..olen naimisissa ja kaksi lasta (13 ja 16 v), joten pakko jatkaa epätyydyttävässä liitossa kait vielä muutama vuosi.
Seksi ei toimi, eikä mitään enää olla aikoihin tehty yhdessä.
Ottaa päähän, sillä kohtaamani nainen, jonka olen nyt tuntenut 3 kk, ei jaksanut enää mua odottaa. Sänkyyn en hänen kanssaan mennyt, vaikka en kotona "sitä" saakaan.
Vaikka olen jo harkinnut eroa 5 vuotta, niin en vaan voi jättää lapsia, en voi. Meillä kotona ei ole mitään PAKOTTAVAA syytä eroon: ei alko-ongelmaa, ei juuri riidellä (kun se ei muuta mitään), ei väkivaltaa. Kuitenkin ottaa päähän, kun taisin menettää elämäni naisen. Lasten takia kait on jaksettava??
Seksi ei toimi, eikä mitään enää olla aikoihin tehty yhdessä.
Ottaa päähän, sillä kohtaamani nainen, jonka olen nyt tuntenut 3 kk, ei jaksanut enää mua odottaa. Sänkyyn en hänen kanssaan mennyt, vaikka en kotona "sitä" saakaan.
Vaikka olen jo harkinnut eroa 5 vuotta, niin en vaan voi jättää lapsia, en voi. Meillä kotona ei ole mitään PAKOTTAVAA syytä eroon: ei alko-ongelmaa, ei juuri riidellä (kun se ei muuta mitään), ei väkivaltaa. Kuitenkin ottaa päähän, kun taisin menettää elämäni naisen. Lasten takia kait on jaksettava??
Vastaukset 26
Vanhimmat
pentu, ja luuseri. kato peiliin.
Olipas syvällinen, ajatuksella laadittu ja hyvin perusteltu kommentti. Tämänkaltaisten ihmissydämen suuruutta ja myötätuntoa ilmentävien viestien vuoksi Suomi24:n keskustelupalstoille jaksaa palata yhä uudestaan.
Jos minussa olisi luuserin vikaa, niin toki olisin jättänyt ehkä tärkeimmän elämäntyöni - lasten kasvatuksen - jo aikaa sitten kesken ja keskittynyt vaan omaan elämääni - muuttamalla pois.
Yhteinen kipinä on hakusessa...löytyy tai ei, niin yritämme yhtenäisenä perheenä kuitenkin vielä jatkaa.
Jos yhteistä säveltä ei löydy, niin voin ainakin - kunhan nuorempikin täyttää 18 v - katsoa lapsiani silmiin, lentäessäni sitten pois kotoani - kohti omaa, uutta elämääni.
Luuletteko tosiaan ettei lapsia kosketa eronne 18vuotta täytettyään?? (Siinäpä vasta konsepti synttärijuhlia varten : Huhheijaa, olen jo kymmenisen vuotta inhonnut äitiäsi ja nyt sitten vihdoin vapaa seksimatkailemaan virossa! Tässä tää pesukone sinne omaan asuntoon!) LUULETTEKO etteivät ilmapiiriä jo nyt aisti ja ota siitä mallia tuleviin suhteisiinsa??!!
Olen itse avioerolapsi eikä tosiaan ole ollut elämän suurimpia murheita. Oli päinvastoin ihanaa kun äiti vihdoin onnellinen uuden miehensä kanssa :-)
Miksi sina et kayttaisi tuota aikaa ja energiaa vaimosi ja sinun yhteiseksi hyvaksi.
Kaikki kuolee ja loppuu ellei niita hoideta; kasvit, ystavyyssuhteet, elaimet, rakkaus.
Voisitte aloittaa pienilla askelilla ja aivan rauhassa pikkuhiljaa sytytella sita kipinaa joka teilla aikoinaan oli.
