Mun ystävät on muuttuneet. Aiemmin ne oli iloisia ja meneviä. Nyt muutamassa vuodessa niistä tosi monista on tullut masennuslääkkeitä popsivia ihrapalloja.
Niillä ei ole mitään tavoitteita elämässään. Joko opiskelut on jääneet kesken tai sitten ne on jumittuneet työhön, josta eivät tykkää. Kaikkein eniten niitä kiinnostaa pelkkä oleminen. Poikaystävät on hylänneet ne tai sitten kukaan ei ole niistä ikinä edes ollut kiinnostunut.
Kyllä niiden välillä tekisi mieli lähteäkin jonnekin, mutta kun useimmiten niillä ei ole rahaa. Eikä kirpputorilta löydy päälle mahtuvia vaatteita.
Mä oeln nyt muutaman vuoden yrittänyt olla hyvä ystävä. Toivonut, että niistä epätoivoisista kasoista tukemisen ja piristämisen avulla tulis esiin ne mun aiemmat, hauskat, elämänmyönteiset ystävät.
Nyt mä en jaksa enää. Mä olen päättänyt hankkia uuden elinpiirin, uudet ystävät, ennen kuin mäkin masennun. Onneksi mä olen avoin ja monista asioista kiinnostunut ihminen, mun on helppo tutustua ihmisiin.
Mutta mikä vähän yli 25-vuotiaita vaivaa? miksi niin monet masentuu, vaikka elää elämän parasta aikaa?
Niillä ei ole mitään tavoitteita elämässään. Joko opiskelut on jääneet kesken tai sitten ne on jumittuneet työhön, josta eivät tykkää. Kaikkein eniten niitä kiinnostaa pelkkä oleminen. Poikaystävät on hylänneet ne tai sitten kukaan ei ole niistä ikinä edes ollut kiinnostunut.
Kyllä niiden välillä tekisi mieli lähteäkin jonnekin, mutta kun useimmiten niillä ei ole rahaa. Eikä kirpputorilta löydy päälle mahtuvia vaatteita.
Mä oeln nyt muutaman vuoden yrittänyt olla hyvä ystävä. Toivonut, että niistä epätoivoisista kasoista tukemisen ja piristämisen avulla tulis esiin ne mun aiemmat, hauskat, elämänmyönteiset ystävät.
Nyt mä en jaksa enää. Mä olen päättänyt hankkia uuden elinpiirin, uudet ystävät, ennen kuin mäkin masennun. Onneksi mä olen avoin ja monista asioista kiinnostunut ihminen, mun on helppo tutustua ihmisiin.
Mutta mikä vähän yli 25-vuotiaita vaivaa? miksi niin monet masentuu, vaikka elää elämän parasta aikaa?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kuule kyllähän sinulla on itselläsi oikeus valita ystäväsi, jos et kerta luusereista pidä, älä sitten murehdi heitä vaan etsi tasoisesi seura.
Minulla ei ole yhtään kaveria, vain yksi luuseriystävä. Rakastan, koska olen opetellut rakastamaan tätä ystävää, jolla ei ole yhtään ylimääräistä kiloa, mutta on siltikin joskus Läski, masentunutkin se joskus on, saamaton, juuri kaikkea sitä mitä sinä luettelit.Tämä ystävä olen minä itse, minussa itsessäni hän elää ja saa elääkkin. Pidän vain "vahtia" ettei tämä ystävä pääse koko elämääni vaikuttamaan,sitten koko nainen masentuu ja elämä ei enään maistu.:))
Ei ihmistä ole tarkoitettu elämään yksin lopun ikäänsä.
Vielä alle 25 vuotiaana kaikki menee hyvin kun on kavereita ja kuljetaan baareissa bailaamassa. Jotakin miehiä/naisia saattaa puoliksi roikkua siinä kainalossa ja elämä on huoletonta. Kun 25vee ylittyy niin sitten asiat muuttuu totaalisesti, niin ainakin mulla.
