Lueskelin "teidän" kirjoituksia, aikalailla samoilla linjoilla tässä ollaan. En edes osaa sanoa kuinka kauan sitä on eletty tässä sama fiilis päällä päivästä toiseen, aamusta iltaan. Olin 16 vuotias kun aloitin tämän suhteen. Nyt olen 20 ..eikä mikään ole muuttunut mihinkään suuntaan! Avoliitossa kyllä asutaan, molemmat työttömiä ..tällähetkellä, ei sormuksia, ei mitään uutta neljään vuoteen. Olen ehdottanut että mitä jos muutettais vaikka johonki kaupungin toiselle puolelle, mutta ei. Samat kyläkaverit. Edes baariin en saa lupaa lähteä parhaan ystäväni kans, aina kauhee riita ..yleensä minä olen sitte se joka luovuttaa ja lupaa jäädä kotiin kattoon jotain leffaa. Mies kyllä osaa olla ihana. Ei se oo koskaan mua fyysisesti satuttanu. Henkistä tuskaa ollaan kyllä molemmille tuotettu. Voisin kirj. niin piiiiitkän jutun tästä, mutta yritän saada sen lyhennettyä :) Olen miettinyt että mitä jos ..sittenkin, sielä aidan toisella puolella olis edes pikkasen vihreempää ruohoa :) Haluan jotain elämää. Mutta vaikeus vaan on siinä, etten osaa jättää miestäni, en tiedä haluankokaan, olen jo tavallaan "turtunut" tähän suhteeseen, tähän elämään, 4 vuotta ..lähes joka ikinen päivä olen sen saman naaman nähny, osaanko enään olla ilman sitä läheisyyttä, ilman sitä naamaa. Miten jätän hänet? Miten sen kerron hänelle? Olen miettinyt muuttavani toiselle paikkakunnalle, alottaa kaiken alusta..yksin! Mutta päässä pyörii vain suuria kysymyksiä, miten voin lähteä "ilman mitään syytä"? Mitä kerron mun vanhemmille, ei ne vois näitä mun aikeita ikinä kuvitellakkaan. Päivä päivältä tuntuu kaikki vaan raskaammalta :( Kertokaa hyvät ihmisen jotain, en näe tulevaisuuttani tässä suhteessa, en haluakkaan nähä :(
Mitä/miten voin tehdä? Kaipaan vain asiallisia kommentteja, Kiitos!
Mitä/miten voin tehdä? Kaipaan vain asiallisia kommentteja, Kiitos!
Vastaukset 6
Vanhimmat
että olette kasvamassa eroon eikä tuosta ole enää paluuta. Olin tilanteessasi 7 vuotta sitten ja ONNEKSI lähdin. Nykyään elämme niin erilaisia elämiä exäni kanssa että välillä mietin miksi olimme silloin yhdessä.
Kannattaa jutella tietenkin asiasta ja sanoa miltä tuntuu. Mutta jos sinusta tuntuu, että haluat muutosta elämääsi niin ei kukaan sitä puolestasi sinulle anna. Sitten eroat ja muutat pois.
käy kun kakarana alkaa leikkiä kotia.
meinasin sanoa jotain että sillä on yks vaihe elämästä elämättä... ja että lähti siihen juttuun alunperin kovasta innostuksesta, eikä välttämättä rakastumisen, kovan vetovoiman johdosta, tai yhdessä olemisen hauskuuden johdosta, noh jokainen elää elämänsä omalla tavallaan..jokaisella on oma tarinansa..
