olen kolmekymppinen nainen, olemme olleet mieheni kanssa yhdessä reilut 6 vuotta, josta 2 ½ v naimisissa, meillä on 2 lasta.
päädyimme aikanaan yhteen, koska tulin vahingossa raskaaksi alle vuoden seurustelun jälkeen. tai kyllähän me naimisiin menimme tietysti rakkaudesta, mutta ilman lapsia, olisimme varmaankin eronneet kauan sitten.
lähes 2 v sitten minusta tuntui ensimmäisen kerran, etten halua jatkaa avioliittoamme. minusta tuntui, etten rakasta miestäni tarpeeksi. silloin vaakakupissa painoi kuitenkin enemmän suhteemme hyvät puolet ja päätin, että haluan sittenkin vielä jatkaa liittoamme.
jonkin aikaa kaikki menikin hyvin, mutta viime kesänä samat ajatukset alkoivat tulla takaisin. ahdistus sisälläni vain kasvoi ja huomasin potevani hirveää vapauden kaipuuta. tapasin pikkujouluissa toisen miehen, pidimme yhteyttä pari vkoa, tapasimme pari kertaa, mutta kumpaakaan ei kiinnostanut sen enempää. mieheni oli kuitenkin lukenut sähköpostejani ja puhelintani ja käry kävi. olemme viimeisen kuukauden ajan pohtineet suhdettamme yhdessä mieheni kanssa päivittäin. keskustelut ovat olleet todella hyviä, mutta toisaalta tuntuu, että mitä enemmän puhutaan sen mutkikkaammaksi asiat menevät. yhtä mieltä olemme siitä, että suhteemme on päässyt väljähtymään ja arki on astunut kuvioon tosi rankasti. mieheni haluaa paikata tilannetta, mutta minä en jaksaisi enää edes yrittää. tuntuu niin pahalta, kun hän yrittää niin kovasti, mutta minä en pysty vastaamaan.
jotenkin en vaan kestä miestäni, en halua olla hänen lähellään, välillä jopa tuntuu, että vihaan häntä.
mieheni luulee, että minun tunteeni johtuvat tästä toisesta miehestä, mutta ei se ole niin. suoraan sanottuna en haluaisi olla naimisissa, en seurustella enkä mitään muutakaan kenekään miehen kanssa tällä hetkellä. olisi ihanaa olla ihan yksin lasten kanssa.
toisaalta eroaminen pelottaa ihan helkkaristi, lapsille asian selittäminen ja muille sukulaisille, yksin kaikesta arjesta huolehtiminen yms. en ole oikeastaan koskaan edes asunut yksin.
ja sitten taas tuntuu, että elämä on aivan liian lyhyt onnettomana elämiseen. kuitenkin pelottaa, että entäpä jos teenkin väärän ratkaisun.
pää hajoaa kohta näitten omien ajatusten ja vatvomisten kanssa :(
päädyimme aikanaan yhteen, koska tulin vahingossa raskaaksi alle vuoden seurustelun jälkeen. tai kyllähän me naimisiin menimme tietysti rakkaudesta, mutta ilman lapsia, olisimme varmaankin eronneet kauan sitten.
lähes 2 v sitten minusta tuntui ensimmäisen kerran, etten halua jatkaa avioliittoamme. minusta tuntui, etten rakasta miestäni tarpeeksi. silloin vaakakupissa painoi kuitenkin enemmän suhteemme hyvät puolet ja päätin, että haluan sittenkin vielä jatkaa liittoamme.
jonkin aikaa kaikki menikin hyvin, mutta viime kesänä samat ajatukset alkoivat tulla takaisin. ahdistus sisälläni vain kasvoi ja huomasin potevani hirveää vapauden kaipuuta. tapasin pikkujouluissa toisen miehen, pidimme yhteyttä pari vkoa, tapasimme pari kertaa, mutta kumpaakaan ei kiinnostanut sen enempää. mieheni oli kuitenkin lukenut sähköpostejani ja puhelintani ja käry kävi. olemme viimeisen kuukauden ajan pohtineet suhdettamme yhdessä mieheni kanssa päivittäin. keskustelut ovat olleet todella hyviä, mutta toisaalta tuntuu, että mitä enemmän puhutaan sen mutkikkaammaksi asiat menevät. yhtä mieltä olemme siitä, että suhteemme on päässyt väljähtymään ja arki on astunut kuvioon tosi rankasti. mieheni haluaa paikata tilannetta, mutta minä en jaksaisi enää edes yrittää. tuntuu niin pahalta, kun hän yrittää niin kovasti, mutta minä en pysty vastaamaan.
