Nyt pitää myöntää, että tähän asti olen kestäny suhteellisen hyvin, mutta nyt alkaa tää sinkkuelämä käymään jo mielenterveyden ja yleisen hyvinvoinnin päälle. Mihinkään ei nykyään jaksa keskittyä, aamulla eka ajatus on, että vieläkö mä oon yksin, ja illalla nukkumaan mennessä viimeisenä mielessä pyörii kysymys, MISTÄ mä löydän miehen??? Töissä ei jaksa oikein keskittyä, eikä ympärillä pyörivät onnellisesti naimisissa olevat ja perhettä kasvattavat työkaveritkaan jaksa enää piristää. Tuntuu vaan, etten jaksa enää edes hymyillä niin paljon kun ennen, ja elämän tarkoitus on viime aikoina ollu hukassa pahemman kerran. Olen yrittänyt löytää kumppania, kokeillu baaria ja nettiä, koettanu katella työpaikalla ja harrastuksissa, mutta ei vaan löydy. Sellainen olo on, että kaikkeni olen tehnyt mutta kun sekään ei riitä niin en tiedä, mitä tässä pitäis vielä kokeilla. Miten se voikin olla niin älyttömän vaikeaa löytää miestä, jonka kanssa tunteet ois aidosti kaksipuoleisia??? Yksipuoleisesta ihastumisesta ja rakastumisesta on jo riittävästi kokemusta, enkä tajua, miten ihmeessä mulla ei ikinä osu kohdalleen? Jotenkin on alkanu tuntua, että nää jatkuvat epäonnistumiset on lisäksi aiheuttanu eräänlaisen noidankehän, ja siitä sitten kai johtuu se, että henkinenkin puoli alkaa vähitellen pettää. Ei oikein jaksa enää uskoa ja sitten kun ei usko, epäonnistuu. Joskus musta tuntuu, että tää kaikki on vaan pahaa unta ja toivon, että heräisin siitä, mutta sitten tajuankin että ei helvetti, totta se on, mä oon 27 ja edelleen sinkku. Ajatukset kulkee jo vakiintumisessa ja perheen perustamisessa sekä oman pesän rakentamisessa, mutta tämänhetkinen todellisuus on todella kaukana siitä, ja se varmaan sitten sekottaa ajatuksiakin välillä. Ajattelinkin kysyä, mitä te muut sinkut teette vastaavassa tilanteessa, että saatte pidettyä ittenne kasassa ja ilon elämässä? Siis onhan mulla harrastuksia, ystäviä, mukavat työkaverit, mutta ei ne korvaa elämänkumppania. Ja se, että on sinkku ei tarkoita sitä, etteikö ois normaaleja kosketuksen, hellyyden, läheisyyden ja rakastamisen tarpeita fyysisistä tarpeista puhumattakaan. Eikä ne tarpeet häviä maton alle lakaisemalla tai koettamalla unohtaa, patoutuvat vaan ja ajan mittaan ahdistus vaan kasvaa ja kasvaa. Ja tiiän, että se sitten alkaa johtaa siihen, että vaikeempi on löytääkin ketään jos ahdistaa ja on epätoivoinen asian suhteen. Toivon vaan, etten sairastu kohta fyysisesti tästä tilanteesta, ja jos jollain on hyviä neuvoja miten päästä taas aurinkoisemmalle puolelle ja miten jaksaa jatkaa eteenpäin kaikesta huolimatta, niin kaikki neuvot on tervetulleita :)
Ahdistusta ilmassa
Janette
181725
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Olen aivan samassa mielentilassa. Jokin aika sitten meni jo niin hermot, että kehitin fyysisiäkin oireita, kuten kuumetta tyhjästä ja huimausta.. Lääkäri sanoi kaiken tulevan korvien välistä. Jokainen päivä oli tuskaa ja kaikki ympärillä tuntui liikkuvan pareittain. Kyllä otti päähän. Nyt tuntuu sama ralli alkaneen uudelleen.
Olen kylläkin sinua pari vuotta nuorempi, mutta tuska on sama. Ei paljon kiinnosta kuulla kuinka kaverit kihlautuu ja suunnittelee häitä, nyt alettu jo pyytelemään kaasoksi.. hienoa, into on kova. Oma miesrintama on vaan niin hel**tin vaisu. On tässä yksi mies pyörinyt jo jonkin aikaa, mutta niin sitoutumiskammoinen kuin olla voi ja ainoastaan vaan puskee minua kauemmaksi minkä kerkiää. Jos teen irrottautumisen merkkejä niin silloin tulee huomionosoituksia, mutta jos osoitan omaa kiintymystä niin silloin työnnetään pois. Todella fiksua. Lähinnä repii hermot ja haluaisin koko miehestä eroon, jos vaikka eteen tulisi joku, joka oikeasti haluaa oikean parisuhteen. Sitähän tässä haetaan.
