Palasin palstalle monen kuukauden tauon jälkeen. Silmäilin otsikoita, enkä jaksa edes lukea juttuja. Tuntuu hyvältä. Olen kesän ja syksyn aikana ruikuttanut tänne ahdistustani ja eroani kaikkini ihmissuhdesotkuineen. Tämä palsta oli useana päivänä pelastajani. Vaikka kirjoitin millaisia kauheita totuuksia itsestäni ja tekosistani (petin miestäni), niin joku sanoi aina, että elämä voittaa, sinä jaksat.
Pahimmillaan avasin koneen heti aamusta ja tukeuduin tuntemattomiin. Itkin, surin ja ulisin milloin entisen miehen perään, milloin salarakkaan perään, milloin surin lasten surua, milloin olin vain itse niin auttamattoman sekaisin ja rikki erosta, että luulin kuihtuvani pois. Täältä löytyi se pieni jokin, joka auttoi jaksamaan: kohtalotoverit.
Aloitin koneella siis aamulla ja vähän väliä kävin tarkistamassa, onko kukaan vastannut kirjoitukseeni tai onko tullut lisää viestejä mielenkiintoisiin puheenaiheisiin. Voisi sanoa, että oli koukussa ja aika pahasti. Välillä päätin, etten avaa konetta koko päivänä, mutta se oli liikaa vaadittu itseltä. Yritin viivyttää koneen aukaisemista mahdollisimman pitkään.
Mitä lienee tapahtunut, ehkä se kuuluisa aika auttoi. Pääsin jaloilleni. Huomasin, että minähän jaksan ja minähän pystyn jatkamaan elämääni. Itsesääli ja itseinho ja syyllisyys ja suru jne. vellovat minussa edelleen päivittäin. Ne tulevat aaltoina ja häipyvät pois. Muistot nousevat pintaan ja täytyy itkeä. Annan itselleni luvan käydä kaikki mahdolliset tunteet läpi nyt. En työnnä niitä pois. Pelkään, että ne tulevat mieleeni kummittelmaan myöhemmin kuitenkin. Yritän päästä itseni kanssa sinuiksi.
Kuvittelin ja romantisoin välillä aviomieheni suuntaan jotain utopiaa. Yksinäinen tulevaisuus pelotti valtavasti. Takerruin salarakkaaseen, jonka kanssa yhteisen tulevaisuuden suunnittelu ei edennyt toivomallani tavalla. Päästin irti molemmista. Uskalsin ajatella, että rakkaus tulee joskus uudessa muodossa jos on tullakseen. Haluan uuden parisuhteen, mutten taida olla siihen vielä valmis.
Tärkeintä minulle on ollut usko itseeni. Luotan siihen, että tulevaisuus on hyvä. Minä selviän tästä erosta enkä jää valittamaan "kohtaloani" vuosikausiksi. Teen töitä päästäkseni omine ajatuksineni eteenpäin.
Toivotan kaikille voimia erokriisiin! Irtaantumista tästä palstasta helpotti myös päiväkirjaan kirjoittaminen. Kirjoitan edelleen, mutta välillä tuli sivuja, kyynelten tahrimia sivuja kymmenittäin päivässä. Välillä luen vanhoja juttujani, ja on hienoa nähdä, että minähän edistyn koko ajan. Ei ahdista enää niin paljon enkä tunne niin paljoa negatiivia tunteita muita kohtaan. Terve itsekritiikki alkaa kääntyä oman navan suuntaan. Ehkä osaan katsoa itseäni kohta täysin rehellisesti peilistä. Toisinaan huijaan vielä itseänikin. Oppiminen on yllättävän rankkaa. Minun edistymistä lienee hidastanut se, etten ole osannut kertoa tunteistani ja asioistani rehellisesti kavereilleni. Minulle sopi tämän palstan anonyymi ripittyminen ja päiväkirjan pito.
Toivon jonkun saavan tästä voimaa jatkaa eteenpäin. Älä odota kenenkään muun tulevan pelastamaan, pelasta itse itsesi, sinä jaksat kyllä. Liikunta auttaa. Ei ole pakko olla sosiaalinen, jollei jaksa puhua. Sano kavereille, että et vain jaksa nyt, kerään voimiasi. Oikeat ystävät ymmärtävät ja antavat sinun surra omalla tavallasi. Ei kannata tuhlata voimia esittämällä pirteää, jollei oikeasti siltä tunnu. Minulle yksinäisyys on tehnyt hyvää.
Lämmin halaus! Vielä joskus kaikki on paremmin. Mikä ei tapa, vahvistaa!
Pahimmillaan avasin koneen heti aamusta ja tukeuduin tuntemattomiin. Itkin, surin ja ulisin milloin entisen miehen perään, milloin salarakkaan perään, milloin surin lasten surua, milloin olin vain itse niin auttamattoman sekaisin ja rikki erosta, että luulin kuihtuvani pois. Täältä löytyi se pieni jokin, joka auttoi jaksamaan: kohtalotoverit.
Aloitin koneella siis aamulla ja vähän väliä kävin tarkistamassa, onko kukaan vastannut kirjoitukseeni tai onko tullut lisää viestejä mielenkiintoisiin puheenaiheisiin. Voisi sanoa, että oli koukussa ja aika pahasti. Välillä päätin, etten avaa konetta koko päivänä, mutta se oli liikaa vaadittu itseltä. Yritin viivyttää koneen aukaisemista mahdollisimman pitkään.