jotenkin en vaan kestä miestäni, en halua olla hänen lähellään, välillä jopa tuntuu, että vihaan häntä.
mieheni luulee, että minun tunteeni johtuvat tästä toisesta miehestä, mutta ei se ole niin. suoraan sanottuna en haluaisi olla naimisissa, en seurustella enkä mitään muutakaan kenekään miehen kanssa tällä hetkellä. olisi ihanaa olla ihan yksin lasten kanssa.
toisaalta eroaminen pelottaa ihan helkkaristi, lapsille asian selittäminen ja muille sukulaisille, yksin kaikesta arjesta huolehtiminen yms. en ole oikeastaan koskaan edes asunut yksin.
ja sitten taas tuntuu, että elämä on aivan liian lyhyt onnettomana elämiseen. kuitenkin pelottaa, että entäpä jos teenkin väärän ratkaisun.
pää hajoaa kohta näitten omien ajatusten ja vatvomisten kanssa :(
Vastaukset 20
Vanhimmat
Pahalta kuulostaa. Sain tekstistäsi sen käsityksen, että miehesi yrittää toiminnan kautta saada tunteitasi muuttumaan - kenties mielistelee. Sekin tilanne on tasapainoton.
Olet jo pidempään kärsinyt miehesi välttelystä. Syitä voidaan aina hakea lapsuudesta yms. Se ei nyt ole järkevää.
Jos tunnet psykologiaa, niin huomaathan kuvanneesi klassiseen ehdollistumiseen perustuvan torjumiskäyttäytymisen, jonka ensisijaisena kohteena on miehesi. Ja mitä ilmeisimmin se on syntynyt kokemuksista. Syystä tai toisesta on vuosien saatossa kertynyt enemmän mieheesi liittyviä mielipahan kuin mielihyvän kokemuksia.
On tärkeää että hyväksyt seuraavat asiat, jos haluat tilanteen paremmaksi. (1) Tunteesi ovat tosia, sillä niiden perusta on elimistössäsi ja elimistöllisessä tuntemuksessa (2) Tunteitasi et voi käskien muuttaa. (3) Miehesi ei kannata yrittää olla toisenlainen vaan aivan puhtaasti oma itsensä. (4) Vain ajan myötä arjessa saattavat tunteesi muuttua. (5) Niiden kahdenkeskinen erittely luultavasti vain pahentaa tilannetta eikä edistä. (6) Parisuhdeneuvojasta saattaa olla apua.
Kuvaamaasi kriisiaikaan liittyen seuraavat neuvot vielä: A) Kumpikin pidättyy ulkopuolisista kontakteista. Teit siinä tapailussa erittäin vakavan virheen, jonka seurauksista kannat vastuuta. Eniten petit ja ilmeisesti petät itseäsi. B) Riittää että selviää päivästä toiseen. C) On haettava apua, joka auttaisi jäsentämään mistä on kyse. D) Olet luultavasti eniten hukassa itsesi kanssa, jonka vuoksi tee itseesi kohdistuvaa työtä (terapia). E) Oletko varma, ettei elämän kuormitus ole ollut liian kovaa ja ettet ole vain kroonisesti väsynyt?
Mutta, miten tämän asian saisi väännettyä miehelle ? Että lopettaisi mielistelyn ja aikomukset itsensä muuttamiseen ? Miten miehen saa ymmärtämään, että pidän hänestä omana itsenään, mutta se ei ole rakkautta. Jos mies muuttuu hän ei ole enää sama mies johon joskus ihastuin ja josta pidän. Sellainen itsensä muuttaminen on itsensä ja toisen pettämistä.
kiitos tosi paljon vastauksestasi, onnistuit jotenkin hirveän hyvin analysoimaan tilannettamme.
meillä on itseasiassa vielä tällä viikolla aika perhenuvolaan, että josko sieltä jotain apua löytyisi.
en haluaisi sekoitta lapsia sillä, että toinen kokeeksi muuttaisi muualle ja jonkin ajan kuluttua takaisin ja mitä sitten jos taas toinen muuttaisi pois...? haluaisin yrittää tehdä lopullisen päätöksen heti kerralla.
Moi,
minulla on aivan sama tilanne kuin sinulla, sillä erotuksella, että olen mies, niin ja olen pettänyt vaimoani oikeasti ja minulla on vielä nyt toinenkin suhde. Niin tuohon se saattaa johtaa, jos asioita vehtaa liian kauan.
