Miten tässä kävi näin? 3vuotta sitten onni kukoisti, nauroimme, pidimme hauskaa yhdessä. Mies otti minut huomioon kaikissa asioissa.
Naimisiin mentiin nyt elokuussa. Vaikeudet haikeudet alkoivat sen jälkeen kärjistyä. Sitä edellinen puoli vuotta vähän laimeampaa. mieheni sanojen mukaan painostin hänet avioliittoon. (kerran riidellessä asian ilmaisi noin)
Lasta yritettiin edelliset puolitoista vuotta tuloksetta. Syyskuussa hakeuduttiin hedelmöityshoitoon, ja tutkimusten jälkeen juuri joulukuussa kun olisin voinut aloittaa hormonihoidon lastensaannin edistämiseksi pahan riidan jälkeen mies sanoi ettei halua enään lasta kanssani vaikka oma lapsi oli aina ollut hänen suuri haaveensa. Minä puolestaan suhtauduin negatiivisesti vauva-asiaan aikaisemmin, jo yrittäessä lasta mutta yritin muuttaa ajatusmaailmaani miehen haluamalla tavalla eli lasta toivoen. Hedelmöityshoitojen alkaessa vauvakuume iski minuun mutta sitten puolestaan mieheltä karisi haaveet. Nyt minäkin tuuliajolla. En enää tiedä mitä haluan.
Arkielämämme on muuttunut kylmemmäksi. Ei enää sitä hellyyttä ja ihania sanoja mitä ennen. Rakastelu on jäänyt kerran joskus kaksi viikossa (miehen erektiöhäiriö taustalla myös) mutta vielä puoli vuotta sitten harrastimme seksiä melkein joka päivä. Ei hellyyttä ja pusuttelua mitä kaipaisin. Turavllista syliä joka ottaisi minut syleilyyn.
Keskustelumme koostuvat piikittelyistä, ei enään toista arvostavia kommentteja. Ei toisen huomioimista keskusteluissa.
Minä en enää tunne itseäni haluttavaksi. Ja tuntuu että mieheltä ei enää hymyä irtoa kun ollaan kahden kesken. Kaveriporukassa tai kaljaa juodessa naurattaa mutta arkielämässä minun kanssa ei. Yritän keskustella ja tuoda välillä pahaa oloa ja hellyyden kaipuuttani esille mutta tuloksetta. Rakastan miestäni ja olen luonteeltani peruspositiivinen mutta tämä etäisyys ja "onnettomuus" taannuttaa kohta tunteeni. Kohtalotovereita?
Naimisiin mentiin nyt elokuussa. Vaikeudet haikeudet alkoivat sen jälkeen kärjistyä. Sitä edellinen puoli vuotta vähän laimeampaa. mieheni sanojen mukaan painostin hänet avioliittoon. (kerran riidellessä asian ilmaisi noin)
Lasta yritettiin edelliset puolitoista vuotta tuloksetta. Syyskuussa hakeuduttiin hedelmöityshoitoon, ja tutkimusten jälkeen juuri joulukuussa kun olisin voinut aloittaa hormonihoidon lastensaannin edistämiseksi pahan riidan jälkeen mies sanoi ettei halua enään lasta kanssani vaikka oma lapsi oli aina ollut hänen suuri haaveensa. Minä puolestaan suhtauduin negatiivisesti vauva-asiaan aikaisemmin, jo yrittäessä lasta mutta yritin muuttaa ajatusmaailmaani miehen haluamalla tavalla eli lasta toivoen. Hedelmöityshoitojen alkaessa vauvakuume iski minuun mutta sitten puolestaan mieheltä karisi haaveet. Nyt minäkin tuuliajolla. En enää tiedä mitä haluan.
Arkielämämme on muuttunut kylmemmäksi. Ei enää sitä hellyyttä ja ihania sanoja mitä ennen. Rakastelu on jäänyt kerran joskus kaksi viikossa (miehen erektiöhäiriö taustalla myös) mutta vielä puoli vuotta sitten harrastimme seksiä melkein joka päivä. Ei hellyyttä ja pusuttelua mitä kaipaisin. Turavllista syliä joka ottaisi minut syleilyyn.
Keskustelumme koostuvat piikittelyistä, ei enään toista arvostavia kommentteja. Ei toisen huomioimista keskusteluissa.