Naiden vuosien jalkeen se syttyy eri tavalla, ja palaakin erilailla. tarkeinta etta saatte sen syttymaan. Siita hyotyvat kaikki, sina, vaimosi ja kaikista tarkeinta- lapsenne
katsot sinne peiliin, mitä näet. Kerro se tässä meille äläkä nössöile. Ymmärrän kyllä mistä on kymysys, mutta vaikuttaa että olet viestisi kirjoittanut humalassa, etkä enää aamulla ole samaa mieltä
ei sitä aina peiliin katsomalla liitto parane. Me olemme mieheni kanssa tuijottaneet sinne vuoronperään ja yhdessä. Viimeiset viisivuotta, ei sänkyhommia ei oikeasti mitään ja lasten edun mukaisesti...olemme yhdessä lapset on 16 ja 13v. Yhteinen elomme on jo lähes komekymmenvuotinen. Liittomme eteen on tehty ja paljon, mikä kuolee se kuolee ei voi mitään.
Kun liitto näivettyy, paljonkaan ei ole enää tehtävissä.
Mitä aiot "naisena"-nimimerkillä kirjoittanut tehdä yhteisen hyvinvointinne eteen? Onko teillä minkäänlaista seksiin liittyvää (käsin toisen auttamista jne..)?
Kun seksi kuolee, niin silloin menee KAIKKI!
Odotatko sinäkin, että lapsenne kasvavat ja eroat sitten? Onkohan järkevää odottaa ja menettää omia kalliita elinvuosiaan? Entä onko sittenkään lapsille paras vaihtoehto elää vanhempien kanssa, joilla ei kuitenkaan mene hyvin?
Mietin aina, että teinköhän kuitenkin virheen, etten lähtenyt uuden naisen matkaan...God only knows.
Pari kommenttia siitä miten huono avioliitto vaikuttaa lapseen.
Siis lapsihan ei ymmärrä isän ja äidin mies-nainen suhdetta, lapsille he ovat isä ja äiti, sukupuolettomia olentoja jotka turvaavat lapsen elämän. Huono suhde näkyy lapselle kuitenkin. Riitoja, vittuilua, toisen väheksymistä, epäkunnioitusta jne. Kaikkea mitä lapsen ei tarvitsisi kotoa oppia koska maailmalla se tulee vastaan kuitenkin. Lapsen pitäisi oppia kotona rakkautta, välittämistä, toisen ihmisen kunnioitusta, hyvää oloa.
Muutin kotoa pois 20-vuotiaana. Vanhemmat erosivat vuosi sen jälkeen. Ihmettelin syytä., Kumpikin syytti tietysti toistaan... aivan lapsellista. Äiti sitten katsoi että olen riittävän vanha ymmärtämään miehen ja naisen välisiä suhteita - olihan mulla ollut jo poikaystäviä ja silläkin hetkellä yksi vakituisempi. Äiti kertoi isän ja äidin huonosta suhteesta, seksin puutteesta ja sen vaikutuksesta äitiin. Senhän näi, kärttyisä nainen! Päätin että musta ei tule sellaista koskaan! Äiti kertoi myös että olivat pysyneet yhdessä vain minun takiani.... enpä olisi halunnut kuulla. Vaikka kuinka yritin järkeillä asian kanssa, niin silti tuntui että minun syytäni kun heillä oli niin monta huonoa vuotta elämässään. Isästä olin niiden vuosien aikana hieman etääntynytkin, enkä nähnyt häntä muuttoni jälkeen kuin pari kertaa ja sitten hän menehtyi onnettomuudessa. Muistan isän onnettomana ja hiljaisena.... nin ei saisi olla kenelläkään.
Olen nyt 32, eikä yhtään onnistunutta suhdetta takana. Just erosin kolmen vuoden seurustelun jälkeen yhdestä miehestä. Kaikki suhteet päättyneet riitoihin ja toisen syyttelyyn. Olen miettinyt olisiko lapsuudenkokemuksillani jotain merkitystä. Edellinen mies syytti minua tunteettomuudesta ja nalkutuksesta. Myönnän sen, että nalkutan helposti. Ehkä olen tunnevammainen.
nyt kun olen miettinyt asioita olen tullut siihen tulokseen että aivan varmasti vanhempani ovat vaikuttaneet minuun negatiivisesti. Erotkaa jos siltä tuntuu. Ei kai eropäätöstä huolettoman helposti tehdä, eiköhän se synny ihan oikeasta tarpeesta. Erotkaa ennemmin kuin kiusaatte lapsianne.
hei sä oot varmaan ton alottajan vaimo!!! teillä on samanikäset lapset ja yhtä kurja parisuhde!
ole. Siksi olenkin "tietoinen" peiliinkatsomisen saloista. En jaksa uskoa lasteni kärsivän suhteemme heikkoudesta sillä nyt he saavat rakkautta meiltä molemmilta ja sen on hemmetin ala-arvoista alkaa lapsille ruotimaan aviopuolison heikkouksia. Me molemmat olemme siinä asiassa samalla aaltopituudella. Me ei todella edes kosketella toisiamme ja vaikka nukutaankin samalla vuoteella ei ainakaan minulla tule entinen himo mieheeni. Meilläkin oli aikanaan hyvin aktiivista ja vaihtelunhaluista seksiä, mutta kun se häippäs niin häippäs, me ei kumpikaan olla pakosta tässä mutta täytyy myöntää...kyllä mun tekis mieli ELÄÄ vielä monta vuotta ei pelkästään OLLA.
Hei, onpa tutunkuuloista tekstiä!
Meilläkin on elää kitkuteltu jo vuosikausia seksittömässä ja tunteettomassa liitossa.
Nyt viimein sain sanotuksi miehelle, että minulle riittää. Ensin tuli kamala riita, mitä kesti pari päivää - siinä kaiveltiin kaikki entiset viat esiin ja kai keksittiin minusta jo olemattomiakin.. Kaiken kestin tyynesti ja olin valmis ottamaan kaiken syyn niskoilleni (vaikka varmasti ihan yhtä paljon syitä on toisessakin). Lapsillekin ehdittiin kertoa suunnitelmista, mutta jäätiin puimaan eri vaihtoehtoja asumisen suhteen, ja siinä vaiheessa tulikin ongelmia - ja jäätiin paikoilleen.
Nyt sitten tilanne on tasoittunut, ja mies jatkaa ihan kuin ei mitään olisi edes keskusteltu!!! Kyllähän hän kieltämättä nyt yrittää - mutta auttamattomati minun suhteen ihan liian myöhään. Liian pitkään olen joutunut tukahduttamaan kaikki tunteeni ja tarpeeni naisena. Liian kauan olen elänyt "yksinäistä" elämää ilman yhteisiä harrastuksia. Olen elänyt vuosia vain lastemme kautta ja heidän tarpeistaan huolehtien. Nyt olen jo kasvanut "aikuiseksi", joka osaa elää elämää yksinkin - taikka toisten aikuisten ihmisten kanssa. Nyt olen oppinut, että on myös toisenlaisia miehiä, jotka osaavat ja haluavat huomioida myös naisen tarpeita...
Jos nyt yritän jatkaa erokeskustelua, niin mies tyynnyttelee minua kuin pikkulasta tyyliin, että älähän nyt, kyllä se siitä kohta ohi menee....
Olisi pitänyt laittaa se eropaperi heti menemään eteenpäin, mutta kun toinen itki, että älä ihan vielä...
Minä olen tietysti liian hyväluontoinen, kun en ole saanut asiaa etenemään - vaikka todellakin haluan tätä ratkaisua!!!
Viime yönä jo näin unta, että leijailin avaruudessa maan ja jonkun toisen planeetan välillä - olin menossa kohti sitä uutta ja tuntematonta...