Heippa.Ite olin seurustellut 3vuotta "exukkoni"kaa,kun se yhtenä aamuna vaan laittto tekstarin että;sori ei tää ollut sitä mitä suhteelta haluan.Me ruvettiin seurusteleen 18weenä ja eipä aika pian muutettiin yhteen.oli meillä hyviä aikoja,mutta niitä paskempia rupes tulemaan sitten ajan myötä enemmän.Monesti marisin kavereille jätkän paskamaisuutta ja uhkailin et otan eron.monesti kattelin asuntoilmotuksiakin.No kuitenkin joku sai mut aina jatkamaan,kait se just oli se jumittuminen sen tyypin kaa,rutiinia elämää ja pelkäs et jos nyt lähen niin mitä sitten jäänlö aivan yksin??kuitenkin "rakastin" jollain lailla tota jätkää.Niin et en uskaltanut vaan ottaa ja lähtee,meillä oli myös pari ihanaa koiraa,et sekin oli sit aina syynä miks jäin.
no meil meni ihan hyvin jonkin aikaa ja luulin kaiken olevan ok.kunnes tää jätkä lähetti sen viestin.ja onneks lähetti=)tulihan se shokkina,varsinkin kun ite luuli et kaikki oli ihan ok ja oli mennyt ihan hyvin.olin aika masentunut jonkin aikaa,kun kuitenkin piti kaikki ero hässäkät ja koirista luopua ja viel vähän kuitenkin välitinkin siitä jätkästä.no nyt sitten jälkeenpäin oon tosi onnellinen että erottiin,sain jatkaa omaa elämää ja siinä huomasin et missä paskassa olin elänyt kolmevuotta ja se ihana vapaus tehdä mitä ite lystää kenenkään mun elämään puuttumatta.löysin sit elämäni miehen jonka kanssa meillä on pikkunen tyttövaavi=) ja onnellinen ollaan=).jos junnaa paikallaan vaan ja oma vapaus kärsii niin kannatan maiseman vaihdosta=)
Tarinasi oli vähän kuin omani. Aloitin seurustelun 15-vuotiaana, nyt olen myös 20. Kihloissa ollaan ja yhdessä asutaan, mutta olen pitkään miettinyt että onko tämä mulle se oikea juttu, olisiko ruoho aidan takana sittenkin vihreämpää..
Minusta tuntuu myös ettei suhteemme etene, aina on samat kuviot eikä mikään muutu. Jättämisen miettiminenkin on vain jostain syystä niin vaikeaa. Olen monesti, koko tämän viiden vuoden ajan sitä aika ajoin miettinyt, mutta en ole vain pystynyt. Ehkä se johtuu siitä, että välittää toisesta kuitenkin niin paljon, vaikka tietää ettei tämä johda mihinkään. Uskon myös sen johtuvan siitä, että haluan turvallisuutta elämältä. On kiva tietää että on joku johon tukeutua ja joku joka kotona odottaa.
Eroaminen on vaikeaa, enkä itsekään tiedä pystynkö siihen. En tiedä uskallanko ottaa riskiä, koska jospa se ruoho onkin täysin mätää siellä aidan takana... Vaikeaa. Tärkeää on että miettii asiaa todella tarkasti eikä tee hätiköityjä päätöksiä.
Kannattaisi kertoa rehellisesti miehelle, miltä tuntuu. Että ei tunnu enää miltään! Jos vielä suunnittelet muuttoa toiselle paikkakunnalle, on helpompi aloittaa kaikki alusta.
Itse oon jo kolmekymppinen, mutta olin aikanaan samassa tilanteessa. Aloitin seurustelun 15-vuotiaana ja 20-vuotiaana alkoi tuntumaan tosissaan siltä, että en saa suhteesta enää mitään ja opiskelijaelämä kiehtoi enemmän.
En saanut mitään aikaiseksi asiassa, aloin vaan käyttäytymään toista kohtaan ikävästi ja tylysti. Toivoin kai, että hän ois ottanut eron. Eroa ei tullut, mikä johti siihen että humalassa menin ja petin häntä. Olin aina aiemmin ollut täysin uskollinen. Se oli kai alitajuinen keino päästä miehestä eroon. Ja pääsin. Olis ottanut vielä takaisin, mutta päätin lähteä ja lopullisesti.
Sain mitä halusin, eli viettää railakasta opiskelijaelämää. Enkä katunut päätöstäni.
Kukaanhan ei voi tietää, miten elämä eron jälkeen menee, mutta olen sitä mieltä, että tapahtui mitä tahansa, se on parempaa kuin epätyydyttävässä suhteessa riutuminen.
Tsemppiä päätökselle!