Poismuuttaminen olisi jotenkin rankkaa, mutta en oikein näe muita vaihtoehtoja. Ei ole oikein, että toinen (vaimoni) joutuu kärsimään rakkaudettomasta suhteesta. Vaikka emme riitele juurikaan vaimoni kanssa, lapset ehkä astivat, että kaikki ei ole ok. En ole esim. halannut tai pussannut vaimoani tämän vuoden puolella vielä kertaakaan.
No tästä ei nyt tainnut olla sinulle mitään apua. Kunhan vain halusin sanoa, että muitakin on samassa veneessä.
vähän alkaa vaikuttaa, että olette vielä "keskenkasvuisia" kakaroita, joka päivä pitäisi olla yhtä juhlaa, ei saisi arki tulla kuvioihin,niin vaan on että se tulee ennemmin tai myöhemmin, ja se sitä todellista rakkautta vasta on, kun jaksetaan rämpiä yhdessä eteenpäin..mutta teillä kun suhde ei hetkellisesti toimi(sexi nimittäin) niin heti vaan ero päälle ja uutta hakemaan..IHMETTELEN VAAN NYKYAIKAA?
Kerroit, että olette puhuneet päivittäin asiasta, mutta silti miehelläsi on käsitys, että tunteesi johtuvat vain toisesta miehestä.
Ei se puhuminen auta jos ei ole rehellinen, eihän sillä pääse eteenpäin.
Sinun pitäisi kertoa totuus miehellesi, ehkä asiat alkavat selvitä vasta sitten.
En minä ainakaan ymmärrä mitä hyötyä on puhumisesta asian vierestä.
Kun menette sinne perheneuvolaan, kerro kaikki.
Ei siitä muuten mitään pitkäaikaista hyötyä ole.
Tuo on suoraan kuin ex-avokkini ja lasteni äidin kynästä aina tuota perheenperustamiskuviota myöten.
Olen everstiluutnantin kanssa samaa mieltä siitä, että kyse voi olla kasautuneista murheista ja stressistä ja kaikkiaan olet nykyisessä elämäntilanteessi onneton (johon miehesi valitettavasti on nivoutunt). Toisin sanoen, miehesi persoona yms. ei välttämättä ole onnettomuutesi syynä, vaan tilanne on paljon monisyisempi.
Ero ei kuitenkaan ole ainoa ratkaisu. Suosittelen, että tutustut YH-vanhempien ja uusperheiden keskustelupalstoihin, jotta saat käsityksen siitä millaista "onnea" on luvassa eron jälkeen. Miehesi tulee taatusti katkeroitumaan joksikin ajaksi (voi kestää vuosiakin), jos hänet nyt jätät. Mutta toisaalta, jos sinulla ei ole rahkeita alkaa suhteenne korjaamiseenkaan (terapia ja muu), niin ei siihen paljoa jää vaihtoehdoksi. Mutta valmistaudu paljon rankempaan vaiheeseen elämässäsi jos päätät erota.
Aivan kuin olisin paria kohtaa lukuunottamatta itse kirjoittanut viestin.
Minä olen asunut nyt kolmekuukautta kahden lapsen kanssa yksin, mies tosi rikki, ei suostu myymään taloamme.
Minulla menee ihan hyvin paitsi en olisi ihan yksin jaksanut enkä jaksa yksin edelleenkään, oli toinen mies jo kun muuton pois....
Se on minusta pirullisinta itseäänkin saatikka toista kohtaan kun on se "toinen " mies tai nainen jokaliittyy omien tunteiden tulkitsemiseen?!?!
Myös se välinpitämättömyys lapsien kohdalla ! On täysin utopiaa luulla tietävänsä miten lapset sen kokevat.
Olla oma itsensä ja ilman ulkopuolisia vaikutteita niin pystyisi kovinkin paljon kantamaan myös vastuuta koska ne haastasivat jokaisen oman vastuuntunnon kautta. Liika ulkoa päin tapahtuva "opastus" on arveluttavaa.
Suhteeseenhan kuuluu myös se että tuntemukset vaihtelee ja ei aina tarvitse toista kokea yhtä tärkeäksi tai olla jotenkin palvottu ennen kuin on tyytyväinen. "vapaus" voi olla vaikeakin käsite sillä keneltä sitä vapautta sitten oikeasti halutaan ehkä itseltäkin. Tai muulta vastuulta minkä kokee ja kumppani onkin "syyllinen"..
Juuri hiljattain olivat nuoret parit oikein yleisön edessä pohtimissa tätä samaa pulmaa.
Näyttää olevan kaikilla sama ongelma.
Kaikki asuntojen myymiset tunnesekoilujen takia on ihan järjetöntä. Kun tuota tahtia vaihdellaan partnereita ja asuntoja niin siinä käy hyvin huonosti.Yleensä ne on vielä pitkälti vanhempien rahoittamia.Suomen maassa pitää olla katto pään päällä jos meinaa asua.Tienatkaa itse rahat kaikkeen mitä kulutatte niin siinä oppii arvostamaan muutakin kuin alapään asioita.
*Olisi ihanaa olla ihan yksin lasten kanssa*
Mistäs tiedät? Kysy joltain joka on yksin lasten kanssa... Ei taida olla niin ihanaa.
kun edellinenkin, et taida kovin kypsä ajatuksineen olla, jos kuvittelet, että yksinhuotajuus olisi ruusuilla tanssimista,mieti nyt kaksi kertaa ennenkuin teet mitään peruuttamatonta.
mä olen jo nyt hirveen paljon yksin lasten kanssa illat, koska mies on joko töissä, tietokoneella, nukkuu tms...ja nautin siitä.
Se EI ole sama asia.
Siis on todellakin kaksi eri asiaa jos miehesi on töissä, tietokoneella tms tai hän asuu eri osoitteessa. Noita kahta yksinolon tunnetta ei voi verrata toisiinsa. Itselläni ja vaimollani ollut samantapaisia oireita, jolloin vaimoni tunsi samoin kun sinä nyt, kaipasi yksin oloa koska se oli niin upeaa. Sattuikin sitten niin, että jouduin pitkälle työkomennukselle, siten että vain v:loput kotona. Jokusen viikon vaimo oikein nautti yksinolosta, mutta sitten alkoikin ääni muuttua kellossa. Elämästä tuli yksinäistä ja jostain syövereistä kadonnut rakkauskin löytyi
Mieti hyvä ihminen.
Olen ollut yh:na nyt vuoden, en omasta tahdosta, vaan perheen isä jätti toisen naisen takia.
Ei tämä ole helppoa, ei herkkua, ei kadehdittavaa.Miten mielelläni sanoisin sille toiselle ihmiselle, ole sinä lasten kanssa, minä käyn kaupassa tms.
Miten olisi kiva jutella illalla kun on saatu lapset nukkumaan. Miten ihanaa olisi jos olisi joku joka sanoisi jonkun ystävällisen sanan, miten taivaallista olisi käpertyä kainaloon.
Ei mulla ole ketään. Ei ole sitä psyykkistä turvallisuuden tunnetta. Olen ihan yksin.
Älä pyri yh:ksi, pidä kynsin hampain kiinni sun parisuhteesta ja tee töitä sen eteen. Etkä voi olla lapsille isä, sinä olet äiti. Lapset tarvitsevat myös isän.
Olen sulle kateellinen ja katkera, et edes tajua miten hyvin sulla on asiat!
Minä taas olen eri mieltä. On kypsää pohtia näitä ajatuksia. Epäreilua se on toista kohtaan jäädä liittoon,jos toista ei rakasta niin paljon kuin toinen sinua.
Itse samassa tilanteessa olen ollut ja se on hermoja rassaavaa sekä itseä kohtaa että toista. Ja loppujen lopuksi lapsetkin jo aistivat sen kylmyyden isän ja äidin välillä.
Yksinhuoltajuus(meillä yhteishuoltajuus tosin)ei ole ruusuilla tanssimista, mutta nyt kaikilla on paljon parempi olla. Vaikka sanotaan, että parasta mitä lapsille voi tarjota on kaksi vanhempaa yhdessä eläen, se ei tässä meidän tapauksessa olisi ollut paras mahdollisuus.
Meidän tapauksessa lapset näkevät säännöllisesti isäänsä, ja edelleen ex-miehen kanssa teemme suurimmat päätökset yhdessä koskien lapsiamme. Hän on menny jo elämässä eteenpäin, uuden ihmisen kanssa..erostamme kohta vuosi. Minä en, eikä siihen ole tarvettakaan tällä hetkellä. Sen vuoksi en halunnut liittoamme jatkaa, että minulla olisi helpompaa, enkä myöskään aloita sen takia uutta suhdetta.
