10 vuotta avioliittoa joista ainakin puolet on mennyt eroa suunnitellessa. Kaksi vuotta sitten päätin, että kun helmikuu 2006 koittaa ja voimme myydä talomme, niin jos tilanne ei ole muuttunut, niin haen eroa. Tämän myös kommunikoin mihelleni ja kaikille läheisille paitsi lapsille.
Perjantaina tein avioerohakemuksen ja laitoin siitä asiallisen sähköpostin miehellni töihin. Kuulostaa kamalalta, mutta kun emme ole puhuneet sanaakaan joulun jälkeen ja viestittelemme vain kirjallisesti tai lapsen välityksellä, niin tämä oli meille normaalia.
Pyysin ystäviäni varautumaan siihen, että joudun lähtemään evakkoon mieheni raivoa ja muutenkin pelkäsin kotiin menoa.
Kotona olikin mies joka täydellisesti kieltäytyy ymmärtämästä, että tämä on vakavaa. Mies halailee ja mielistelee minkä kerkiää. Osti kukkia :( ja muutenkin käyttäytyy kuin olisin kiukutteleva lapsi. Pakko kertoa, että olen työssäni johtavassa asemassa ja tällainen "höpö höpö" asenne hämmentää. Olen joka naisen tavoin lukenut psykologiaa ja defenssit ovat tuttu käsite, mutta silti olen ihan äimistynyt. Tuntuu, että nyt mennään ns pitkän kaavan mukaan asian sisäistämisessä ja ihan pelottaa, miten sitten selviän kun totuus iskee mieheni tajuntaan ja uhkailu ja syyttely alkaa.
Onko kenelläkään kokemusta näin voimakkaasta asian kieltämisestä?
Perjantaina tein avioerohakemuksen ja laitoin siitä asiallisen sähköpostin miehellni töihin. Kuulostaa kamalalta, mutta kun emme ole puhuneet sanaakaan joulun jälkeen ja viestittelemme vain kirjallisesti tai lapsen välityksellä, niin tämä oli meille normaalia.
Pyysin ystäviäni varautumaan siihen, että joudun lähtemään evakkoon mieheni raivoa ja muutenkin pelkäsin kotiin menoa.
Kotona olikin mies joka täydellisesti kieltäytyy ymmärtämästä, että tämä on vakavaa. Mies halailee ja mielistelee minkä kerkiää. Osti kukkia :( ja muutenkin käyttäytyy kuin olisin kiukutteleva lapsi. Pakko kertoa, että olen työssäni johtavassa asemassa ja tällainen "höpö höpö" asenne hämmentää. Olen joka naisen tavoin lukenut psykologiaa ja defenssit ovat tuttu käsite, mutta silti olen ihan äimistynyt. Tuntuu, että nyt mennään ns pitkän kaavan mukaan asian sisäistämisessä ja ihan pelottaa, miten sitten selviän kun totuus iskee mieheni tajuntaan ja uhkailu ja syyttely alkaa.
Onko kenelläkään kokemusta näin voimakkaasta asian kieltämisestä?
Vastaukset 38
Vanhimmat
monelle on kova pala sisäistää sellainen "virallinen tieto", joka ilmenee avioeropaperina tai puolison tekemänä vuokrasopimuksena tai muuna virallisena lomakkeena, vaikka asiasta olisi käyty kuinka paljon keskusteluja yhdessä ja todettu eron olevan mahdollinen tai edessä joskus tulevaisuudessa tai jotain muuta.
Lähipiirissä on tapahtunut eroja, joissa puoliso ei ole uskonut eroon - siihen konkreettiseen - ennen kuin muuttoauto on tullut pihalle ja tavarat on kannettu autoon. Sekään ei ole vielä lopullista, kieltäminen voi jatkua harkinta-ajan yli ja vuoden tai kahden kuluttua vasta koko homma on selvempi. Erosta toipumiseen voi mennä vuosia ja asian kieltäminen on jollekin varmasti se ensimmäinen reaktio kun jotain konkreettista alkaa tapahtua.
Oliko avioliitto sinulle vain bisnessopimus: suostust johonkin, saat miehen, lapsiakin 1-2 sen mukaan miten diili etenee?
