Hei kaikki joilla on kokemusta kaukosuhteista. Miten suhteen oikeasti saa toimimaan kun välimatkaa on 500 kilometriä? Olen poikaystäväni kanssa elänyt kaukosuhteessa nyt kaksi kuukautta. Kaikki tuntuu vaikealta. Ikävä on koko ajan. Puhumme puhelimessa päivittäin tunteja ja juttelemme messengerissä. Tiedän että tätä kestää vain vuoden, mutta aika tuntuu matelevan. Näemme kerran tai kaksi kuussa ja aika yhdessä on ihanaa. Arkeen palaaminen sattuu kuitenkin molempiin. Tuntuu että molemmilla on pinna kireällä ja pienistäkin asioista tulee kinaa. Mitä meidän pitäisi tehdä, että suhteemme kestäisi tämän ajan erossa? Antakaa neuvoja ja vinkkejä, en halua menettää poikaystävääni!
Miten se toimii?
Yksinäinen
51237
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Minulla oli kaukosuhde, jossa välimatkaa oli peräti 8000 kilometriä ja se oli ennen kännyköiden ja netin aikaa. Kultani oli vuoden työkomennuksella Japanissa. Lankapuhelut olisivat maksaneet mielettömiä, joten soiteltiin vaan pakottavan tarpeen tullen ja muu aika pidettiin yhteyttä kirjeitse. Kirjoiteltiin toinen toisillemme joka päivä pitkiä, ihania kirjeitä! Niitä oli aina mukava sekä odottaa että laatia ja laittaa mukaan jotain pikkukivaa, valokuvia, kuivattuja kukkia yms. Vuosi hurahti siivillä, vaikka ikävä oli kova. Mutta jälleennäkeminen oli sitäkin mukavampi. Vielä 15 vuoden jälkeen minulla on ne kirjeet tallella ja edelleenkin lueskelen niitä silloin tällöin kun kaipaan elämääni romantiikkaa...
Itselläni on aivan samanlainen tilanne ollut jo viime syksystä asti. Alku oli meilläkin tosi vaikea ja ikävä oli koko ajan. Mutta ajan mittaan sekin helpotti. Teillä on kuitenkin mennyt vasta kaksi kuukautta, joten älä huoli. Aika kuluu koko ajan ja ikäväkin muuttaa muotoaan.
Sitten kun sen toisen näkee, tunne on aivan uskomaton, mutta sitä vaikeampi on sitten palata normaaleihin rutiineihin - yksin. Toisinaan se ikävä muuttuu kiukuksi ja sen sitten purkaa siihen toiseen. Siitä tulee sitten huono omatunto ja entistä pahempi olo. Kuten muutenkin suhteessa, tästäkin kannattaa puhua. Ainakin meillä tilanne helpotti ja kiukku laantui kun sanoi suoraan toiselle miltä tuntui (siten myös ehkäisee sen väärinkäsityksen että se toinen luulee kiukun johtuvan nimenomaan hänen käyttäytymisestään/sanoistaan tms..)
Me näemme myös kerran pari kuukaudessa, joskus harvemminkin. Se on rankkaa. Mutta kun ei elämää voi elää pelkästään ikävöiden tai toisessa kiinni. Kannattaa nauttia yksinolosta ja kavereista, keksiä uusia harrastuksia ym. Siten aika kuluu nopeammin, ja elämään tulee muutakin sisältöä kuin kipeä kaipuu.
Puhun nyt omasta kokemuksesta,enkä tiedä miltä nämä toisen korvaan kuulostavat. Mutta kun ikinä ei voi tietä miten käy, on ihan sama vaikka sitten toivoa parasta. Ei kai elämän tai rakkauden aina niin helppoa tarvitse olla. Ja kun kerta taidat todella rakastaa poikaystävääsi, niin anna mennä vaan! Välimatka on vain kilometrejä, harvinaisen huono syy lopettaa suhde jos rakkautta riittää ja luottamus pelaa.
tsemppiä!
ps.ja pienten kirjeiden/pakettien ja kaikenlaisten yllärien lähettäminen piristää kummasti. molempia :)
Tapasin joulukuussa miehen, joka asuu toisella paikkakunnalla. Olemme heti pitäneet tiiviisti yhteyttä nykyaikaisin keinoin ja tavanneetkin. Ja uutta tapaamista suunnittelemme, tunne on mieletön. Minulla on takana vaikea avioero, joten tämä tuli kuin meteoriitti minun elämään. Olen rakastumassa kovaa vauhtia ja hymy korvissa liihottelen ja katson rakkaani kuvaa ja lähettämiä tekstareita ja hymyilen. Aika menee siivillä, kun on niin kivaa. Tapaamisten suunnittelu minun lasten takia on vaikeaa, mutta kyllä ne sieltä selviää. Ja asiat selviää ennen pitkää. Jos rupeaa liikaa suremaan ja pohtimaan, on vaarana pelottaa toinen liiallisella sitoutumisen tarpeella pois. Joten pitäkää hauskaa ja nauttikaa rakastumisen olosta. Rakkaus säilyy ja kohteet muuttuu!! t. Onnellinen
Tiedän tunteen... Ikävä on melkoinen kun kulta asuu kaukana. Mulla ei tosin ollut kuin 300km matkaa väliä mutta ei sitä silti opiskelijan tuloilla ihan joka viikonloppu tullu nähtyä... Me ollaan lähinnä tekstiviesteillä oltu yhteydessä. Ja se on jopa riittänyt meille. Ollaan nyt ihan hirvittävän onnellisia kun saadaan viettää mun työharjoittelu yhdessä. Yli puoli vuotta oltiin aikalailla tekstarien varassa. Soitella me ei osattu...;) Kyllä se kestää jos vain uskoa ja luottamusta löytyy kummaltakin.. Ja rakkautta....:)
Kiitos teille kaikille neuvoista ja vinkeistä. Kyllä me varmaan selvitään tästä välimatkaerosta kun muustakin ollaan selvitty. Mutta siis kiitos kannustuksesta. Jos joku samassa tilanteessa haluaa mailailla, niin sekin vois olla kivaa. Nyt kun tätä "omaa aikaa" tuntuu riittävän.