Sanan "rakastaminen" taakse. "jos ei rakasta tarpeeksi niin" toikihan vaistoaa kaikki sen jos kohtelee ja esennoituu toiseen kuin vieraaseen. Yleensä se on kuitenkin kyvyttömyyttä jäsentää omia tunteitaan ja täten käyttää "kouluttamiseen ja nöyryttämiseen" toista kohtaan sitä välinpitämättömyyttään ja hakee vastausta omiin kysymyksiinsä omista tunteistaan.
Täten tehdään syyllinen toisesta tai sanotaan ylimalaksiesti että en "rakasta" tarpeeksi..
Intohimojen ja rakastamisen sekä vastuiden suhteet ovat vain sekaisin omassa "kopassa".
LApset ovat vain välikappaleita ja heille ns: etsitään paikkaa missä muka olisi paras olla. LApsen elämä on sillä hetkellä rikottu lopullisesti kun bio vanhemmat eivät ole hänen käytössään turvan ym antajina. Tokihan bio avanhempi voi olla vaikka kuinka ilkeä lapselle juuri siksi ettei hän "rakasta" tarpeeksi lapsen toista bio vanhempaa.
Varmasti jokainen toivoisi ettei asioita yleistettäisi kuitenkaan..
Mielestäni taas olisi vastuusta pakenemista nimenomaan jos näitä asioita ei pohtisi. Sekä mielestäni senkin takia juuri asiasta pitäisi puhua, ettei asiat menisi siihen että kohtelisi sitä toista kuin vierasta.
Tässä tapauksessa ei ketään ole syyllistetty, päinvastoin. Molemmat kuuntelivat toisiaan ja ratkaisu tehtiin yhdessä.
Kouluttamiseen ja nöyryyttämiseen?
Ylimalkaisesti? Mistähän tietosi saat? Jokainen ero on tapauskohtainen, ja varmasti suurinosa kaikista eroajista potee syyllisyyttä itse ja miettii mikä meni vikaan, olisiko jonkun asian voinut tehdä toisin. En tiedä oletko itse eronnut, mutta ainakaan meidän tapauksessa se nyt ei ihan noin helposti mennyt. Enkä kaikkia eron syitä edes lähde tähän erottelemaan.
Ja onhan lapsella biovanhemmat käytössään jatkuvasti turvan antajana, ei se erilleen muutto sitä asiaa miksikään muuta(toki on ääripää tilanteita).
Ja tottakai ihanne olisi ollut että koko perhe olisi pystynyt elämään yhteisessä kodissa, suurimman osan ainakin haave on juuri se ja siihen pyritään, joskus se ei vain ole mahdollista.
Lapsia ei ole käytetty missään vaiheessa välikappaleina ja tottakai heille etsitään paikkaa missä on, ei siis muka, paras olla.
Mutta nänhan se menee, että mielipiteitä on ja pitääkin olla montaa, mutta ketän ainakaan minä en lähtisi täällä tuomitsemaan valinnoistaan.
Sama tarina, tosin yhdessä oltu 16 vuotta, joista 4 naimisissa. Aina olen ajatellut, että ei tämä suhde koko elämän kestä, mutta silti olen ajautunut aina vain syvemmälle. Nyt on lapset, talo, avioliitto.
Vapauden kaipuu on kasvanut kokoajan suuremmaksi. Yritän kovasti työntää sitä taka-alalle ja selitellä sitä milloin milläkin kriisillä, mutta ei tunnu auttavan. Olen potenut tätä ainakin 10 vuotta...
Ainut asia mikä minut pitää kiinni miehessäni, on, että jos eroisimme, hän joutuisi taloudellisesti aika tiukoille. Sitten mietin, että miten lapsemme viettäisivät isänsä luona pienen pienessä asunnossa aikaa viikonloppuisin, ja luovun ero-ajatuksesta.
Eli taloudelliset syyt painavat ja olenkin miettinyt että onko se yleisin syy pysyä liitossa; miehet eivät jätä vaimojaan, sillä potevat huolta vaimojen pärjäämisestä (yleensähän se on mies joka tienaa/omistaa enemmän). Sitten he ottavat salarakkaan.
Nyt olen varannut meille ajan terapiasta. Se alkaa tosin vasta toukokuussa. Tarkoitus on saada lopultakin tähän jahkailuun jotain tolkkua. Taidan tosin ladata liikaa odotuksia tuohon terapiaan.
Järki tässä tosiaan lähtee.