pettymyksestä toiseen

eräs jehu (11/20) kirjoitti:

Vaikka kerroin, etten ollut äkkipikainen. En ollut väkivaltainen, mutta terävä kieli minulla kyllä oli. Muistan todellakin monta hyvin rumaa tilannetta joilla loukkasin vaimoani tai ystäviäni. Monet niistä on tehty niin, että olen voinut anteeksi pyytää ja sopia. Mutta vaikka kieleni oli terävä ja loukkaavakin olimme vaimoni kanssa muuten onnellisia. Kuitenkin ennen oli ollut se, että kun tuli tuuletuksen paikka silloin tuuletettiin. Ei tapellen eikä tingaten vaan reilusti ja reippaasti sanoen. Itkien ja murehtien. Avoimesti ja rehellisesti, koska ei ollut mitään salattavaa, niin luulin. Aina tunnettiin syvää henkistä krapulaa. Muistan erään kauniin iltapäivän kun tulin kotiin. Vaimoni itki ruokapöydän äärellä ja selasi puhelinluettelon karttasivuja. Muistan sen kuin eilisen jopa paremmin kuin sen eilisen. Ihmettelin, että mitä hän etsii, kertoi etsivänsä *****tietä. Kaverina hänelle menin etsimään sitä ja siinä kysyin mitä varten. Hän kertoi muuttavan tyttärien kanssa sinne asumaan. Tiedätte, että se koski minuun. Kun kysyin, että kuinka niin ja miksi. Olin humalassa sanonut, että he saavat lähteä, olin käskenyt päissäni heidät lähtemään pois kotoa. Siinä oli sanat siinä oli tapaus joka on pysynyt mielessä. Pyysin vaimoltani anteeksi ja kerroin, että jos täältä joku lähteen niin minun on siihen syy ja minä lähden. Mutta sovitaanko asia. Asia sovittiin itkien. Tuo on jäänyt mieleeni sitä mietin vieläkin usein, tiedän, että olen niin tehnyt. Ei minun tarvitse sitä mitenkään toiseksi väittää. Mutta siitä olen varma, ettei sellaista sattunut toiste. Se, että olin alkanut vaimolleni tuommoista esittämään siinä oli minussa ollut jotain kamalaa. En ollut kuitenkaan käynyt mitenkään käsiksi enkä pakottanut, olin vain hyvin jyrkkään sen sanonut. Käskien. Tuo oli semmoinen jota en olisi halunnut tehdä, ainakin näin perästä päin olen vielä yksin saanut sitä miettiä ja olen saanut siitä kantaa suurta tuskaa, tuskaa lisää vielä sekin kun nykyisin saa niin monelta kuulla kuinka mies tai jopa aviovaimo on pannut toisensa pihalle. Alkanut räyhäämään. Mutta kuitenkin vaikka tämmöistäkin meillä sattui oli elämämme mukavaa.
Pienet riidat silloin tällöin saivat meidät molemmat pysähtymään ja miettimään omaa minäämme, uskalsimme sanoa ja uskalsimme kertoa toisille hyvinkin kipeät asiat. Pidimme toisiamme kainalossa, halasimme. Minä kysyin, että haluatko tanssia. Vaimoni kertoi sen jääneen hänen elämästä silloin kun olimme tavanneet ja tanssimattomuuden sopineet ja minä uskoin, tietämättä, että hyvin moni ilta oli ollutkin juuri tanssi-ilta. Tämän sain tietää siten kuin toisaalla kerroin.
Moni pitää tyhmänä, että tanssimiseen päättyy kahden ihmisen avio-onni. Onko oikein ajatella, että se päätyi tanssimiseen. Ei se siihen todellakaan yksin päättynyt vaan siihen, ettei vaimollani ole uskallusta kertoa totuutta noihin tanssireissuihin nähden. Hän ei voi eikä uskalla kertoa sitä miksi hän petti minua ja miksi hän ei suvainnut sitä, että olisi voinut säästää edes avioliittomme ”ensiaskeleet” yhteiseksi onneksi – elämäni ekatanssiksi. Vaan nekin tuli tuhlata vieraalle miehelle. Mitä muuta hän tuhlasi sille kuin avioliiton parketille. Hän tuhlasi sellaisen hienon asian jota meillä oli, meillä oli sovitteleva yhteishenki, vaikka joskus riitelimme me myöskin sovittelimme. Kumpikaan meistä ei syytellyt toista tahtomattaan ja antoi toiselle mahdollisuuden puhua ja puhui itse. Totuutta, ainakin uskottavasti. Nyt emme voi enää puhua rehellisesti, tai emme osaa enää olla avoimia.
         

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä