Mä oon kaikin puolin omituinen. Mä kasvatan viherkasveja ja yrttejä, kirjoitan kirjaa, oon kympin oppilas, rakastan leipomista ja tykkään mummosta ja papasta.
Mulla oli yks bestis, jota mä jumaloin. Se oli täydellinen ja mä jäin aina sen varjoon, mutta mua ei haitannut, koska meillä oli hauskaa. Me ollaan tunnettu jo pari vuotiaasta asti, mutta ekalla me alettiin olemaan vakituisesti kahestaan. Mä aloin aina sitä ja se mua. Meillä oli hauskaa, kunnes yks meidän luokkalainen tyttö, alkoi olemaan sen kanssa. Se tapahtui ala-asteen viimeisellä luokalla.
Joskus kuudennen syksyllä mun bestis alko loittoneen musta. Mä en huomannut sitä. Se alko koko ajan enemmän sitä tyyppiä ja mä tulin mustasukkaseksi. Mä kieltäydyin tekemästä mitään sen "ryövääjän" kanssa. Kun keväällä meillä oli leirikoulu, niin siellä mä kävin aivan kuumana. Se "ryövääjä" ja mun bestis oli koko ajan kahestaan. Mä itkin monta kertaa yksin hotellihuoneessa ja ajattelin, että nyt tää ystävyys on mennyttä. Mä juttelin yhtenä yönä mun bestiksen äidin avulla mun bestiksen kanssa ja päästin kaikki tuskat sisältäni. Se auttoi mua ja mun bestistäkin. Ton kriisin jälkeen mä ajattelin, että eihän se voisi olla mahdollista, että mä ja mun bestis ei olla kavereita. Me oltiin koulun loppuun kavereita ja kesälomalla se taas lopahti pitkäksi aikaa.
Ylä-astetta jännitettiin yhdessä, mutta heti parin kuukauden päästä en nähnyt sitä muuta kuin koulussa. Se on mun luokalla ja saa aina muistot mieleeni, kun katson sitä suoraan silmiin. Mä en tiedä, että kuvittelenko, mutta se välttelee mun katsetta. Se liikkuu nyt viiden hengen porukassa, eikä puhu mulle mitään. Mä ajauduin pakoon yksinäisyyttä meidän luokan kolmen epäsuosituimman seuraan. Ne maailman tylsimpiä ihmisiä ja loukkaantuu joka asiasta. Ne ei puhu normaaleja seiskaluokkalaisten asioita. Ne valittaa kaikesta ja mä inhoon niitä, mutta en halua olla yksin.
Mä oon aika vaikea luonne, joten mulla ei oo koskaan ollut paljo kavereita. Kukaan ei välitä musta ja tunnen oloni jotenki tyhjäksi joka päivä koulussa. Mä en oo koskaan ollut suosittu, mutta bestiksen seurassa tunsin itseni suosituksi, koska bestiksenikin oli. Mä oon miettinyt syitä, että miksi se ei enään välitä musta. Oon päätynyt yhteen ratkaisuun: mä omin mun bestistä. En antanut kenenkään alkaa sitä ja loukkaannuin, jos se ei alkanut mua. Viihdyn yksin, mutta kyllähän jokainen ihminen seuraa kaipaa. Mutta on yksi, jota voi kutsua bestikseksi. Se on meidän perhetuttu, joka asuu viidenkymmenen kilometrin pässä musta. Mä vaihdan sen kanssa kirjeitä ja se on aina iloinen. Se ottaa mut semmosena kuin mä oon. Mun entinen bestiskin otti ennen, mutta ei enään. Vanhemmiltani en saa tukea, koska ne ei älyä, minkälaista tuskaa mä kestän.
Mä oon yrittäny saada kaverini pois mielestäni ja aina kun tulee haikea tilanne, niin menen hoitamaan kasvihuonettani tai kasvejani. Olen kirjoittanut päiväkirjaa n. neljä vuotta ja sinnekkin saan ajatuksiani purkaa. Mä luulen, etten saa enää kavereita, mutta pidän toivoa yllä. Kyllä mun elämässä silti on pieniä valopisteitäkin. Mä saan lohdutusta siitä, kun mä kerään mun bestikseen liittyviä asioita pieneen lootaan ja aina kun mä katselen niitä tavaroita, niin mulla tulvahtaa hyvät muistot mieleen. Tähän juttuun pitää suhtautua positiivisesti. Mulla ei ole enään bestistä, mutta muistot ovat ikuiset.
Sanoisinkin nyt kaikille, että pitäkää kiinni ystävistänne, mutta älkää liian tiukkaan. Ystävyys on vaikea laji.
ufo
Mulla oli yks bestis, jota mä jumaloin. Se oli täydellinen ja mä jäin aina sen varjoon, mutta mua ei haitannut, koska meillä oli hauskaa. Me ollaan tunnettu jo pari vuotiaasta asti, mutta ekalla me alettiin olemaan vakituisesti kahestaan. Mä aloin aina sitä ja se mua. Meillä oli hauskaa, kunnes yks meidän luokkalainen tyttö, alkoi olemaan sen kanssa. Se tapahtui ala-asteen viimeisellä luokalla.
