mä pistin tyttöystäväni kanssa poikki tossa pari viikkoa sitten. Olimme seurustelleet 2,5 vuotta ja kaipasin sinkkuna oloa. Nyt olen ollut ollut siis vähän yli viikon "yksin" mutta kokoajan kaduttaa. Olisin saanut kyllä seuraa muista tytöistä, mutta kun ei vain kiinnosta. Tuntuu,etten voi enää koskaan löytää mitään hänen veroistaan. Lähdin sinkkuelämään, etsimään jotain, mutta nyt en edes halua löytää sitä mitä etsin. jokainen päivä on melkein helvettiä... ulkoisin puolin olen kunnossa, mutta sisin on hajalla. Eniten kuitenkin sattuu, kun tiedän että mun rakkaani on vielä enemmän hajalla kuin minä.
Jos palaamme yhteen, haluan että se on täydellistä. En halua enää koskaan joutua tilanteeseen, jolloin "etsin jotain muuta" lähdin siis etsimään, mutta nyt ei edes huvita etsiä... en kuitenkaan voi palata yhteen, koska en löytänyt edes kunnon syytä tähän koko hommaan. tuntuu kuin sydän olisi niin sirpaleina,ettei sitä edes enää ole. mitä mä olen tehnyt....... *...I love you...*
Jos palaamme yhteen, haluan että se on täydellistä. En halua enää koskaan joutua tilanteeseen, jolloin "etsin jotain muuta" lähdin siis etsimään, mutta nyt ei edes huvita etsiä... en kuitenkaan voi palata yhteen, koska en löytänyt edes kunnon syytä tähän koko hommaan. tuntuu kuin sydän olisi niin sirpaleina,ettei sitä edes enää ole. mitä mä olen tehnyt....... *...I love you...*
Vastaukset 8
Vanhimmat
ku ei käytä hattuu...
Mitä sä täällä avaudut, toimintaa!
Olen itse ollut joskus vastaavassa tilanteessa, sitouduin hyvin aikaisessa vaiheessa, häätkin oli jo sovittu.
Minuun taisi iskeä hieman pelko ja sanoin kihlatulleni kaipaavani yksinäisyyttä ja vapautta, haluaisin lopettaa suhteemme. Meillä oli samaan aikaan hieman muitakin ongelmia. Meilkeinpä samalla hetkellä kun sen sanoin ääneen, kihlattuni murtui.
Hän antoi minulle yhden päivän aikaa puntaroida tunteitani. Lopulta kuitenkin huomasin, etten halua menettää kaikkea sitä mitä meillä oli, enkä halua tuottaa hänelle tuskaa, sillä hänen tuskansa tuntui minustakin niin pahalle, että se särki oman sydämenikin. Nuo asiat riittivät minua unohtamaan sen vapauden kaipuun ja tiesin, että minulla oli jo oikea nainen ulottuvillani.
Pyysin anteeksi aiheuttamaani vahinkoa ja selitin mistä tunteeni johtuivat. Hän antoi anteeksi ja pääsimme asiasta ylitse.
Nyt olemme naimisissa, ongelmia toki on silloin tällöin, mutta niistä pääsee yli, kunhan ei lannistu vaan malttaa selvittää ne yhdessä. Yksin tunteidensa kanssa jauhaminen vääristää tunteiden kontrasteja, niiden yhteinen käsittely helpottaa ja näin säästytään monilta itkuilta.
Minulla alkoi ensimmäinen pitkä seurustelusuhde 17-vuotiaana ja kesti 4,5 vuotta. Halusin lopettaa suhteen koska halusin olla sinkku ja oli meillä joitain ongelmiakin. Oli helpompaa lähteä kuin jäädä siihen suhteeseen. Erosta on ensi jouluna kaksi vuotta. Ajattelen häntä usein. Hän saattoi olla elämäni nainen. Mutta sitähän ei vielä tiedä. Se saattoi olla maailman typerin teko jättää hänet. Mutta kuka sanoi että parhaat rakkaudet kestävät ikuisesti?
jaa-a... tuntuu olevan muillakin samanlaisia tarinoita... tarinat kosketti, koska itsellä on samantapainen juttu takana.. =(
kuulosti, että olet menettänyt uskon ikuiseen rakkauteen???
olisi kiva vaihtaa kuulumisia kanssasi M23!
olisit varmaan voinut miettiä kauemmin ennen kuin teet päätöksiä mihinkään suuntaan, vaikka se sattuu molempiin!?
Toivottavasti asiat on selvinnyt jo???
*I love you*
Kuulostaa aika ikävältä, teidän molempien kannalta. Uskon kuitenkin että tarinanne voi jatkua. Hölmö, ei mikään suhde ole täydellinen, vaikka niin sanoit haluavasi jos suhteenne jatkuu.
Jos minulle kävisi tuolla tavalla, että mieheni lähtisi ensin kävelemään ja tulisi sitten takaisin, jäisi minulle varmasti pelko takaraivoon siitä, että hän myöhemmin tekee samanlaisen reilukerholais-tempun.
Vaikutat melko nuorelta henkilöltä, mutta usko täi älä, parisuhteessa on - ja kuuluukin olla - ongelmia, mutta ne saattavat vain hitsata ihmisiä tiukemmin yhteen. Tämä ei tietenkään kata ihan kaikenlaisia pulmia, mutta se olisikin jo eri juttu...
Tein saman "virheen" reilu puoli vuotta sitten. Tuntui, että pitää nähdä mitä se sinkkuelämä on. olimme seurustelleet tuohon aikaan suunnilleen saman verran kuin te. Ehkä se on sitten suhteessa se vaihe, kun pitää alkaa todella miettiä haluaako sitä olla sen ihmisen kanssa, jonka kanssa on. Sitä minä ainakin mietin.
Niinpäs minäkin päätin kokeilla siipiäni..etenkin sitä yksinoloa. Särjin samalla sen rakkaan ihmisen sydämen. Asia tuli hänelle täytenä yllätyksenä. Seuraavana päivänä olo oli aivan kauhea.
Päätin kuitenkin, että meillä oli takana monta hyvää hetkeä ja niiden eteen oli tehty hurjasti töitä. Päätin, että haluan säilyttää suhteen jossa molemmat välittävät oikeasti tosistaan. Niinpä menin "hattukourassa" takaisin. Tosin en tehnyt sitä seuraavana päivänä. Halusin nähdä, kestääkö paha olo pitempäänkin. Sillä jos ei olisi kestänyt, ei olisi ollut mitään syytä jatkaa, jos kerran ilmankin tulee toimeen. Pyysin anteeksi, mitä suosittelen myös sinulle.
Anna asioille aikaa, niin ikävältä kuin se tuntuukin. Ajattele positiivisesti, koko tapahtumahan näytti sinulle sen, että välität hänestä oikeasti, eikä eroaminen ole välttämättä oikea ratkaisu.
Niin, me olemme olleet yhdessä nyt monta kuukautta. ja kyllä sitä nyt tekee enemmän töitäkin suhteen eteen. Kun tietää mitä voi menettää. Hyvää syksyä teille!
Oli ihanaa lukea sun ja muiden kirjoituksia asiasta. olen itse juuri muuttamassa pois kihlattuni luota koska haluan elää yksin ja kokea vapauden ja nuoruuden. Rakastan kihlattuani yli kaiken ja haluan elää loppuelämäni hänen kanssaan, hän on samaa mieltä mutta koska olen niin nuori hän ymmärtää haluni asua hetken yksin. uskon meidän kuitenkin palaavan yhteen vielä, ehkä piankin. =)