Itse aiheutan omat epäonnistumiseni sillä, että pidän yllä tätä omituista "suhdetta", enkä sitten näe muita miehiä, jotka voisivat olla aidosti kiinnostuneita tai ainakin vertaan kaikkia muita häneen. Suurin syy siis on minussa, mutta minkäs teet, jos ainoastaa yksi mies tuntuu vievän jalat alta ja saa hengästymään. Noidankehä siis tämäkin...
Tosi kuin vesi et jossain kohtaa sinkku elämä alkaa enemmänkin kuin kyrsimään, vaikka jotkut ihmiset väittävät että heillä sinkkuus on valinta ni se ei pidä paikkaansa. Sinkkuuteen ajaudutaan ajan myötä ja jopa ihan tahtomattaankin.
Itsekin olen vähän vastaavanlaisessa tilanteessa mut mulla pahentaa hivenen asiaa et sydän haluaa äärimmäisen paljon mut pää sanoo jostain kumman syystä toisin. Hivenen turhauttavaa puuhaa yrittää hakea itselleen kumppania ku pääkoppa pistää jossain kohtaa hanttiin ja kehittää vielä kaiken kukkuraksi jonkun typerän teko syyn.
Asiaan ei nyt oikein ole mitään järkevää neuvoa mut jos nyt ihan tuntuu et seinät kaatuu päälle niin ehkä viisain olisi kääntyä jonkun ammatti-ihmisen puoleen ? Varsinkin jos tuntuu siltä ettei omia aivoituksiaan pysty enää hallitsemaan muuten iskee pian totaalinen masennus päälle ja kieltämättä sinulla alku oireet viittaavat siihen taikka sitten sinun itse on vaan saatava oma pääkoppa järjestykseen ja ajatukset oikeille uomille.
Itselläni onneks on sen verran luonteen lujuutta että saan kyllä itseni ojennukseen ja jääräpäisyyttäkin sen verran et jos ei toista löydy ni voi voi ei mahda mitään !
Aika tutulta kuulostaa.. itse ehkä vähän teitä nuorempi mutta kun alkaa tuntua että kaikki kaverit alkavat olevan kihloissa tai ainakin asuvat yhdessä ja lapsiakin alkaa jo tulemaan ja minä vain yksin koitan etsiä sitä naista, mutta ei tunnu löytyvän mitään varteenotettavaa.. eikä nyt tosi pitkään aikaan ole ollut minkäänlaisia virityksiä niin on alkanut tympimään jo sen verran että ei baarissakaan jaksa enää yrittää mitään.. Sitten suoraan sanottuna alkaa vituttamaan kun kaikki kysyvät että mikset oo löytäny ketään tyylillä, kun itse yrittää unohtaa koko asian kun ei sille paljon tunnu voivan.
Olen kuitenkin selvinnyt sillä näistä tunteista että aina kun tarpeeksi alkaa tympimään niin teen itselleni aika taulun että näinä iltoina harrastan tätä lajia ja näinä iltoina käyn salilla ja jos vielä riittää energiaa niin käyn lenkillä. Näin saan ajan tapettua ja samalla tulee parempi olo kun kunto kohoaa ja itsetunto samalla. Mutta tämä on vain oma ratkaisuni. Välillä jopa otan pois ilmoitukseni netistä kun alkaa tympimään se kun en kuitenkaan löydä ketään.
Olipa mukava vähä purkaa tunteita kirjottamalla :)
Sellainen lisäys vielä tuohon alkuperäiseen juttuuni, että kun moni sanoo, että "mitä sä yksin pyörit ja surkuttelet, hanki mies ja elämä!". HANKI??? Elämään sisältöä saan kyllä omin voimin hankittua, mutta ois todellakin kiva tietää, MITEN sellainen elämäni rakkaus HANKITAAN ja MISTÄ?!? Ei kai niitä oikeita miehiä noin vaan hankita kun jotain maitopurkkia kaupan hyllyltä?! Jos se oiskin noin helppoa, niin mähän oisin jo onnellisesti naimisissa. Ja kyllähän mä kiinnostun useinkin miehistä, mutta kun se ei riitä, että Mä olen kiinnostunut jostakusta, Sen Jonkun täytyy olla myös kiinnostunut musta, ennenkuin hommasta voi edes teoriassa tulla mitään. Ja sama tietenkin myös toisinpäin...
"hanki mies ja elämä". Onko tosiaan niin, että saadakseen elämän naisen täytyy hankkia mies? Eräänlainen kaksi yhden hinnalla -tarjous; mies antaa elämänkin siinä sivussa. Pliis, sano että pilailet tai ymmärsin väärin?!