Joskus kuudennen syksyllä mun bestis alko loittoneen musta. Mä en huomannut sitä. Se alko koko ajan enemmän sitä tyyppiä ja mä tulin mustasukkaseksi. Mä kieltäydyin tekemästä mitään sen "ryövääjän" kanssa. Kun keväällä meillä oli leirikoulu, niin siellä mä kävin aivan kuumana. Se "ryövääjä" ja mun bestis oli koko ajan kahestaan. Mä itkin monta kertaa yksin hotellihuoneessa ja ajattelin, että nyt tää ystävyys on mennyttä. Mä juttelin yhtenä yönä mun bestiksen äidin avulla mun bestiksen kanssa ja päästin kaikki tuskat sisältäni. Se auttoi mua ja mun bestistäkin. Ton kriisin jälkeen mä ajattelin, että eihän se voisi olla mahdollista, että mä ja mun bestis ei olla kavereita. Me oltiin koulun loppuun kavereita ja kesälomalla se taas lopahti pitkäksi aikaa.
Ylä-astetta jännitettiin yhdessä, mutta heti parin kuukauden päästä en nähnyt sitä muuta kuin koulussa. Se on mun luokalla ja saa aina muistot mieleeni, kun katson sitä suoraan silmiin. Mä en tiedä, että kuvittelenko, mutta se välttelee mun katsetta. Se liikkuu nyt viiden hengen porukassa, eikä puhu mulle mitään. Mä ajauduin pakoon yksinäisyyttä meidän luokan kolmen epäsuosituimman seuraan. Ne maailman tylsimpiä ihmisiä ja loukkaantuu joka asiasta. Ne ei puhu normaaleja seiskaluokkalaisten asioita. Ne valittaa kaikesta ja mä inhoon niitä, mutta en halua olla yksin.
Mä oon aika vaikea luonne, joten mulla ei oo koskaan ollut paljo kavereita. Kukaan ei välitä musta ja tunnen oloni jotenki tyhjäksi joka päivä koulussa. Mä en oo koskaan ollut suosittu, mutta bestiksen seurassa tunsin itseni suosituksi, koska bestiksenikin oli. Mä oon miettinyt syitä, että miksi se ei enään välitä musta. Oon päätynyt yhteen ratkaisuun: mä omin mun bestistä. En antanut kenenkään alkaa sitä ja loukkaannuin, jos se ei alkanut mua. Viihdyn yksin, mutta kyllähän jokainen ihminen seuraa kaipaa. Mutta on yksi, jota voi kutsua bestikseksi. Se on meidän perhetuttu, joka asuu viidenkymmenen kilometrin pässä musta. Mä vaihdan sen kanssa kirjeitä ja se on aina iloinen. Se ottaa mut semmosena kuin mä oon. Mun entinen bestiskin otti ennen, mutta ei enään. Vanhemmiltani en saa tukea, koska ne ei älyä, minkälaista tuskaa mä kestän.
Mä oon yrittäny saada kaverini pois mielestäni ja aina kun tulee haikea tilanne, niin menen hoitamaan kasvihuonettani tai kasvejani. Olen kirjoittanut päiväkirjaa n. neljä vuotta ja sinnekkin saan ajatuksiani purkaa. Mä luulen, etten saa enää kavereita, mutta pidän toivoa yllä. Kyllä mun elämässä silti on pieniä valopisteitäkin. Mä saan lohdutusta siitä, kun mä kerään mun bestikseen liittyviä asioita pieneen lootaan ja aina kun mä katselen niitä tavaroita, niin mulla tulvahtaa hyvät muistot mieleen. Tähän juttuun pitää suhtautua positiivisesti. Mulla ei ole enään bestistä, mutta muistot ovat ikuiset.
Sanoisinkin nyt kaikille, että pitäkää kiinni ystävistänne, mutta älkää liian tiukkaan. Ystävyys on vaikea laji.
ufo
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mullaki o vähä sama tapane juttu.
Mä ja mu kamu oltii viienneltä asti tosi hyviä kavereita niiku siskokset,tiiettii kaikki toistemme asiat tai ainaki mä luulin nii.
Ku päästii kuuennelta olitii iha hulluja ajateltii et ylä-asteella ei olis nörtti luokka niiku ala-asteella ja kaikki muuttuis,mut ei me päästii nörtti luokkaan.Mu kamu alko kesälomalla yhe poja kans,mä oli eka siitä innossaan ku se ei ollu ollu ikää kenenkää kaa.
