Uskotko ikuiseen rakkauteen?

Uskon, vaikka nykymaailma yrittää aivopestä halveksimaan sitä ajatusta. Uskon siitä huolimatta.

Uskon, vaikka kaikki merkit viittaavat siihen, että se on pelkkää haihattelua. Ihmisten ei odoteta seestyvän ja löytävän yhteistä, tasaisesti etenevää elämänpolkua tässä yli-yksilöllisyyttä ja ikuista nuoruutta ihannoivassa maailmassa.

Täytyy myös muistaa, että avioliitto-instituutio on kehittynyt aikana, jolloin ihmisten keskimääräinen elinajanodote oli n. 40 vuotta lyhyempi kuin nykyään. Eli sen perusteella ei voisi edes olettaa, että 20-vuotiaana solmitun liiton pitäisi kestää enempää kuin 15-20 vuotta.

Mutta, kuten sanottu, uskon ja toivon, että koko iän kestävä rakkaus ja parisuhde on mahdollinen - myös siinä tapauksessa että ihminen sattuu elämään yli nelikymppiseksi.

Joten eiköhän nuo seuraavat 30 vuotta mene tuohon samaan putkeen, saman herran kanssa.

Ei tulisi mieleenkään vaihtaa kun on sen oikean löytänyt :) Rakkaus on ja pysyy,parhaimmillaan se on sekä rakkautta että lämmintä kumppanuutta. Alkuajan huumaa en edes kaipaa. Näin on hyvä.

jos molemmat niin tahtoo ja osaa rakentaa parisuhteen toimivaks niin kyllä.

..lainata "idolini" ;) DrPhil'n lausetta tähän, koska mielestäni hän on osunut naulan kantaan kannanotollaan:
•   Don't make the common mistake of thinking that when the initial wild passion fades you aren't in love anymore. The answer is not to start a new relationship so you can recapture that emotional high with someone else. The answer is to learn how to move on to the next stages of love for a different but richer experience.

Jos moni hätähousu malttaisi panostaa suhteeseensa meillä olisi huomattavasti vähemmän avioeroja. Uskon että samat ongelmat tulevat useissa suhteissa eteen vaikka paria vaihtaakin.

Eli, vastaukseni on uskon.

vaikka viis vuotta sitten en olis uskonu, kymmenen vuotta sit uskoin kans, mulla on hyvä malli äitiltä ja iskältä, eli en tyydy vähään.

Sama juttu, uskon kyllä. Rakastuminen on ihanaa, mutta rakastaminen ja kumppanuus kai ovat niitä sinettejä joilla oikea parisuhde on ja pysyy.

Vanhemmilta sain oivan esimerkin. Yhteistä taivalta yli 40 vuotta ja päättyi vasta äitini kuolemaan. Näin kai sen pitäisi mennäkin. "Kunnes kuolema meidät erottaa".

Uskon ikuiseen kumppanuuteen ja ystävyyteen sekä vankkaan sitoutumiseen toiseen ihmiseen.
Mielestäni on enemmän kuin selvää, että vuodesta toiseen ei voi olla yhtä rakastunut tai hullaantunut omaan kumppaniinsa.
Mutta ihanaa on se, että nuo tunteet kuitenkin palaavat aika-ajoin ja sitä ikään kuin rakastuu kumppaniinsa uudelleen.
Itse ihastelen päivittäin mieheni jotain ominaisuutta. Toisinaan enemmän automaattisesti ja joskus hieman pinnistäen. : )

"Rakkauden" ainoa tehtävä on saattaa paritelleet yhteen siksi aikaa, että jälkeläinen saadaan maailmaan.

mutta tästähän saadaankin oivallinen aasinsilta että päästään jouhevasti seuraavaan kysymykseen, että mitä se rakkaus on ja miten se määritellään?

Jotkuthan pitävät sitä hullaantumista/pihkaantumista/ihastumista rakkautena, mutta mun mielestäni se ei oo sitä.

Eiköhän se tästä hetkestä ikuisuuteen-rakkaus kasva kuitenkin niistä teoista ja toisen ihmisen arvostamisesta. Yhteenkuuluvuuden tunteesta. Tähän uskon ennemminkin. Ja siihen, että tehdään töitä sen suhteen eteen (mutta älytään myös luovuttaa jossain vaiheessa jos meno menee päättömäksi).

Eli periaatteessa onhan se mahdollista, että on yhdessä vielä 40-50 vuoden kuluttua, jos ei ole sitten lusikka lentänyt nurkkaan jo aiemmin ja sitä myöten hiippakunta vaihtunut ;)

Uskollisuus: Kyllä se on niin perkeleen aliarvostettu asia monenkin ihmisen arvomaailmassa. Aina on se perhanan minäminä-asenne tärkeintä. Ei tehdä niin kuin on oikein, tehdään niin miten itse, ja vain itse halutaan tehdä. Ei arvosteta sitä kumppania yhtään.

Uskon syklittäiseen ikuiseen rakkauteen: rakkauden huuma kestää vain vähän aikaa, mutta se voi tulla aina uudestaan. Sen sijaan kiintymys ja ystävällinen kumppanuus syventyy vuosi vuodelta, eikä katoa minnekään, jos kaikki menee hyvin.

