Tämä on minun erotarinani:
Kaikkien mahdollisten huonostikäyttäytyvien kusipäitten jälkeen olin vihdoin löytänyt "elämäni miehen".
Vihdoin joku kohteli mua hyvin. Ymmärsi mua ja oli kuin pitkään puuttunut palapelin palanen.
Suhteemme oli täydellinen, jos mikään tässä maailmassa on täydellistä.
Mutta olin onnellinen, olin vihdoin perillä.
Olin löytänyt sen, mitä olin kaikki nää vuodet etsinyt...
7-kuukautta sitä kesti. Täydellistä symbioosia.Lupauksia ikuisesta ja yhteisestä tulevaisuudesta.
Kunnes eräänä, ei niin kauniina, päivänä erään vähäpätöisen sanaharkan jälkeen hän ilmoitti että "tästä puuttuu se kipinä".
Ja se oli siinä.
Ensimmäiset asiat päässäni: KUOLEN;TÄSTÄ EN SELVIÄ,HÄN TAPPOI MINUT!!
Olin joskus ajatellut, että JOS hän EHKÄ mut joskus jättäisi, niin siitä en selviäisi.
Ja nyt se tapahtuma oli silti edessäni.
Reaktiot: "Tänään tapan itseni!"--> Korkkasin pullon.
Elämäni on muutenkin ollut suurimmalta osin alamäkeä. Niin monesti olen ollut siinä tilanteessa että "on pakko selvitä, toipua, nousta suosta jne.."
Nyt siis ajattelin että "ei enää!"
Ei enää selviytymistä, en jaksa enää sitä.
Vedin siis kännit ja suunnittelin kuolevani...
Mutta mutta... Kuten huomaa, tässä olen. Enhän mä niin tehnyt.
Vaan kuvio on kutakuinkin tämä:
5 päivää itkin ja huusin ja mietin vain MIKSI??
Kipu oli kovaa ja fyysistä.
Epätoivo ja pettymys oli valtava! Ja tunneli täysin musta.
Sitten lähdin lenkille! Itseasiassa jo kolmentena päivänä olin lähtenyt lenkille. Hikoamaan kipua pois.
En koskaan ole ollut liikunnalllinen ihminen, mutta nyt liikuin pakosta.
Ja kuinka kliseeltä se aina kuulostaakin, "lähde kävelemään, se auttaa", mutta oikeesti, se auttoi.
Nyt erosta on kutakuinkin 20-päivää ja mä tunnen itseni niin vahvaksi ja itsenäiseksi, että itsekin sitä välillä ihmettelen.
Ja sekin, että ehkä sen 5 -päivää oikeasti ikävöin ja kaipasin tätä ihmistä. mutta sen jälkeen aloin prosessoimaan vihan ja inhon tunteita häntä kohtaan.
Se on henkilökohtaisesti mun kohdalla paras ratkaisu.
Ei miettiä kuinka ihana hän oli, vaan kuinka loppujenlopuks paska kun jätti mut!
Ehkä jonain päivänä voin muistella niitä ihania hetkiä ja sitä kuinka onnellinen olin. Mutta se on sitten joskus kun olen oikeasti ehjä.
Olen siis vieläkin rikki, heikko ja särkyvä.
Ja tottakai rumia jälkiä saanut hänen teostaan...
Mutta se, kuinka vahvasti osaan katsoa jo eteenpäin, enkä märehdi ja puntaroi asiaa, on upeaa.
Tiesin heti alusta alkaen senkin, että "aika parantaa haavat" mutta sitä kun ei saa kulumaan silti yhtään nopeammin, niin oli tehtävä jotain muutakin.
Olen vieläkin keskellä sitä prosessia, siis selviytymistä erosta.
Edelleen työstän asiaa, enkä tiedä milloin voin sanoa olevani "parantunut".
Mutta itsestäni olen ylpeä. Nyt on suuntana oma hyvinvointi ja siihen keskittyminen saa ajatukset pysymään raiteillaan.
No tässä oli yksi tarina muitten joukkoon.
Toivottavasti edes joku saa ammennettua siitä jotain itselleen.
Voimia kaikille jotka yrittävät selviytyä, ja tietenkin niille jotka ovat jo selviytyneet!!
Oikeesti, se aurinko paistaa vielä!! =)
Kaikkien mahdollisten huonostikäyttäytyvien kusipäitten jälkeen olin vihdoin löytänyt "elämäni miehen".
Vihdoin joku kohteli mua hyvin. Ymmärsi mua ja oli kuin pitkään puuttunut palapelin palanen.
Suhteemme oli täydellinen, jos mikään tässä maailmassa on täydellistä.
Mutta olin onnellinen, olin vihdoin perillä.
Olin löytänyt sen, mitä olin kaikki nää vuodet etsinyt...
7-kuukautta sitä kesti. Täydellistä symbioosia.Lupauksia ikuisesta ja yhteisestä tulevaisuudesta.
Kunnes eräänä, ei niin kauniina, päivänä erään vähäpätöisen sanaharkan jälkeen hän ilmoitti että "tästä puuttuu se kipinä".