Ku mentiin ylä-asteelle mu kamu oli muuttunu,se ei ollu enää mu kaa vaa se poja.Mä aatteli et kyl se siitä lauhtuu,et ne ei oo joka päivä yhes.Toisi kävi mu kamu jätti mut yksi välkällä olin yksi ku e löytäny mu toisia kavereita,ku ne oli toises luokas.Mä olin yksi puoli vuotta,kyl mul oli harrastuksia niissä kävin,mut jos ei ollu mitää harrastuksia mä olin kotona yksi.
Sit ku päästii seiskalta pois alko kesäloma,mä olin yksi kukaa meiä luokkalaine ei ollu kotona tai jos mä meinasi mennä niille ne oli jossain,kyl mul oli kaks kamuu mut ne asuu 25kilsa pääs ni ne ei päässy nii usein käymään täälä.
Sit kesällä mä olin entisen kamu kaa se tuli meille yöks ja oltii kylällä perjantaina sillo on just enite väkee.Se poikakaveri soitti koko aja kysy mis se o ketä siinä on kenen kaa se o niiku mu kamu olis tehny jotain kauheaa ja se oli joku poliisi joka kysy siltä.Sit sain selville et se olis pitäny mennä se kaa jonneki,sit se poikakaveri tuli kylälle pyörii,mua hävettää se näky se tuli sellasella kitisevällä pyörällä verkkahousut ja verkkatakki pääl ne oli iha likaset ja lenkkarit jossa oli iha helvetisti reikii,mä katoin et eikö huononpia vaatteita löytäny.Se tuli mu ja mu kamu luo ja kysy jos mä voisin mennä hetkeks kauenmaks,mä menin sit se alko puhuu mu kamulle se puhu jotai puoli tuntia.Vituttaa ku kaks tosi söpöö poikaa katto meitä ja olis varmaan ottanu kyytii ne oli 18 vuotiaita.Kuitenki mä ootin et ne sais puhuttua kohta mä en pystyny olla kuuntelematta,siinä melussa mä kuulin itkua mä aatteelin et voi helvetti mu kamu itkee sit mä kuulin selvä ääne et päästä irti mä haluun lähtee,sit mä suutuin mä menin takas sinne,sit se poikaystävä alko huutaa mulle,et mitä sä täälä teet mee pois mä sanoin et varmaan mä meen saatana ja jätä kamun itkee siihe sit se raivostu ja sano et kato ny ku su kamu itkee kato ny,sit se alko selittää mulle et tiiäkkö mitä su kaveri on tehny pienenpänä arvaa mitä,mu kamu näytti kauheelta se täris ja silmät oli iha punaset kyyneleet valu pitkin poskia se pelkäs se poikakaverii se ano et se poikakaveri ei sanois sitä,ihme kyllä se ei sanonu mitää sit se lähti mä toivoin et joku ajais se päälle ja se kuolis ettei enää ikinä näkis sitä ja se oma hyväistä naamaa.Mä kysyin mu kaverilta et mitä se poikakaveri tarkotti se ei sanonu sitä siinä meni mu kaveri luottamus mä e enää luota siihe,kappas vaa mä sain tietää et se poikakaveri ei tykkää musta,mikä ei ollu mulle ihme se näki se naamasta mä osaan lukea joittenki tunteet kattomalla naamasta,aatteli et eihä kukaa haluu olla mu kaa olisitteko te sellase kaa joka jou,polttaa,käyttää aika paljo meikkii e mä käytä muuta ku mustaa kajaalii ja luomiväriä ja kiroilee ja tekee kaikkee tyhmää,ei mu kaveri poikakaveri hyväksy sellasta,se o sanonu et mu kaveri ei saa olla mu kaa ja ei se saa olla kylällä.Ny kasil mä e oo enää ollu mu kaveri kaa monestaki syystä se petti mu luottamukse,valehteli mulle, alko olee taas se poja kans joka huus mulle siitä päivästa asti se oli päivä eros siitä ja sit ku m e ollu lähistöllä alko se kaa,ei sillä oo aikaa mulle,kyl niitä syitä riittää,ny mä oon meiä luokkalaiste kaa jotka o iha erilaisia ku mä,mu ENTINEN kamu on kans mu luokassa e puhu sille enää ollekkaa saa olla yksi tai se poja kaa joka on tärkeämpi ku minä.Mu mielestä kaverit on tosi tärkeä asia.Ny mu yks kamu luki se viestit siinä luki et saatana lutka missä helvetissä sä oot ollu ku se ei ollu välkällä se kaa ja seuraavana päivänä anna anteeks se oli viimene kirosan.En tiiä mut jotenki tuntuu et se o kiinnostunu musta hyi helvetti,ku mä meinasi mennä yhelle mu kamu luo joka asuu aika lähellä sitä mu kamu poikakaverii sit ku mua ei näkyny se kysy mu kamulta et mis mä oon,mitähä helvettii sitä kiinnostaaa.
Se on nii inhottavaa ku ei oo enää entiset kaverit ei oo tärkeämpiä ku joku muu asia....Mä unohan sen kamu jos se tekee noin,onneks mulla o nyt sellasia kamuja jotka ei tee noin...