaksi vuotta, kihloissa on oltu siitä pari kuukautta yli vuoden. Ja nyt on alkanut häät olemaan mielessä. Alustavasti, että jos ensi kesälle. Silloin olisimme olleet yhdessä 3 vuotta ja kihloissa 2 vuotta.Minä olisin silloin 20 vuotta ja mieheni 22. Olemme erittäin sopiva pari, sen voi sanoa kuka vaan, joka meidät tuntee. Olemme samanlaisia, ja tulemme toimeen, jopa niin hyvin, että meitä ei ole saanut mikään viettämään aikaamme erillään näiden kahden vuoden aikana. Ja todella tarkoitan sitä, joka ikinen päivä me olemme nähneet toisemme ja viettäneet kaiken liikenevän ajan yhdessä 6-7 tuntia arkisin, viikonloppuisin koko ajan. Jo alusta asti sukulaiset tottuivat, että ei ollut enää vain toista vaan oli molemmat. Rakastamme toisiamme, eikä meillä ole riitoja, tietty pientä känää, mutta kun vuosia ajattelee taaksepäin, niin ei ole ollut yhtään ainutta vakavaa riitaa, jonka takia olisi pitänyt miettiä suhdetta uudelleen. Nyt muutimme yhteen, elokuun aikana. Ja yhteiselo on sitä samaa mitä tähänkin asti (paitsi näemme vähän vielä enemmän). Ei riitoja. Mikään ei ole muuttunut, koska olemme olleet niin tiiviisti yhdessä aiemminkin. Tässä siis vähän taustaa.
Ongelma (?) olisikin, että kun olen niin... noh, yritän miellyttää kaikkia. Mummoa, jonka mielestä ensin naimisiin ja sitten vasta lapsi, toista mummoa, jonka mielestä ensin koulutus (4-6 vuotta) sitten naimisiin ja lapsia, ja mieheni isovanhempia, jotka eivät tajua mitä järkeä on avoliitossa (naimisissa sitä pitäisi olla heti kun saman katon alle muutetaan). Kellään ei ole tosin oikeutta sanoa mitään, kun katselee heidän omaa elämää. Niin, tiedän, pitäisi tehdä niinkuin oma sydän sanoo, ja se sanoo, että me tulemme olemaan aina yhdessä, että miksei naimisiin. Ja lapseni haluaisin avioliiton puolelle, ei sillä, jos nyt tulisin raskaaksi niin rakastaisin lastani heti ihan niinkuin lasta, jota olisin tarkoituksella halunnut.
Niin, eihän tässä edes ole ongelmaa, teen niinkuin itse haluan. Jokaikinen tulee olemaan ylpeä, sitten kun sanomme tahdon toisillemme. Ei kenelläkään ole sitten mitään sanomista. Mutta nyt aluksi uskon, että jotkut tulevat suoraankin antamaan kritiikkiä, mitä en kestä.
Hitto. Jaksoikohan joku lukea loppuunkin asti? =)
Tämä helpotti, kun sai kirjottaa omia ajatuksiaan. Ehkäpä pitäisi varata kirkko ensi kesälle. =)
Saa kyllä kommentoidakin, ei sitä vastaan mitään ole. =)
Hyvää syksyn alkua kaikille.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Niinhän se on, että niin pittää tehdä kuin oma sydän sannoo!!!:)
Mä oon sun ikiä oleva eukko,ja oon ollut kihloissa vuoden.Mäkin oisin jo valmis menemään vaik naimisiin,mut rahapuoli on viel ongelma.Mä kun haluun prinsessa häät,oon niin pirun vanhanaikainen...Ja köyhä,höh;)
Mitäs sä ennää epäröit,GO FOR IT!!!:)
Onnea!!!!