Voisin hyvin kuvitella olevani rakastunut - niin kuin äsken määrittelin - koko loppuelämäni yhteen ja samaan henkilöön. Ja haluaisin myös, että näin tulisi käymään.

Kohde vain vaihtelee. Näin se taitaa olla. Rakkaus romanttisessa mielessä on mulle tyhjä sana.

Uskon kumppanuuteen, ystävyyteen ja molemminpuoliseen luottamukseen ja lojaalisuuteen.

sellaista. Sain näyttö omiin slmiin että rakkaus ei kestää. :(

Uskoni on häilyvää... toisinaan uskon, toisinaan en. Rakkaus on ja pysyy, kohteilla on taipumus vaihtua.

Se aito ja todellinen rakkaus - ... aika näyttää.

Näin maanantai-aamuna, pakkasenpuremana, en usko kuin siihen että joskus se kesä vielä koittaa. Kai.

en usko että tollasta on koskaan ollut edes olemassa,saati sitten että ite pystyisin moiseen.Luuletko että 'vanhoina' hyvinä aikoina ihmiset jotka oli / on ollu 40-50v naimisissa oli koko ajan 'rakastuneita' toisiinsa (varmaan aika moni ei itseasiassa koskaan),ennenvanhaan ei vain yksinkertaisesti ollut vaihtoehtoja ja kulissit oli pidettävä kasassa.

koska kyllästyn seurusteluun suht nopeasti ja olisi lähes sairasta olla saman ihmisen kanssa loppuelämä.

Uskon, että toista ihmistä voi hyvinkin rakastaa sen 40-50 vuotta "kunnes kuolema erottaa", mutta kyllä se rakkaus muuttaa muotoaan vuosien varrella. Siinä tuntuu olevan yksi syy siihen, että suhteet kariutuvat, kun ihmiset kuvittelevat, että se alkuhuuma kestää iänkaiken. Näinhän ei kuitenkaan ole, kyllä siitä parisuhteesta jossain vaiheessa tulee arkipäivää, ja rakastuminen toivottavasti muuttuu rakastamiseksi.

Ihanaa että niin moni täällä sanoo uskovansa rakkauteen.

Onhan se alkuhuuma valtava tunne, mutta sen muuttuminen rakastamiseksi, luottamiseksi ja kumppanuudeksi on myös ihanaa. Kun kunnioitus ja luottamus pysyvät voi rakkauden tunne vaihdella, vaan ei lopu kuintenkaan.

Mun mielestä sitoutuminen on tärkeä juttu parisuhteessa.

Olen miettinyt tuota sata kertaa. On kyllä ikävän harvinaista nykyään... Itse olen naimisissa, ja aion olla loppuelämäni. Onnellinen olen myöskin. Pettäminen ei tulisi mieleenkään. Mieheni on melkoisen samanluontoinen kuin minä. Olisi tosi omituista kuulla, että hän pettäisi. Ikinä tietysti ihminen (itsekään) ei ole 100% luotettava. Kai? Vai voisiko olla... Kaunis ajatus se on kyllä.
Muistan yhden vanhan pariskunnan, olivat olleet yhdessä n. 15-vuotiaasta asti. Se mummo kuoli ensin, n. 80? iässä. Ei mennyt kuin pari kuukautta, niin paappakin kuoli, ei halunnut elää ilman vaimoaan, lopetti syömisen ja kaikki. Hoidettiin toki, mutta käytännössä kai sitten kuitenkin "kuoli suruun". Minusta se oli kauhean kaunista, surullista tietysti, mutta silti.
Tuttavissani on kai kolme onnellista pariskuntaa, jotka ovat olleet pidemmän aikaa yhdessä. Kyllä niitä löytyy, toivoa on... Vaikka joskus tuntuu, että ulkomaailma väkisin yrittää puhkaista sen oman "onnellisuuden kuplan".
Mutta, itse uskon kyllä olevani onnellinen tämän nykyisen, saman ihmisen kanssa loppuelämäni.

Tahtoisin uskoa. Mutta hyvin epätodennäköistä se on.

Villi veikkaus että mainittu, lähes elinikäinen suhde onnistuu yhdeltä sadastatuhannesta.

Erittäin epätodennäköistä siis että se onnistuisi, ainakaan minulta (=hirveä tuittupää).

Mutta voe voe, kyllä se olisi mukava istua keinutuolissa sitten aikanaan oman papparaisen kanssa ja muistella "sitä aikaa kun kaikki oli niin paljon paremmin".

:D :D

Kyllä uskon. Rakkaus ei tosin säily sellaisena kuin
se on alkuaikoina, vaan muuttuu ihastumisesta ja
rakastumisesta rakastamiseksi ja kumppanuudeksi.

Moni suhde päättyy liian aikaisin, koska jompi kumpi
lähtee etsimään sitä alkuaikojen tunnetta ja luulee
että se kestäisi ikuisesti "sen oikean" kanssa.
Kestävä suhde vaatii työtä ja kaikissa suhteissa on
ylä- ja alamäkiä.