Minä en enää tunne itseäni haluttavaksi. Ja tuntuu että mieheltä ei enää hymyä irtoa kun ollaan kahden kesken. Kaveriporukassa tai kaljaa juodessa naurattaa mutta arkielämässä minun kanssa ei. Yritän keskustella ja tuoda välillä pahaa oloa ja hellyyden kaipuuttani esille mutta tuloksetta. Rakastan miestäni ja olen luonteeltani peruspositiivinen mutta tämä etäisyys ja "onnettomuus" taannuttaa kohta tunteeni. Kohtalotovereita?
Vastaukset 6
Vanhimmat
http://mbnet.fi/b00gie/flash-animaatiot/youare.swf
Olen uusi näissä keskusteluissa, joten ehkä sikis en ymmärrä. Jotenkin täällä tuntuu kaikkien ongelmiin tulevan kovin ilkeitä kommentteja.
Aloittajalle: tunsitteko pitkään ennen naimisiinmenoa? Olisiko teillä molemmilla jokin kriisi aikuistumisen ja vastuunoton osalta (lapsen hankkiminen on iso päätös ja muuttaa elämän lopullisesti)
mutta kohtalotovereita on miljoonia. Tosin tuttua tuo on itsellenikin, samantapaista tilannetta käytiin vaimon kanssa läpi viime vuosi.
Oisko ihan se perusjuttu, ette osaa käydä hankalia asioita läpi keskenänne? Useimmat ei osaa, ja sen opettelu silloin kun motivaatio on vähissä on suht tuskallista puuhaa. Voi tosin tuottaa tuloksiakin, kuten itse tuli havaittua.
Jos mielestäsi hallitsette kommunikoinnin, ette helposti putoa niihin perinteisimpiin mies-nais-väittelyn sudenkuoppiin, niin OK, sitten on jossain muualla vika. Mutta jos et ole tuosta ihan varma niin varmista perusteet vaikkapa väestöliiton sivuilta löytyvistä parisuhdeartikkelesita. Saattaa herätä ajatuksia.
Paljon tuli luettua parisuhdekirjallisuutta, voisin koittaa kaivaa parin hyödyllisen opuksen nimen jos kiinnostaa (jepjep, kuullostaa varmaan todella pateettiselta mutta kahlasin alan kirjallisuutta aika paljon läpi ja löytyi sieltä kaiken roskan seasta herättävääkin ainesta).
Gerard
kaikki tieto kiitollisena vastaan:-) Löytyisköhän netistä vastaavanlaisia hyviä artikkeöeita? Yllättää mua että mies on kiinnostunut parisuhdeasioista tuolla tavoin. Ei meillä...mies osaa edes jutella "henkeviä" sehän se tässä just vaivaa.
miten olet itse suhtautunut naimisiinmenoon ja avioliittoon aikaisemmin elämässäsi?
kysyn siksi, että onko se ollut asia, jota on "korostettu" perhepiirissäsi tai ystäväpiirissäsi??
Ajattelin vain, että vaikuttaa kuin olisitte eläneet jossain suorituspaineiden ristitulessa, vaikka rakastatte toisianne, niin millaista oli elämänne ennen naimisiinmenoa?
Tarkoitan, että oliko takana pitkään jatkunutta yksinäisyyttä tai ajattelitteko, että vihdoinkin pääsette naimisiin, nyt tai ei koskaan??
Aika pajon ristiriitoja ja jaksamista yhdelle ihmiselle kuitenkin, ikävä tilanne. Voimia.
Tässä pari vinkkiä opuksista joihin tutustumisessa ei ainakaan mitään häviä:
Älä mulle huuda : opas perheriitojen ratkaisemiseen / Jamie Turndorf
Mahdollisuuksien parisuhde / Kristiina Alaja
Molemmissa kirjoissa on rasittavat puolensa, mutta ainakin allekirjoittanut sai niistä myös paljon uutta ajateltavaa. Kolahduksia sieltä vastapuolen ajatusmaailmasta.
Varmaa googlettamalla löytyy netistäkin paljon hyödyllistä, mutta toisaalta kirjastokäynnillä saa myös vähän raitista ilmaa joka saattaa välillä olla tarpeen 8-).
/Gerard