Halauksin...
niinpä! sinä ja miehesi sen tiedätte milloin olette valmiita avioliittoon. suhteenne kuulostaa toimivalta ja onnelliselta, tuskin siitä miksikään muuttuisi avioliiton myötä.
puhut kovasti omasta miellyttämisen halusta. muista että tämä on sinun elämäsi! avioliitto koskee vain sinua ja miestäsi, mahdollisesti tietenkin myös tulevia lapsianne. anna mummojen ja tätien ruikuttaa, teidän asiat ei kuulu niille paskan vertaa. ei naimisiin ole pakko mennä ikinä. ette joudu helvettiin vaikka tekisitte lapsia ennen/ilman avioliittoa=)
nauttikaa toisistanne, päätätte sitten mitä päätätte! keskustelkaa miehesi kanssa ja antakaa palaa jos siltä tuntuu! onnea joka tapauksessa=)
Antaa mennä vaan oman sydämen mukaan! Kerta noin hyvin sovitte toisillenne ja olette varmat toisista niin kirkko varaukseen ja lapsi alulle!!
Onnea teille!
kun näyttää homma olevan selvä? teet niinkun itse huvittaa, älä kuuntele vanhoja, sillä he elävät eri maailmassa kuin sinä. Jos teet kaiken kuin he odottavat/ehdottavat niin ei tule mistään mitään.
Kuulostaa tutulta. Oma tilanteeni on melkolailla samanlainen. Muista kuitenkin, että päätöksen täytyy olla teidän yhteinen. Älä siis anna omien/tulevien sukulaistesi vaikuttaa päätökseen. Tiedätte kuitenkin itse parhaiten missä vaiheessa suhteenne on. Itse tein virheen, että annoin kohteliaisuussyistä tulevan anoppini puuttua elämäämme liikaa seurustelun alussa. Nyt saan taistella vastaan joka asiassa kun haluaisimme elää omaa elämäämme. Häät tulossa ensi kesänä ympäristön mielipiteistä huolimatta. Onnea teille!!!
Jos kumpikin on suhteessa kympillä mukana, niin naimisiin on hyvä mennä. Avioliitto lujittaa yhteenkuuluvuutta erityisesti muiden ihmisten silmissä. Te olette oikea pariskunta vasta kun olette naimisissa.
-Deus *www.regnumamoris.com*
Omapa on päätöksesi mutta purkaanpa sinulle oman tarinani...
Olin 19 kun menin kihloihin vuotta vanhemman poikaystäväni kanssa.Olimme myös kaikkien unelma pari.Kaikki sujui hyvin ja olimme täysin yhtä.Emme koskaan tapelleet(mitä nyt pientä kinaa joskus).Mutta kaikki ei sujunutkaan kuin sadussa.Petyimme molemmat. Asuimme yhdessä viisi vuotta ja hankimme oman asunnon.Lopulta kaikki vain lässähti.
Huomasimme että olemme ennemmin parhaat ystävät kuin rakastavaiset. Juttelimme asiasta paljon ja totesimme että mitä pilaamme molempien nuorta elämää.
Ja niin 6 yhteisen vuoden jälkeen purimme kihlauksen mutta asuimme kuitenkin vielä pari kuukautta yhdessä,koska ei meidän tarvinnut tapella mistään.
Mutta nyt vasta 25-vuotiaana olen huomannut että olen todella rakastunut nykyiseen poikakaveriini!Ehkä se rakkaus mitä tunsin ex-kihlattuani kohtaan oli jotain muuta,ei sitä aitoa mitä tulisi tuntea loppuelämän vierelläsi olevaa kumppania kohtaan...Rakkautta on näköjään monenlaista!Ja kukapa sitä voi tunnistaa ennenkun on sen todellisen ja aidon tunteen löytänyt monien virheiden ja erehdysten kautta!
Mutta semmoinen tarina...hieman ehkä sekava kun väsyksissä tätä kirjoittelen.
