Onkohan totta, että ihminen alkaa siinä 50 v. iässä viimeistään tekemään eläämänsä väli-inventaariota? Monet siinä vaiheessa huomaavat, että jotakin on jäänyt kokematta?
Siitä alkaa sitten menojalkaa pakottamaan - ja sitten tavataan täällä avioerofoorumilla.
Monilla on siinä vaiheessa jo lapset kasvaneet aikuisiksi, joten senkin puoleen voi taas alkaa etsimään kadonnutta nuoruuttaan.
Siitä alkaa sitten menojalkaa pakottamaan - ja sitten tavataan täällä avioerofoorumilla.
Monilla on siinä vaiheessa jo lapset kasvaneet aikuisiksi, joten senkin puoleen voi taas alkaa etsimään kadonnutta nuoruuttaan.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Ainakin neljänkympin kriisi on niin miksi ei viidenkympin jos neljänkympin jäi elämättä.
Mulla ei ollut kolmenkympin kriisiä
Ainakin meidän perheessä tuntuu, että miehelle on tullut jonkinlainen 50:n kriisi, vaikkakin vähän etuajassa. Hän on 46 vuotias.
Naisia kierroksessa ja meillä eron harkinta-aika meneillään. On se kumma kun toiselle tulee tuollainen menomeininki päälle. Joskus kuitenkin tuntuu, että onkohan hän nyt kuitenkaan onnellinen.
Mutta aika näyttää senkin, tekikö hän oikean ratkaisun.
kyllä sitä on. Meillä kävi niin. Oltu yhdessä teini-iästä saakka eli yli 30 vuotta! Naimisissa 24, nyt haen eroa, kun mies löysi paremman. Ei nuoremman ja nätimmän, vaan itseään vuoden vanhemman eli 50. Kaksi liittoa särjettiin ja lapset menetettiin kummassakin. Ovatkohan nyt onnellisia?
Meillä taas tuntuu vaimolla iskenyt menohalut päälle, yksin pitäis päästä sinne sun tänne, ei kuulemma kuulu minulle minne menee koska menee kenen kanssa menee ja halailee ym.
Hän on kuulemma aikuinen nainen ja on oikeus mennä em tavalla.
Olen hänen kanssaan siinä melessä samaa mieltä että voi mennä ja tulla miten haluaa.
Mielestäni hän ei voi kuitenkaan vaatia minua sietämään ko asioita. Olen silloin mielestäni oikeutettu hakemaan eroa. Koska yhteiset pelisäännöt on hänen puoleltaan heitetty roskikseen. Koska itse mieluummin menen vaimon kanssa pitämään hauskaa ja hakemaan elämyksiä.
Joten kyllä sitä villitystä tuntuu olevan.
se on mielestäni tuokin. Meillä kuulemma vain aikaisemmin "tekstariystävättäriä"!!?? Nyt meni liian pitkälle. Muutti toisen luon ennen kuin edes tiesin toisesta naisesta! Hääpäiväonnitteluksi sitten kertoi. Ota yhteyttä, jos haluat vaihtaa ajatuksia; [email protected]
...jo neljänkympinkin kohdalla. Vaimoni löysi uuden miehen kahden ja puolen vuosikymmenen yhteisen taipaleen jälkeen, johon toki mahtuu joukkoon sekä hyviä että huonompiakin päiviä. Käytännössä kaiken pitäisi olla kohdallaan, on aineellinen puoli perusteiltaan kunnossa, molemmilla työpaikat, lapset terveitä ja tasapainoisen tuntuisia. Kotitöitä on tehty vähintäänkin tasapuolisesti, joskus koetettu hieman keventää elämää, mutta ei...
Tässä yhteiselämässä ei kuulemma ole mitään kohokohtia, kaikki on tasapaksua, synkkää puurtamista. Hänen tunteisiinsa minua kohtaan ei enää sisälly rakkautta, vaan rakkaus kohdistuu uuteen miesystävään, joka ei ole vielä edes omaa avioeroaan saanut päätökseen ja jahtaa naimisissa olevia naisia kumppanikseen. Mitä tähän sanoisi?
Kyllähän elämä muuttuu huolettomammaksi ja siihen tulee sisältöä, jännitystä ja vaihtelua, kun molempien lapset jäävät jätetyille puolisoille ja sitten voidaan keskittyä kahdestaan huvittelupuolen asioihin.
Näin mitätöidään enemmän kuin puolet kahden ihmisen aikuisiän elämästä, sekoitetaan yhteensä seitsemän lapsen elämä, mutta sillä ei tunnu olevan merkitystä, kunhan uuden parin oma onni ja edut saavat toteutua. Sellaista on todellinen vastuun kantaminen...
opettanut, uneksimaan ja haaveilemaan. Minulla ei lapset ole vielä lähellekään pesästä lentämässä, (toinen sarja) mutta minusta tuntuu että JOS ei muutoksia ala kotirintamilla tapahtua on minun menojalka jo menossa. Ihminen kasvaa ja jos on niin surkeasti ettei kumppani "jaksa" kasvaa mukana on pieni pakko etsiä elämää muualta, sillä tämä elämä on ainutkertainen ja nautittava!
Meillä oli miehellä ensin 30 villitys, petti, sitten 40 villitys, petti ja jätti.
Tosin kertoi ennen lähtöänsä mulle etten joudu kokemaan enää 50 villitystä.
No en niin, koska nyt tuli ero.
Mutta, entäs jos ihan oikeasti elämä on pielessä? Onko pakko jatkaa, jos ei todella jaksa? Ja ainahan se "kriisi" sattuu joko pyöreän kymmenen kohtaan tai ennenaikaiseksi. Mitään ikäkriisejä ei ole, on vain muuten elämä ajautunut siihen malliin, että on pakko ottaa etäisyyttä. Läpi elämän on näin, miettikäähän vain. Kenellä se sitten päätyy eroon, kenellä ei, se on sitten toinen juttu.