Olet 10 vuoden avioliitossa pohtinut eroa 5 vuotta, eiko diilissä kaikki ollutkaan niin kuin sovittin, jotain puuttui?
Välititkö koskaan miehestäsi vai menitkö avioliittoon vain siksi "koska muutkin menevät" Vai uskottelitko itsellesi vain välittäväsi?
Rakastitko edes miestäsi vai uskottelitko itsellesi vain rakastavasi.
Mies välittää edelleen sinusta ja vielä kuvauksesi perusteella paljon, sinä et ole välittänyt enää 5 vuoteen, siinä on syy miehesi reaktioon!
Miksi et eronnut aikaisemmin?
Mikä on todellinen syy?
Tuntuu kummalliselta ajatella, että parisuhteissa eletään vuosikausia yhdessä ja pohditaan eroa. Mikään parisuhde ei voi kantaa, jos taustalla on vuosia kestävä ajatus eroamisesta. Vääränlainen mieskö?
Kuinka vapaasti ihmiset voivat elää ja millaisessa kodin ilmapiirissä eletään, jos taustalla on vuosia jatkuvat eroajatukset vahvoina mielessä.
Eikö kaikkien parhaaksi olisi pyrkiä korjaamaan suhdetta heti, eikä jäädä elämään eroajatusten kanssa tyytymättömänä vuokausiksi saman katon alle. Kulissiavioliittoko ulkopuolisten ihmisten suhtautumisten ja reaktioiden takia? Vaiko lasten ja omaisuuden takia?
Mikä koko suhteessa on mennyt alun alkaen pieleen, sehän ei käy selville 'Äimistyneen johtavassa asemassa olevan vaimon' kirjoituksesta.
olevat vaimot ovat joskus äimistyneitä, vaikka eivät uskoisi johtavan asemansa vuoksi sitä koskaan joutuvan olemaan....... ;)
on tuo naisen johtava asema?
..??
Ehkä business is business -nimimerkki osui lähelle oikeaa, koska se sai vihdoin mut itkemään...
Viime yönä mies sitten pisti oven hajalle ja räyhäsi ja lähti kaatokännissä autolla äitinsä luokse 120 km päähän. Ja pääsi hegissä perille. Eikä tappanut muitakaan matkalla. Ja sai anopin, joka on ollut minulle läheinen kaikki nämä vuodet, sanomaan puhelimessa, että mitä sä tänne soittelet, eihän mieheni enää ole minulle tilivelvollinen.
Ja siitä 2 tuntia, niin mieheni soittaa poliisiasemalta. Oli lähtenyt ajamaan kotiin, 8 tuntia yöreissunsa jälkeen ja edelleen 0,7 promillea ja pieni ylinopeuskin. Kortti pois ja käräjille. Asumme niin, että seuraavat kuukaudet kuljetan sitten miestäni töihin ja takaisin, joten ainakin meille tulee tilaisuus jutella :) Tai tulla hulluiksi! Ihan oikein, että mies jäi kiinni. Mutta minusta tuntuu, kuin jalkaani olisi kiinnitetty uusi pallo, kun joudun nyt elämään sen taksikuskinakin.
Huomenna kun menemme samalla kyydillä, niin eka pysäkki on käräjäoikeus, minne jätän eropaperin -allekirjoitti hän sitä tai ei.
Final countdown.
Haluatteko muuten, että kerron, miten tämä jatkossa kehittyy?
"Asumme niin, että seuraavat kuukaudet kuljetan sitten miestäni töihin ja takaisin, joten ainakin meille tulee tilaisuus jutella :) Tai tulla hulluiksi! Ihan oikein, että mies jäi kiinni. Mutta minusta tuntuu, kuin jalkaani olisi kiinnitetty uusi pallo, kun joudun nyt elämään sen taksikuskinakin."
"Mutta minusta tuntuu, kuin jalkaani olisi kiinnitetty uusi pallo, kun joudun nyt elämään sen taksikuskinakin."
häntä, ehkä turvallisempaa niin,
ilman hmm...mahdollisia riitaisia keskusteluja tulevilla automatkoilla?
Kuulostaa aika samalta kuin minulla. Meillä tosin työni on aiheuttanut suurimman loven rakkauteen vuosien saatossa. Olen odottanut ja odottanut, että mieheni saa uransa vauhtiin ja saa minut kiinni, niin ettei tarvitsisi tapella ylitöistä ja matkoista - ja rahasta.