Pakko tähän on ratkaisu saada, taikka tulen hulluksi!
Miten voikin asiat mennä samoin, kuin meillä.
Minäkin vihdoin joulun jälkeen ilmoitin vaimolleni ja lapsille, että nyt muutan pois. Itkuahan siitä seurasi ja hän alkoi jälleen kerran näyttelemään mulle "haluavansa läheisyyttä". Näyttely ei minuun enää mene läpi. On sitä konstia käyttänyt inflaatioon asti. Nyt on ihan, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Teen kyllä väärin, kun annan itkun ja huudon määrätä itseäni.
Valitettavasti taas hänen ja nuoremman lapsen itku sai sydämeni heltymään ja laitoin (hetkeksi) poismuuttoaikeet lepäämään.
Kun tietäisi, mitä pitäisi tehdä..tämän elämäni ylivoimaisesti suurimman ongelmani edessä.
Olisi varmasti hyvä muuttaa ainakin muutamaksi kk vuokrayksiöön - sitä kautta luulisin löytäväni vastauksia. Tosiasia on, että esim. seksi sen lähdettyä EI KOSKAAN ENÄÄ PALAA. Siis on tasan 2 vaihtoehtoa:
1) elä elämäsi loppuun saakka ilman seksiä
2) eroa ja pikku hiljaa eron haavojen umpeuduttua löydät uudelleen itsesi ja uuden elämäntoverin, jonka kanssa olisi hyvä jatkaa.
meitä onkan?? Naisena kirjoitin jo aiemmin ja ihan edellinen on kuin "minun" kynästä. Voihan vitsi, meidän on perustettava "elämää ilman olevien kerho", ihan totta, joskus tuntuu olevansa tukehtumisen partaalla. ps. kertoilen ketjun aloittajalle mietintöjä matkan varrelta ja tietysti utelen miten meinaat tästä edetä ja toivon perässä tulevani........
Liittoa takana melkein 25 vuotta, viimeiset 7-8 vuotta olen vakavasti harkinnut eroa. Aina jokin tuntui "estävän"; lapset, sukujuhlat, ystävien reaktiot jne jne. Suurin este oli kuitenkin se, etten kestänyt mieheni tuskaa. Hänelle ero oli totaalinen mahdottomuus ja aina siitä puhuessani hän meni aivan shokkiin.
Lopulta oma paha oloni kasvoi niin suureksi, ja samalla olin itse ihmisenä vahvistunut kestämään paremmin toisten pahaa oloa, että otin ratkaisevan askeleen. Nyt on ero vireillä, on puhuttu ja puhuttu ja puhuttu, mies alkaa ymmärtää vaikkei eroa haluaisikaan, yhdessä on koitettu kestää lasten kauhistuneet reaktiot. Helppoa ei ole, mutta olen onnellinen, että vihdoinkin uskalsin.
Tämän kokemuksen perusteella sanon, että on vain uskallettava ottaa ero vakavasti puheeksi, on vain uskallettava viedä keskusteluja ja asioita eteenpäin, vaikka puoliso kuinka "sekoaisi" tms. On vain uskallettava. Ja se uskalluksen päivä kyllä tulee, mutta ihan hyvä sitä on itse vähän jouduttaakin.
Olisiko omassa käyttäytymisessäsi jotain vikaa,jos et kotona seksiä saa. Yhteistä aikaa ja tekemistä pitää järjestää.Sen tiedän omasta kokemuksestani.Nyt kun olemme järjestäneet aikaa toisillemme,kaikki menee paljon paremmin.
tämä uusi nainen jaksanut odottaa. Kunnioitettava ja arvostettava ratkaisu. Miksi olisi pitänytkään?
Muutamia erillisiä pointteja viestistäsi:
Jos nainen ei 3kk jälkeen jaksa odottaa, niin hän ei ole sen arvoinen. Epäilemättä sinun on vaikea lähteä ja asia kannattaa harkita kunnolla sen takia. 3kk perusteella on vaikea tuntea toinen niin hyvin.