Mitä lienee tapahtunut, ehkä se kuuluisa aika auttoi. Pääsin jaloilleni. Huomasin, että minähän jaksan ja minähän pystyn jatkamaan elämääni. Itsesääli ja itseinho ja syyllisyys ja suru jne. vellovat minussa edelleen päivittäin. Ne tulevat aaltoina ja häipyvät pois. Muistot nousevat pintaan ja täytyy itkeä. Annan itselleni luvan käydä kaikki mahdolliset tunteet läpi nyt. En työnnä niitä pois. Pelkään, että ne tulevat mieleeni kummittelmaan myöhemmin kuitenkin. Yritän päästä itseni kanssa sinuiksi.
Kuvittelin ja romantisoin välillä aviomieheni suuntaan jotain utopiaa. Yksinäinen tulevaisuus pelotti valtavasti. Takerruin salarakkaaseen, jonka kanssa yhteisen tulevaisuuden suunnittelu ei edennyt toivomallani tavalla. Päästin irti molemmista. Uskalsin ajatella, että rakkaus tulee joskus uudessa muodossa jos on tullakseen. Haluan uuden parisuhteen, mutten taida olla siihen vielä valmis.
Tärkeintä minulle on ollut usko itseeni. Luotan siihen, että tulevaisuus on hyvä. Minä selviän tästä erosta enkä jää valittamaan "kohtaloani" vuosikausiksi. Teen töitä päästäkseni omine ajatuksineni eteenpäin.
Toivotan kaikille voimia erokriisiin! Irtaantumista tästä palstasta helpotti myös päiväkirjaan kirjoittaminen. Kirjoitan edelleen, mutta välillä tuli sivuja, kyynelten tahrimia sivuja kymmenittäin päivässä. Välillä luen vanhoja juttujani, ja on hienoa nähdä, että minähän edistyn koko ajan. Ei ahdista enää niin paljon enkä tunne niin paljoa negatiivia tunteita muita kohtaan. Terve itsekritiikki alkaa kääntyä oman navan suuntaan. Ehkä osaan katsoa itseäni kohta täysin rehellisesti peilistä. Toisinaan huijaan vielä itseänikin. Oppiminen on yllättävän rankkaa. Minun edistymistä lienee hidastanut se, etten ole osannut kertoa tunteistani ja asioistani rehellisesti kavereilleni. Minulle sopi tämän palstan anonyymi ripittyminen ja päiväkirjan pito.
Toivon jonkun saavan tästä voimaa jatkaa eteenpäin. Älä odota kenenkään muun tulevan pelastamaan, pelasta itse itsesi, sinä jaksat kyllä. Liikunta auttaa. Ei ole pakko olla sosiaalinen, jollei jaksa puhua. Sano kavereille, että et vain jaksa nyt, kerään voimiasi. Oikeat ystävät ymmärtävät ja antavat sinun surra omalla tavallasi. Ei kannata tuhlata voimia esittämällä pirteää, jollei oikeasti siltä tunnu. Minulle yksinäisyys on tehnyt hyvää.
Lämmin halaus! Vielä joskus kaikki on paremmin. Mikä ei tapa, vahvistaa!
Vastaukset 3
Vanhimmat
jaksaisinkin uskoa tuon SE MIKÄ EI TAPA, VAHVISTAA. Ei juuri tunnu siltä. Eron eka vaiheen vireille laitettuani, näin puolisoni 1. kerran keskiviikkona! Tuli istumaan viereen lapsen vanhempainillassa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. En saanut puhutuksi, sanotuksi yhtään sanaa. Lähdin vain pois loukattuna. Ei taida helpottaa. Kamalaa tulla petetyksi ja vielä pahemmalta tuntuu kun toinen ei edes näytä tajuavan loukanneensa millään tavalla!
Eihän tämä tapa, jos en itse sitä tee, mutta en voi kutellakaan nyt, että tämä vahvistaisikaan.
Tämän palstan kirjoitukset ovat osaltaan kyllä helpottaneet, mutta jokainen päivä tuntuu erilaiselta eikä vielä ainakaan ole helpottanut, vaikka aikaa on kulunut jo melkein tuo 6 kk harkitsemisaika. Mitä seuraavaksi?
luettuani viestisi. Vain viisi viikkoa siitä yllätyksestä, että mieheni oli rakastunut, hän muutti pois. Asiat hoidettiin mallikkaasti, otin noin 200.000€:n velat itselleni ja jatkoin lasten kanssa elämää. Ja kun vastakkain tultiin vastaavissa tilanteissa, minun olisi heti pitänyt olla kuin mitä tässä nyt mitään on.
Meni pitkään, että pystyin antamaan anteeksi. Jos pystyy antamaan anteeksi,niin ei jää katkeraksi ja murehtimaan asiaa loppuelämäksi. Välttämättä toinen ei edes pyydä anteeksi, mutta anteeksi antaa voi siltikin, tehdä itsensä kanssa asiat selviksi. Kun asioita kelaa läpi, itkee kun itkettää ja ottaa sen avun vastaan, mitä muilta saa, pikku hiljalleen sitä paranee ja antaa anteeksi. Nyt pystyn entisen mieheni kohtaamaan, mutta näyttää siltä, että hänelle on tullut ongelmia asian kanssa. Lasten takia olisi helpompi, jos pystyisi käyttäytymäään luonnollisesti, mutta kuten sanottu, minulle se oli pitkä prosessi ja vaati vanhan minän hylkäämistä ja anteeksiantamista.
joissa se mikä ei tapa,sattuu aivan saakelisti, mutta silloin yleensä on myös vaiheessa, että voi olla tyytyväinen että edes sattuu.Tietääpähän että on ainakin hengissä ja tunto tallella.
Oppii senkin ettei enää kuvittele,etteikö pahemminkin voisi olla, ja voi olla tyytyväinen, ettei koske yhtään enempää.
Muittenkin tuntojen aika tulee,varmaan,joskus kipu hellittää.