Mieheni istuu työhuoneessaan koneen ääressä illat, minä hoidan lapset ja kodin. Olen eron kanssa tosin vasta siinä vaiheessa, että pohdin miksi oikein olen naimisissa. Mieheni on avuksi lastenhoidossa ylityön sattuessa, mutta siinäpä oikeastaan kaikki.
Ehkä olemme naimisissa talon ja rahan takia. Siis mieheni puolelta. Minä voisin hyvin muuttaa pienempään, mutta mieheni ei.
Ei meillä huonon huonosti mene. Kumpikaan ei lyö, ryyppää tai raivoa. Emme vain kohtaa arjessa. Minulla on tilipäätöksen hetki vuoden päästä. Kesällä alkaa pariterapia ja toivon sen tuovan tähän tilanteeseen jotain parannusta. Jos ei, niin sitten eropaperit vetämään.
Minusta on kurjaa lukea näitä yksinäisten naisten valituksia, siitä kuinka me vaimot ollaan saatu kaikki kultalusikalla ja emme nyt arvosta hyviä miehiämme... Nämä eukot kun yleensä ovat niitä "ei-kelpaa-minulle" ronkkioita, sillä kyllähän noita miehiä on vapaina pilvin pimein? Ehkä minä olen juuri sortunut ottamaan jonku "vähemmän minulle sopivan" ja nyt havahdun, että ei tämä ollutkaan täyttä rakkautta. Se, että ero on edessä, jos muutosta parempaan ei tapahdu, on tietty kurjaa lasten kannalta, mutta eivät he siihen nykyaikana kuole, kun ero ei ole mikään häpeäpilkku.
Minua ainakin kiinnostaa tietää miten asiasi etenee, sillä tuo sama on varmasti vastassa, ellei terapia ratkaise ongelmiamme kuin taikasauva...
Mieheni on muuten myös sortunut tuohon kännissä ajamiseen riidan päätteeksi. Hän tosin törmäsi meidän pihapuuhun...
Työn sovittaminen perheeseen ja parisuhteeseen tuntuu olevan yksi suurimmista ongelmista. Kun työ vie paljon voimia ja tavoitteena on hyvä elintaso, eikä siitä haluttaisi tinkiä, verottaa se varmasti aikaa parisuhteelta, jolloin arjessa ei kohdata kuten tulisi. Arkirakkaus on kohtaamisia, ja jos kohtaamisia ei ole, on arki vaikeaa niin kotona kuin töissäkin.
Suurimpia eron aiheuttajia on varmasti juuri ne ongelmat kuinka työnteko ja parisuhde onnistutaan yhdistämään niin, että olisi kahdenkeskistä aikaa pysähtyä pohtimaan mitä se rakkaus siinä arjessa oikein on. Se on tahtomista, järjestelykysymyksiä ja arvojen asettamista uuteen järjestykseen. Jos työ ja ura on tärkein, on parisuhde ja perhe toiseksi tärkein, jolloin ongelmat ovat valmiina ja kun kaikki vaikuttaa kaikkeen, on vaikeaa päästä tasapainoon.
Ystäväperhe painii juuri työn ja perheen yhteensovittamisongelmien kanssa - isällä ja äidillä on kolmivuorotyö, ja kohtaaminen arjessa vähäistä, Äiti siirtyy päivätyöhön ja puolittaa työaikansa, jotta perheelle jää enemmän aikaa. Muita vaihtoehtoja ei heillä tällä hetkellä ole.
Tämä oli yksi esimerkki tilanteesta, jossa moni perhe jatkuvasti on.
äidin uupuminen työssä vaikuttaa äidin jaksamiseen kotona - kun äidin kotona oleminen on jatkuvaa nukkumista ja huolten ja murheiden unohtamista nukkumisen avulla, on elämä ja elämänpiiri rajoittunutta.
Ystävät ja vapaa-aika kodin ulkopuolella eivät jaksa enää kiinnostaa, elämä pyörii työssäkäynnin ja kotona hoidettavien velvotteiden ympärillä. Pakko hoitaa lapset, pakko tehdä ruokaa ja siivota, pakko käydä kaupassa ja pakko yrittää kaikin tavoin jaksaa.