Eipä sitä voi mennä toista neuvomaan; itse se on kaikki päätettävä ja tunnettava kuten itsekkin totesit samaan suuntaan. Mutta kaikkea hyvää teille!! Oli päätöksesi ja ratkaisusi mikä tahansa!=)
Kun kirjoitat, että haluat helposti yrittää mielyttää kaikkia muita paitsi itseäsi, herää kyllä kysymys, että miten paljon suhteestasi on toisen mielyttämistä.
Mutta se ei ole aihe, vaan se, että teet niin kuin TAHDOT ja niin kuin HALUAT, niin kuin JÄRKEILET, että on hyvä. Sydämen äänen noudattaminen on kyllä ihan hyvä neuvo myös - tavallaan, mutta erityisesti, jos tunnet ongelmaksesi mielyttämisen tarpeen, sinun on noustava muurin päälle seisomaan ja huudettava kaikille, mitä SINÄ ajattelet ja mitä SINÄ haluat. Ja teet juuri niin.
Voit ehkä kuunnella neuvoja, mutta lopulta tunne, että sinä teet päätöksesi. Sinä valitset. Jos haluat elää avoliitossa, niin sinä elät avoliitossa, se ei kuulu muille. Jos teet lapsen, niin sinä teet lapsen eikä se kuulu muille kuin sinulle ja lapsen isälle. Olit sitten naimisissa tai et.
Kuulostat olevan todella kiltti. Ei kiltteys ole ollenkaan paha. Mutta todella, jos isovanhempiesi murheet liikkuvat sillä tasolla, että voiko asua avoliitossa tai missä järjestyksessä opiskelu, avioliitto ja lapsi tulee järjestää, niin ongelmat eivät todellakaan ole syviä. Voit aivan huoletta heittää kaikkien isovanhempien mielipiteen mielestäsi ja keskittyä suhteeseesi.
Tätini sanoi minusta erittäin osuvasti: Tyttäreni sanoo, ettei hän missään tapauksessa mene naimisiin asumatta ensin miehensä kanssa avoliitossa, sillä mistä sitä muuten tietää, miten homma sujuisi. ... (myöhemmin) Kun menin naimisiin, niin, me emme tietenkään asuneet yhdessä yötäkään ennen kuin meidät oli vihitty, ...
Tämän "viihteen" tarkoitus oli sanoa, että eri aikana eri asenteet, eri tavat, ne voi myös ymmärtäen hyväksyä. Tädin sanoin: me teimme ajan vaatimusten mukaan ja tyttäreni oman aikansa vaatimusten mukaan, molemmat asiat ovat kunnioitettavia ja oikeita.
Hei,
oli oikein mukavaa kun kommentoitte, se saa olon tuntemaan varmemmaksi ja pysymään paremmin päätöksessä. =)
Itselleni on tärkeää, että lapsi syntyisi avioliittoon, koska äitini oli 17 vuotta kun alkoi odottaa minua, ja meni sitten 3-4 kuulla raskaana ollessaan naimisiin isäni kanssa. He ovat yhä yhdessä 20 vuoden jälkeenkin, mutta entäpä jos eivät olisi? Avioliitto olisi ollutkin helvetti...? Olen itse miettinyt joskus, että menivätkö he naimisiin VAIN koska äitini oli raskaana. Ja itseasiassa uskon sen olevan erittäin suuri syy siihen, että he menivät naimisiin. Mutta siis, en haluaisi koskaan itse kuulla, että olin syy huonoon ja heppoisesti solmittuun avioliittoon. Onneksi en sitä ole, onneksi olen rakastettu. =)
Täytyypä tästä lähteä heti vapaapäivän saadessani ajelemaan kotikulmille varaamaan kirkkoa! =) voi että elämä on ihanaa.... hymyilyttää niin...
Kiitos vielä kerran, onnea kaikille elämässänne.
Se on nyt sitten siinä =)
Kirkko ja pappi odottaa valmiina 12.7 kello 12:30
Hurjaa.... =)