Minulla oli myös hirveä vaihe, jolloin olin epätoivoinen miesten suhteen. Pikkuhiljaa rupesin miettimään, entä jos minulle ei koskaan löydy ketään. Niinkin voi käydä, mahikset on fifty-sixty. Tajusin, että minun on pakko pystyä elämään onnellista elämää vaikkei minulla koskaan enää olisi yhtään mieskontaktia. En halunnut silloin, enkä nytkään, elää onnettomana hautaan saakka vain siksi, ettei minulla ole poikaystävää. Asennemuutokseen meni aikaa mutta nyt olen onnellinen sinkku eikä epätoivo vaivaa pahemmin. Enkä tarkoita, että olisin luopunut toivosta vaan olen luopunut epätoivosta.
Fakta nimittäin on, ettei väkisin parisuhdetta saa. Niitä ei todellakaan osteta kaupasta vaikka nykyään ihmiset ehkä niin haluaisivatkin =) Vaikka olisi miten valmis ja tarpeessa, niin kohtaloa tai jumalaa (mihin kukin uskoo), ei voi pakottaa. On vain pakko luottaa siihen, että kaikki järjestyy. Muuta ei voi tehdä. Aktiivinen pitää olla edistääkseen asioita mutta sekään ei takaa mitään.
Älä suostu surkuttelemaan. Tämä pariutuneiden maailma on paskamainen sinkulle. Mutta sen kanssa täytyy pystyä elämään.
Niin, siis ton tyylisiä kommentteja kuten "hanki säkin mies" tai "hankkisit elämän" olen kuullut muiden ihmisten suusta, koskien sekä omaa tilannettani että ihan yleisissä keskusteluissa olen kuullut jonkun heittävän tuollaisen "hyvää tarkoittavan neuvon" jollekulle toiselle, kenties vastaavassa tilanteessa olevalle. Mutta... Itse en todellakaan ole sitä mieltä, ettei ilman kumppania ole elämää. Onhan sitä ollut tähänkin saakka ja hyvää elämää onkin, mutta nyt vaan alkaa tää kumppanittomuus raastaa jo hermoja... Eli mieluusti siis haluisin pariutua, muttei se pariutumattomuus suinkaan tarkoita, etteikö mulla ois mitään elämää tällä hetkellä. Eli ymmärsit väärin, onneksi :)
"MITEN sellainen elämäni rakkaus HANKITAAN ja MISTÄ?!? "
Aloitapa soittamalla minulle ja tutustumalla. Numeron löydät täältä:
http://ota.se/mika0800
Miksi naiset täällä palstalla ihmettelevät, ettei kunnollisia miehiä muka löydy. Aika monelle olen jättänyt vastauksen, jossa on kerrottu, että soita ja tutustu. Kukaan ei ole soittanut, miksei?
Oletteko naiset kaikki niin ujoja, ettei edes puhelimen käyttö suju?
Vai puhelujen hintako syynä? Jos siitä on kyse, niin tiedä: ilmainen takaisinsoitto kaikkiin dna:n liittymiin (myös Prepaid), eikä puhelujen pituudella ole ainakaan hinnan puolesta ylärajaa.
Luonteeltani olen hellä ja rakastava, ja se tarkoittaa juuri sitä, että paljon täydestä sydämestä annettuja helliä halauksia on luvassa sekä ensitapaamisella, että vaikkapa 20v avioliitossa olon jälkeen (jos sinulla riittää intoa niin pitkälle).
Kyllä meitä helliä ja rakastavia miehiä on olemassa ja vieläpä vapaana, mutta itsehän naiset haluavat kävellä onnensa ohi, ja sitten ihmetellä kun mukavia miehiä ei muka löydy. Juuri siksi haluan sanoa sinulle: "tule ja ota"! - en halua haaskata elämääni noihin peelonaisiin, jotka eivät uskalla tehdä mitään yksinäisyytensä poistamiseksi. Ja ikävä kyllä heitä on suurin osa naisista ! Älä sinä ole yksi heistä !