Elämän mielekkyys on mennyttä, joten työn aiheuttama uupumus on korjattava ja siihen auttaa vain työmäärän vähentäminen ja muuttaminen toisenlaiseksi. Kun äiti teki tuon päätöksen ja tahtoi muuttaa elämänsä suuntaa, väheni nukkumisen tarve heti.
Ei työaika meillä ole se kivi kengässä, sitä vaan käytetään syynä. Ihan sama olenko ajoissa vai myöhempään kotona. Tulos on aina sama: mies menee koneen ääreen, heti kun "vapautuu" lapsista. Syy piilee ehkä jossain "miehen kuuluu elättää perheensä" -tasossa, tai missä lie... ehkä se selviää sitten terapiassa.
Äidit uupuvat työssä helpommin, johtuen siitä että kotityöt kuuluvat yhä edelleen suurimmaksi osaksi naisille. Töitä on töissä ja kotona. Ratkaisu ei minusta ole se, että naiset alkavat osa-aikaisiksi tai lopettavat työt! Minulla se ei edes onnistuisi. Ja työni muodostuu sitä tärkeämmäksi, mitä huonommalta avioliitto näyttää. Haluan pystyä huolehtimaan lapsista hyvin eron sattuessa!
Kyllä ystävät ja vapaa-aika kiinnostavat uupuneita äitejä... heillä ei vain ole aikaa siihen!
niin miksi avioliitosta? Jokainen varmasti ymmärtää sen, että jos avioliitossa on huono olla, niin moni myös pakenee avioliiton ongelmia ja huonoa oloaan työhön, harrastuksiin, tietokoneelle, kapakkaan jne. Jos avioliitto on kunnossa, tärkeä ja jotakin rakkautta riittää, niin kotitöitä tekee molemmat ja yhdessäololle löytyy myös aikaa. Yksin ei pysty muuttamaan muuta kuin itseään ja omia tapojaan, ajatusmaailmaansa ja arvojaan. Toista ei voi muuttaa, eikä pakottaa muuttumaan, jollei itse tahdo.
>Syy piilee ehkä jossain "miehen kuuluu elättää perheensä" -tasossa, tai missä lie... ehkä se selviää sitten terapiassa.<
Tarvitseeko tämä asia terapeuttia?
ennen ei tarvinnut,
sillä miehet elättivät ennen perheensä töitä tekemällä.
tähän naiset on kasvatettu ja koulutettu, ja työpaikasta luopuminen on monelle mahdoton ajatus, vaikka kaikki kodin ulkopuolinen työ Suomessa määrättäisiin miesten tehtäväksi ja palkat nousisivat, niin suostuisivatko naiset jäämään kotiin, jos miehet pystyisivät työllään ja palkallaan elättämään perheensä?
Miksi se ei onnistuisi?
todella uupunut ei jaksa olla kiinnostunut yhtään mistään, sillä todella uupunut on uupunut ihan kaikkeen.
kyllä se tuntuu tarvitsevan. Saan aina riidan sattuessa kuulla olevani "johtaja" tms ivallista, kun yritän ongelman vatvomisen sijaan hakea siihen ratkaisua. Mieheni mielestä minulle maksetaan aivan liikaa palkkaa typerästä työstäni typerässä firmassa.
Mutta kuten totesin, niin EHKÄ tämä on yksi syy... Tai sitten on seuraus jostain muusta syystä jota en hahmota.
sillä olen ollut jo viisi vuotta poissa putkeen asiantuntija-alalta äitiyslomien ja hoitovapaiden merkeissä. Nyt olen jokseenkin kirunnut kiinni vuosien tuoman aukon tiedoissani. Olen saanut ja ottanut jo enemmän joustoa tehtävissäni lasten takia kuin yksikään mies alallani (olen miesvaltaisella alalla). Enempi olisi itsemurha uran kannalta. Pidän työstäni ja ihmisistä ympärilläni, enkä halua luopua niistä vaikka vaakalaudalla olisikin avioliittoni. Ja miksi naisen ylipäätään pitää olla se joka valitsee avion tai uran? Niin uhrautuva ja alistuva en ole, enkä edes halua olla! Pystyn hoitamaan molemmat, jos mies tulisi vastaan. Mutta kun ei... ja miksi ei... sitten ollaan taas takaisin kysymyksessä "miehen kuuluu elättää perhe" - syy vai seuraus ongelmiin...