Jonakin päivänä huomaa heränneensä siihen tilanteeseen, että lähes kaikilla on oma rakas kainalossa ja itse on jämähtänyt sinkuksi. Kaveripiireistä on tavallaan tipahtanut pihalle kun itseä kiinnostaisi ryyppääminen ja muut puhuu häistä ja verhojen ostamisesta. Ei löydy enää kavereita ravintolaan ja jotenkin huomaa olevansa baarissa hieman yli-ikäinen. Ainoa sisältö elämässä on helvatta töissä käyminen.
Itselläkin meni vuosi sitten huonosti ja hain vauhtia viinapullosta perisuomalaiseen tapaan. Onneksi kuitenkin heräsin ajoissa ja otin itseäni niskasta kiinni ja aloin urheilemaan hulluna. Kova fyysinen kunto toi itseluottamusta ja masennus häipyi melkein sillä. Nyt harrastelen treffeillä käyntiä ja kyllä se oma rakas sieltä vielä löytyy. Eli elämä hymyilemään vaikka väkisin, eiks jeh. :)
...en ole sinkku. Asun yhdessä poikaystäväni kanssa, joskin kumpikaan ei vielä osaa kutsua suhdetta avoliitoksi. Liian vakavaa ja aikuismaista. Me vaan seurustellaan ja asutaan yhdessä. Ja etsitään molempia miellyttäviä kihlasormuksia. :)
En ole kokenut sinkkuuttakaan miksikään umpikujaksi... Tosin en ole ollut sinkku yli 25-vuotiaana, mutta silti ajatus sinkkuudesta nyt 27-vuotiaanakaan ei tunnu pelottavalta. Tiedän, että vientiä olisi. Poikaystäväni tietää sen myös ja siksi pitääkin minusta hyvää huolta. :)
Olenkin huolissani ystävieni puolesta. Kun yli 30-vuotias ei ole mahdollisesti ikinä seurustellut, ja kun vaatimukset ovat tiukat jonkun tietyn elämänkatsomuksen mukaan, niin tokko puolisoa enää löytyykään. Ja ikävä kutsua esim. kylään sinkkutyttöjoukkoa, kun sitten poikaystävällä ei ole seuraa.
En tarkoittanut varsinaisesti sinua tuolla kommentillani vaan yli 25 vuotiaita sinkkuja yleensä. Minusta sinkkuus on sitä, että aikaa vietetään pääsääntöisesti itsenäisesti/yksin, eikä menemisiään tarvitse kenellekään selitellä. Ei voi enää kutsua itseään sinkuksi, jos asuu jonkun kanssa saman katon alla. :)
Mullekaan sinkkuus ei ollut mikään probleema nuorempana kun asiaa ei sillä tavalla edes miettinyt. Mutta nyt se alkaa muodostua jo jonkinlaiseksi ongelmaksi, koska päivät alkaa kulua hälyttävästi yksin edellisessä viestissä mainituista syistä johtuen. Elämältä katoaa pointti jos ainoa sisältö on töissä käyminen.
Miehenä mulla ei ole mitään älyttömiä kriteereitä naiselle vaan semmonen liikunnallinen ja mukava tapaus riittää aivan hyvin. Koska itse olen koulutettu, pitkä ja sporttinen niin tuskin minulla on mitään älyttömiä vaikeuksia löytää sopan hämmentäjää. :)
Siinä olet varmaan aivan oikeassa, että päälle kolmekymppisenä naisen on vaikea löytää itselleen vakavaa seuraa varsinkin jos rima on kolmen metrin korkeudessa. Veikkaan, että mainitsemasi ystävät ovat valmista vanhapiika-kamaa ellei varsin ihmettä tapahdu. Käsittääkseni yli kolmekymppisenä tilanne parinhakumarkkinoilla kääntyy ylösalaisin ja vapaista ja kunnollisista miehistä tulee saalistettavia. Alle kolmekymppisenähän tilanne on päinvastoin ja miehet joutuvat urakoimaan löytääkseen mukavan ja fiksun naisen.