Jos olet kuitenkin harkinnut eroa ja 5 vuotta (!), niin ehkä olisi aika nyt toteuttaa se. Luuletko, että lapsesi kiittävät kun hylkäät heidän äitinsä 5v kuluttua ja jätät hänet yksin? Lasten voi olla aika rankkaa "huolehtia" äidistä samalla kun muuttavat pois kotoa ja aloittelevat omaa elämäänsä. Kyllä muidenkin eronneiden lapset ovat hengissä selvinneet. Uskoisin, että olisi vaimollesikin helpompaa jos lähtisit nyt etkä samalla kun lapset.
Miksi muuten mies aina alistuu siihen, että hänen on jätettävä lapset? Ettekö voisi saada toimimaan esim 50/50 huoltajuutta? Etenkin jos muutenkin elelette yhdessä ns. "kaveripohjalla".
"Petin vaimoani naisen kanssa joka oli minulle mukava". Niin, pettää voi myös tunnetasolla, vaikka et jormaasi ole tuohon naikkoseen työntänytkään.
Pölkkypää olet jos haet hyväksyntää kodin ulkopuolelta kun niin onnekas olet että sinulle perhe on siunaantunut.
Kuten muutamat jo kyselivät, mitä itse olet tuonut viime aikoina avioliittoosi? Kuinka haluttava olet fyysisesti, jos vaimosi ei sinusta innostu? Kuinka mukavaa seuraa olet ylipäätään kotona? Osallistutko perhe-elämään vai huiteletko turuilla ja toreilla mukavia naisia jututtamassa?
Ja jos ei kiinnosta enää millään tasolla panostaa nykyiseen liittoosi niin mitä hittoa vielä aikailet sen eron kanssa? Vaikuttaa siltä, että haluat voita leivän kummallekin puolelle. Ota mies ja ole rehellinen lastesi äidille.
Kuules, jos se nainen ei jaksanut 3 kuukautta kauempaa odotella sinua niin eipä ollut "elämäsi nainen".
Rakastuin vuosia sitten mieheen joka oli naimisissa. Jätän yksityiskohdat väliin, mutta ollaan nyt oltu viisi vuotta naimisissa. Meni melkein kolme vuotta ennen kuin meidän suhde alkoi kehittyä tälle asteelle. En kuitenkaan niiden vuosien aikana voinut koskea kehenkään toiseen mieheen. Ensimmäinen vuosi meni ihan ohi. Toisen vuoden aikana sisäistin, etten voi jättää elämääni elämättä vain sen takia että rakastan jotain illuusiota, tai siis miestä jonka kanssa en koskaan tule elämään. Korjasin läheisyyden tarpeitani pari kertaa sinä aikana, ihan mukavien miesten kanssa, mutta aika pinnallisia kertoja ne kokonaiset kaksi olivat... Melkein teki pahaa, mutta pakottauduin ajattelemaan, että "ehkäpä tästä tulee jotain ja saan unohdettua sen yhden miehen".
Niin ei käynyt, sillä hän ei ollut unohtanut minua. Mies erosi tahollaan ja tuli luokseni. Yksinkertaista....näin jälkeenpäin ajateltuna. Ne olivat elämäni pisimmät vuodet.
Muutama mies on jäänyt perääni ruikuttamaan, kuvitellen olleeni heille elämänsä rakkaus, vaan niin ei ole ollut. Sen tietää nainen sisimmässään. Rakkaus on vastavuoroista. Jos se nainen olisi sinua rakastanut, ei hän olisi sinua unohtanut muutamassa kuukaudessa, eikä ainakaan ala suhteisiin muiden miesten kanssa. Ihastuminen riittää vuodeksi, sen jälkeen aletaan mitata rakkautta. (ei ole mikään fakta homma, mutta itselleen voi asioita selittää näin).