"aivan liikaa palkkaa typerästä työstä typerässsä firmassa"
On työtä joita ei arvosteta (ei edes puoliso arvosta) oli palkka sitten suuri tai pieni
ja se on enemmän kuin normaalia. Kuinka sen asian kanssa voi elää parisuhteessa?
Jos mies on hyväpalkkainen taivaalla lentävä lentokapteeni, kuinka se on eri asia kuin hyväpalkkainen maata kiertävä pölyimurikauppias...
Kysymys on jokaisen ihmisen henkilökohtaisesta mielikuvasta toisen ihmisen työstä, ehkä miehesi ei tunne työtäsi tarpeeksi, jos ei ole tehnyt sitä koskaan itse.
monen MIEHEN egolle, jos miehen on 'alistuttava'.
pitää edelleen sinua ja sinun työtäsi ja asemaasi 'asiantuntijatehtävissä' vain LIIAN määräävänä juttuna teidän liitossanne - suhteessa hänen perinteiseen käsitykseensä naisen ja äidin tehtävistä ja näiden roolien arvoon hänen arvoasteikossaan juuri teidän perheessänne. Teillähän on tyypillinen "kuka on pomo meidän perheessä -taistelu" menossa.. ;)
Kun nainen antaisi miehen ymmärtää olevan pomo perheessä, mutta kun naiset eivät anna!!!
mulkkuja nykyisin! ;)
tulisi siis riittää.
..mies.
edes kertoa miehelle, että olet ns. meidän perheen pomo ja ainoa mulkku, jota rakastan?
naiset ovat ottaneet sen mulkun itselleen ja haukkuvat miehiään mulkuttomiksi, niin jos mies yrittää ottaa sen mulkkunsa takaisin, niin siihen tarvitaan terapeutin apua.
Kaikkia näitä vastauksia luettuani tunnen taas kerran tehneeni Oikean Valinnan.
Perhe-elämä tuntuu olevan enemmän tai vähemmän epäonnistunut juttu noin yleisesti ottaen. Siksipä kasvatinkin lapseni ihan yksin. Miessuhteet olen pyrkinyt aina pitämään mahdollisimman paljon erossa koti- ja lapsiasioista, they're just for fun. Ja nyt, ollessani vasta 40 ja lasten suhteen jo täysin vapaa, voin aloittaa vakavankin suhteen ilman perhe-elämän tuomia rasitteita.
Tehkää perässä! Välillä oli vähän rankempaa kun asuntolainat ja remontit yms. piti selvittää ihan itse, mutta hyvinhän tuo meni. Eipä tullut sitä 30-vuotista sotaa!
silti paljosta paitsi ;)
Ainahan sitä jää jostain paitsi. Ei sellaista valintaa olekaan, missä saisi kaiken. Toisaalta minulla on nyt loppuelämä aikaa tehdä suurinpiirtein mitä miellyttää - se pitkäkestoinen ja ihana miessuhdekin on jo olemassa ja kukoistaa. Avio/avoliittokaan ei enää näytä niin 100 % epätodennäköiseltä kuin silloin, kun kauppaan olisi kuulunut myös pitkä, puuduttava arki taloudellisine ym. huolineen.
On kokemusta on. Mies ei pane tikkuakaan ristiin sen eteen että elämämme olisi yhteiselämän arvoista. Sitten kun kyllästyn pelleilyyn ja ilmoitan että jos minun on asuttava ja elettävä yksin, niin haluan todellakin myös olla yksin, enkä kimppakämpässä toisen nöyryytettävänä. Haluan tulla ja mennä ihan vain omien tarpeideni mukaan. Sitä mies ei kuuntele.
Yleensä tilanne johtaa hirveään riitaan, haukkumiseen ja mollaamiseen. Myönnän syyllistyväni miehen väheksymiseen aika rankoin adjektiivein. Valitettavasti vasta ne herättävät miehen siihen, että olen tosissani. Alkaa tuo defenssiivinen vaihe. Kauhea maanittelu, kaiken paskan syrjään työntäminen, "unohdetaan tällänen, meidän pitää aloittaa alusta mutta ei eroamalla". MIES EI TAJUU!! ett mulla on mitta täys just silloin ja on ollu jo vähän aikasemminkin, että huutaminen on vaan päätepiste kun en muuta keinoa keksi. Kumma juttu et se kuuntelee huutoa mut ei rauhallista puhetta?? Se vaan vähättelee etten voi kokea ja tuntea asioita siten kuin koen ja tunnen?
