surun

Enpä tiedä vastausta kysymykseesi.
Itsellä sydän palasina muista syistä , mutta kappaleina kokonaan.
Kumpi lienee pahempi tilanne kuolema vaiko sellainen jossa tiedät rakkaasi olevan toisen omana, jossain. Tarina on pitkä ja sairas.
Mulle ei ´siinä suotu mitään mahdollisuuksia ei kysyä, ei vastata.mutta se on toinen tarina.
Sikäli tiedän tuskasi, läheiseni päätti päivänsä oman käden kautta, siitä on 13 vuotta ja se on kuin eilinen.
Ja raskaaksi sen tekee läheisyys ja se että olen epäonnistunut tukihenkilö.
Eli 13 vuotta ja vieläkin itken kun vien kynttilän haudalle, vieläkin käyn kertomassa asioita haudalla. Ne kaikki elämässä tapahtuneet tärkeät jutut.
Mutta joka kerta mulla on tunne, että mua kuunnellaan ja aivan kuin mulle joku sanoisi ettei mun kuulu olla surullinen.
Ole siis sinäkin onnellinen teidän yhteisitä kokemuksista, yhteisestä ajasta, jonka saitte viettää ja olla yhdessä.
Ja nyt rakkaasi ei enää ole sairas.
Kun läheiset lähtee yllättäen, jää monta asiaa selvittämättä, kysymättä, kertomatta.
Siitä tunsin huonoa omaa tuntoa, viimeisistä sanoista, en olisi sanonut niin, jos olisin tiennyt etten enää saa korjata sanomaani.
Ja tämä kuolema nousi uudelleen 'ylös' tajunnasta, muistoista, kun tuli tämä nykyinen kriisi. Käyn tavallaan kahta juttua läpi, molemmat satuttaa.
Koskakohan se loppuu?