Sinä sen sijaan, varsinainen ongelmasi on avioliitto joka ei toimi. Normaalin ihmisen tavoin kaipaat läheisyyttä, ymmärtämystä ja rakkautta. Sekä niiden antamista. Olet herkkä tarttumaan jokaiseen mahdollisuuteen, hätäillenkin. Luullen sitä rakkaudeksi.
Sinun ei kannata lähteä liitosta vain huviksesi, tai koska siltä tuntuu. Jos tulette edes toimeen keskenänne niin sekin on jo jotain. Ehkäpä löydätte toisenne uudelleen?
Toisaalta, ei kannata jäädä odottelemaan että jospa joku toinen nainen osuisi kohdalle niin sitten lähdet. Ei, se ei ole oikein vaimoasi kohtaan. Ehkä teidän ainakin kannattaa jutella tilanteesta. Selvitätte toisillenne ja itsellenne mitä kumpikin ajattelee suhteestanne. Vaimollasi on oikeus tietää mitä tunnet. Sinulla on oikeus tietää mitä hän tuntee.
Jos suhteenne on kauhea. Voit pahoin, vaimosi voi pahoin, riitelette eikä mistään oikein tule mitään ja lapsetkin kärsivät... Siinä tapauksessa teidän kyllä kannattaa puhua suhteestanne ja siitä kannattaako sitä jatkaa. Jos kannattaa, molempien on muututtava ja tehtävä kaikkensa suhteen jatkamiseksi. Muussa tapauksessa teidän on oltava yksimielisiä erosta, jotta tekisitte erosta lapsille edes vähän siedettävämmän."Lasten takia" puolustajia riittää (yleensä naisia) mutta siitä muodostuu vain valheellinen soppa joka ei ole loppujen lopuksi hyvä kenellekään.
Onneksesi pysähdyit ajattelemaan elämääsi ja asioita etkä vain lähtenyt tunteiden ja virran mukana. Ehkä olisit valinnut väärin.
Itse elän mieheni kanssa vaiheessa, jossa kissa on nostettu pöydälle. Meillä on parikymmentä vuotta yhdessäoloa ja naimisissakin ollaan jo ehditty olemaan pitkään. Lapsia on.
Minä olen kohtalaisen pitkään punnittuani ja arjesta valoa etsittyäni saanut suuni auki.
Meillä on kaltaisesi toimiva "ystäväarki". Periaatteessa kaikki toimii ihan hyvin, mutta kompastuskiviä omassa päässäni on kerääntynyt niin paljon, etten voinut enää olla hiljaa.
Osasin kerrankin "kauniisti ja rauhallisesti", ns. asiapohjalta kertoa kaikki ne asiat, jotka minua kaivoivat ja joille jotakin toivoisin tapahtuvan.
Asiat eivät olleet mitään vikaluetteoita toisessa, vaan ihan asiakokonaisuuksia, joissa kummallakin on oma osansa. Koskivat niin arkea, kuin petiäkin.
Olemme ehkä jo hieman alkua pidemmällä purkua tekemässä. Jotakin on "korjattu" ja joitakin ei vielä aloitettukaan.
Toisaalta haluaisin uskoa, että saisimme yhteisen elämämme omamme näköiseksi, jotta kummallakin olisi hyvä olla vielä vuosienkin päästä.
Ongelmaksi päässäni nyt vaan näyttää muodostuvan omien tunteitteni tunnistaminen. Olenko vielä valmis rakastumaan oikeasti uudelleen, vai olenko vain valmis olemaan hyvä ystävä? Tiedän, että rakkauteen voisi vielä uuskasvaa, koska pohja olisi ihan ookoo, mutta... Kysymys on aika vaikea.
Toivoisin tuntevani rakkautta hyvää ja "arkirakasta" ystävämiestäni kohtaan.