Yleensä sitten rauhotun tai kylmetyn niin paljon etten enää jaksa välittää. Jos mies hukkuisi jäihin sellaisella hetkellä, tuskin itkisin perään. Myönnän että joskus olen jopa toivonut että se katoaisi vaikka avaruusalukseen. Erohakemuksia on tehty, mutta mies on "puolustanut" ne roskikseen: "ei näitä asioita eroamalla selvitetä". Ei. Mutta kun ei selvitetä muutenkaan? Mitkään ehdottamani keinot eivät kelpaa. Tai jos kelpaavat niitä ei toteuteta, tai toteutetaan vain yksipuolisesti, minä toteutan mies ei. Mies ei ehdota mitään muuta kuin että katotaan jos tää muuttuis paremmaks. Ei suostu menemään mihinkään ammattilaisen juttusille keinoja keksimään, eikä mitään muutakaan. Vain aika parantaa?? En usko. Se vaan ei välitä minusta ja sillä selvä. Ymmärtäisi sen.
Paskat. Tiedän että tulee päivä jolloin en jaksa miettiä tekoni seurauksia, enkä ottaa vastuuta tulevaisuudesta vaan vuokraan taikka ostan oman asunnon ja lähden vaan, sanaakaan sanomatta. Olin tottunut yksinelämiseen ennen tätä suhdetta ja korkeintaan jään kaipaamaan toisen ihmisen läheisyyttä... mutta sinkullahan on varaa valita milloin sitä läheisyyttä tarvitsee eikä tarvitse sietää alistamista ja nöyryytystä vastapainoksi.
Mikä ihme teitä naisia vaivaa? Kuvittelet saavasi miehen heräämään riitelemällä, haukkumalla, mollamalla -kovilla adjektiiveilla? Kuvitteletko että mies muuttuu näin paremmaksi? Auttaako tuollainen ehkä rakentavasti parisuhteeseen?
Ei todellakaan! Tuhoat vain suhteesi, ehkä et sitä itse tajua.
Tekstisi on kuin suoraan omasta suhteestani, avovaimo haukkui, ivasi, huusi ja raivosi kun "kaikki oli huonosti" eikä "mitään ollut selvitetty". Ei kuitenkaan pystynyt keskustelemaan ilman että olisi alkanut itkeä tai raivota -hänellä tosin oli suvussa skitsofreniaa, ehkä tällä oli jokin vaikutus käyttäytymiseen.
Muutin pois enkä ole sekuntiakaan katunut!
Miehillä tulee joskus kuppi täyteen sitä huutavaa naista, miettikää tätä!
Mitäpä tuumaat siitä, että mies raivostuu joskus mitä ihmeellisimmistä syistä - joskus jopa yksin TV:n ääressä, kun vaikkapa uutisissa kerrotaan "tyhmien" ihmisten onnettomuuksista...? Ja sitten kun suuttuu, niin haukkuu sekä omat lapset että appivanhemmat ja muut sukulaiset aivan maan rakoon....
Mutta myöhemmin "hyvänä hetkenä" jos noista muistuttaa, niin ei muista eikä myönnä koskaan sellaista sanoneensakaan - vaikka olisi lapsetkin todistamassa minun lisäkseni!
Olisko tässä jonkinasteinen mielenhäiriö kyseessä??? Anopilla ainakin on mielen tasapaino järkkynyt joskus ja on ollut hoidossakin...
Nyt kun erosta on yritetty keskustella, niin välillä mies raivoaa ja välillä itkee kuin pikkulapsi - ja nyt on taas ihan kuin ei oltaisi edes koskaan meinattukaan erota.
ilmoitti, että haluaa ukostaan eroon, siksi huutaakin.
Jos se vaikka sillä lähtis? Kai sen miehen täytyy ensin saada se kuppi täyteen, sitten menee perille vaimon tarkoitus; hän haluaa olla yksin.