Ja se oli siinä.
Ensimmäiset asiat päässäni: KUOLEN;TÄSTÄ EN SELVIÄ,HÄN TAPPOI MINUT!!
Olin joskus ajatellut, että JOS hän EHKÄ mut joskus jättäisi, niin siitä en selviäisi.
Ja nyt se tapahtuma oli silti edessäni.
Reaktiot: "Tänään tapan itseni!"--> Korkkasin pullon.
Elämäni on muutenkin ollut suurimmalta osin alamäkeä. Niin monesti olen ollut siinä tilanteessa että "on pakko selvitä, toipua, nousta suosta jne.."
Nyt siis ajattelin että "ei enää!"
Ei enää selviytymistä, en jaksa enää sitä.
Vedin siis kännit ja suunnittelin kuolevani...
Mutta mutta... Kuten huomaa, tässä olen. Enhän mä niin tehnyt.
Vaan kuvio on kutakuinkin tämä:
5 päivää itkin ja huusin ja mietin vain MIKSI??
Kipu oli kovaa ja fyysistä.
Epätoivo ja pettymys oli valtava! Ja tunneli täysin musta.
Sitten lähdin lenkille! Itseasiassa jo kolmentena päivänä olin lähtenyt lenkille. Hikoamaan kipua pois.
En koskaan ole ollut liikunnalllinen ihminen, mutta nyt liikuin pakosta.
Ja kuinka kliseeltä se aina kuulostaakin, "lähde kävelemään, se auttaa", mutta oikeesti, se auttoi.
Nyt erosta on kutakuinkin 20-päivää ja mä tunnen itseni niin vahvaksi ja itsenäiseksi, että itsekin sitä välillä ihmettelen.
Ja sekin, että ehkä sen 5 -päivää oikeasti ikävöin ja kaipasin tätä ihmistä. mutta sen jälkeen aloin prosessoimaan vihan ja inhon tunteita häntä kohtaan.
Se on henkilökohtaisesti mun kohdalla paras ratkaisu.
Ei miettiä kuinka ihana hän oli, vaan kuinka loppujenlopuks paska kun jätti mut!
Ehkä jonain päivänä voin muistella niitä ihania hetkiä ja sitä kuinka onnellinen olin. Mutta se on sitten joskus kun olen oikeasti ehjä.
Olen siis vieläkin rikki, heikko ja särkyvä.
Ja tottakai rumia jälkiä saanut hänen teostaan...
Mutta se, kuinka vahvasti osaan katsoa jo eteenpäin, enkä märehdi ja puntaroi asiaa, on upeaa.
Tiesin heti alusta alkaen senkin, että "aika parantaa haavat" mutta sitä kun ei saa kulumaan silti yhtään nopeammin, niin oli tehtävä jotain muutakin.
Olen vieläkin keskellä sitä prosessia, siis selviytymistä erosta.
Edelleen työstän asiaa, enkä tiedä milloin voin sanoa olevani "parantunut".
Mutta itsestäni olen ylpeä. Nyt on suuntana oma hyvinvointi ja siihen keskittyminen saa ajatukset pysymään raiteillaan.
No tässä oli yksi tarina muitten joukkoon.
Toivottavasti edes joku saa ammennettua siitä jotain itselleen.
Voimia kaikille jotka yrittävät selviytyä, ja tietenkin niille jotka ovat jo selviytyneet!!
Oikeesti, se aurinko paistaa vielä!! =)
Vastaukset 4
Vanhimmat
miltä susta tuntuu... Olen prikulleen samassa tilanteessa juuri nyt. Suhdetta kesti yhtä kauan ja melkeinpä samasta syystä jäin yksin. Tuntuu, etten jaksa enää yhtään tällaista juttua enää. Niitä on ollut jo liikaa. Rankkaa !! Ikävä, viha ja itsesääli vuorottelevat, pää on sekaisin, mutta kyllä kai se joskus helpottaa. Pakko ainakin uskoa niin..
Voimia sulle ja pidä pää pystyssä:)
Hyvä juttu että olet pääsemässä jaloillesi! Ajattele niin että hän ei ollut sinulle se oikea, ei tietenkään ollut. Hyvää jatkoa ja pidä silmät auki, elämä on yllätyksiä täynnä...löydät vielä uuden :-)
KIITOS! Kiitos sun jutusta, kummasti helpotti omaa paskaa oloa. =)
kiitos, toit toivoa ajatuksiini. tarinasi on melkein prikulleen samanlainen kuin minun. puolen vuoden onnen jälkeen äijä vetäs maton jalkojen alta. ja tämän jutun piti olla täydellinen. ja miehen piti olla niin erilainen, kuin ne aiemmat kusipäät. hän vannoi, että ei ikinä loukkaa minua. luulin, oikeasti, että häneen voi luottaa. mutta ei.. onko maailmassa ollenkaan sellaisia miehiä, joihin voi luottaa? en usko. niin monta kertaa minut on petetty ja hylätty.