Päätin katsoa vielä pidempään ja etsiä itsestäni niitä tunteenrippusia ja antaa toiselle mahdollisuuden tänne sydämeeni ryömiä, sillä tiedän "aikuisten oikeesti", ettei hyvä mies vaihtamalla parane.
Toivon, että tilanteemme korjaantuu.
Sinulle sanon, että jos ette ole elämäänne palasiksi jo pistäneet keskustellen, tehkää se!
Oli lopputulos mikä tahansa.
Hyvä liitto avioero, kumpikin hyvä ratkaisu, kun se on kummankin kannalta mietitty. Tai ainakin siihen pyritty:)
ihan samaa olen miettinyt?? Osaanko, haluanko ja toivonko todella tunnepuolen, rakkauden enää kohdistuvan aviomieheeni, en todella tiedä mikä tunne on ei ainakaan himokas ja rakkauden täyttämä, äläkä tuu sanomaan etten olis yrittänyt. Ihmeitähän tapahtuu jatkuvasti, se voi olla vaikka huomenna ja tämä viisivuotta on katkera pala elämätöntä elämää..
Vuodet menee niin nopeesti ja niiden sisältöä ei muista. Eli tarkotan, että lapset toki vieneet ison kahmasun kaikesta, mutta olis kiva muistaa tunteita ja tilateita, joissa olis tuntenu jotain tuttuutta suurempaa miehen kanssa.
Ja kun teidän tuon ihan oikeesti minnuu ainaki melkihirmusesti rakastavan. Hävettää ja asiaa ei kuitenkaan voi kieltää.=(
Viisaita ajatuksia, ei voi muuta sanoa. Itse olen myös ajatellut, että OLISI PITÄNYT nostaa se kissa pöydälle jo 10 vuotta sitten. En vain siihen silloin kertakaikkiaan kyennyt ja se minun on itselleni annettava anteeksi. Mutta ehkä jotain olisi vielä ollut pelastettavissa, jos olisi ajoissa puhuttu OIKEISTA asioista. Siksi olen sitä mieltä, että vaikka kuinka tekee kipeää, omasta pahasta olosta ja erosta pitäisi puhua mahdollisimman pian ja rehellisesti. Oli tosiaan tulos sitten ero tai liiton jatkuminen, kumpikin pääsee paremmin eteenpäin, kun asiat on puhuttu.
juttusi ja eipä ihme kun joku jo "yhdisti" meidät. Samanlainen on molempien kohtalo, vain erona sukupuoli. Minun mieheni ei tunnusta syytä itsestään ja minä taas halusin aiemmin jotakin muutosta ja mieheni oli sitämieltä ettei, noo kaikki aikanaan ja kaveripohjalla porskutellaan päivä kerrallaan ja nähdään toiveunia jostain saavuttamattomasta unelmasta,.,.,. sitten JOSKUS!!
Mietipä sitäkin, miltä vaimostasi tuntuu, kun sitten jätät, kun hänkin on 5 vuotta taas vanhempi ja ryppyisempi. Entä sinä itse, et sinäkään tuosta nuorru. Lapsillasi on varmasti jo omaa elämää, harrastukset ja kaverit. Ja sinulla on heihin todennäköisesti ja toivottavasti jo "aikuismaisempi" suhde. Paitsi jos teillä on hankalat murrosiät. Mitä vanhemmaksi tulee sitä vaikeampaa on varmasti se, että elämänkumppani jättää. Yli 60 vuotiailta voisi jo kieltää avioeron...no, joku palstan lukija on tietenkin viriili ja nuorekas vielä 90 vuotiaana:) Eli mieti haluatko maata samassa haudassa vaimosi kanssa vai et ja jos et, niin sitten teet mielestäni palveluksen, mitä aikaisemmin otat asian puheeksi ja pistätä sanoista teoksi. Lapsesi selviävät kyllä, heillä on oma elämä edessä.