Kyseinen ajattelutapa on erittäin surullinen enkä haluaisi kenenkään ajattelevan niin. Noihin neuvoihin kannattaa mielestäni suhtautua siten, että se kertoo enemmän sanojasta itsestään kuin kenestäkään muusta. Eli toisesta korvasta sisään ja toisesta sitten ulos...
tule väkisin mitään. Lopulta voi käydä niin, että se on sittenkin väärä. Sulla on vielä hyvää aikaa etsiä se oikea. Olen jo vuosia sitten todennut, että raflat ei ole mua varten, vanha ei jaksa tanssia, kännisiä pintaliitäjiä jne. Parhaat ystävyyssuhteet olen. löytänyt harrastusten parissa. Yks hyvä mesta on Nuuksion kansallispuisto. Nuotiolla tapaa mukavia ihmisiä, kauniita katseita,keskusteluja kaikesta mahdollisesta, eväät mukana, nokikahvit,ehkä taskumatti, piippu suupielessä. Pitkän samoilun jälkeen siinä nuotiolla olotila lähenee lähes pyhyyttä. Varsinkin kesällä se on pääkaupunkiseudun suurin "ulkoilmarafla" ja paras iskumesta. Suosittelen
Tuossa ylempänä aloitti keskustelun mies, jonka insinöörinaivot eivät ymmärrä, missä on vaje, kun naisille riittää seuraa, mutta miehille ei tunnu löytyvän riittävästi naisia. Hän ihmettelee, missä kaikki yksinäiset naiset ovat. Kirjoittakaapa kaikki tämän keskustelun yksinäiset naiset tuonne paria pykälää ylemmäs, että täällä te kaikki olette!
Tämän ajan kuva on se, että ihmiset eivät osaa kohdata toisiaan. Vaikka kadulla kävelee tuhansia ihmisiä vastaan, vaikka kahvilat, ravintolat ja baarit ovat ihmisiä täynnä, ja siellä he toistensa kanssa juttelevat, niin eivät he osaa kohdata toista ihmistä.
Tarttis tehrä jotain, kun tietäisi mitä!
Minäkin olen viettänyt viimeiset kolme vuotta elämästäni sinkkuna. Siihen on pari syytä; 1. ikinä ei kemiat kohtaa, 2. oon nirso, mut niinhän sitä pitääkin olla, 3. mulla on lapsi.
Et siinäpä sitten yritä löytää elämäsi mies.. =)
Oikeesti tää sinkkuus on ihan per***tä, sitä tulee niin kamalan yksinäiseksi ilman rakkautta. Vaikka on lapsi, ystäviä ja sukulaisia, ei ne "korvaa" omaa rakasta. Mutta, en mä koko elämääni aio olla sinkkuna, kyllä se mun kulta jossain vastaan tulee. =)
Sitä vaan toivoo, että voisi pian rakastaa ja olla rakastettu. Ja sitähän varten me ihmiset täällä ollaan, että rakastettais toisiamme.
pitää ehkä alkaa alentamaan kriteerejä jos ei osu kohdalle. Pitää laajentaa otantaa ja antaa sellaisillekin mahdollisuus jotka ei heti "kolahda". Rakkaus ei aina syty ensinäkemällä tai ekoilla treffeillä.
Näin kolmikymppisenä on ainakin sellainen muutos tapahtunut, että ei jaksa enää miettiä sitä mitä muut ajattelevat minusta ja tekemisistäni. Se on vapauttanut näkemään sellaisetkin potentiaaliset ehdokkaat jotka eivät olisi aiemmin sytyttäneet. Ja kun ei enää jaksa välittää muiden mietteistä, sitä myös menee helposti juttelemaan jonkun kiinnostavan kanssa häpeilemättä. En enää laske "pakkeja". Lisäksi tuo tietty vapautuminen on tehnyt minusta hillittömän flirttailijan. Se jos mikä parantaa mahiksia.
Eli, löysää pipoa. Rentous näkyy ulospäin. Kyllä ne kemiat vielä kohtaa jonkun kanssa, lupaan sen. Ethän kuitenkaan ole mikään muumio neljän seinän sisällä?
Kirjoitit niin hyvän tekstin että halusin vielä kommentoida juttuasi. Ensinnäkin riman alentamisesta... Voin alentaa ja olenkin alentanut sitä, mutta vain tiettyyn pisteeseen saakka. Koska jos rupean sille linjalle, että kaikki kelpaa, niin sittenhän mä voin ottaa vaikka ekan vastaantulijan tai hakee tuolta juottolasta tai sillan alta jonkun. Mutta sellaisessa suhteessa taas ei sitten ole mitään järkeä, kyllä siinä toisessa oikeasti pitää olla jotakin muutakin kuin se, että hän on mies. Eli rimaa ei voi loputtomiin alentaa, koska sitten se ei ole enää sitä mikä mua viehättää ja mikä mulle on tärkeää / mitä miehessä arvostan. Eli käytännössä siitä tulee suhde ilman tunteita, ja sitten on jo melkein parempi olla yksin.
"Näin kolmikymppisenä on ainakin sellainen muutos tapahtunut, että ei jaksa enää miettiä sitä mitä muut ajattelevat minusta ja tekemisistäni. Se on vapauttanut näkemään sellaisetkin potentiaaliset ehdokkaat jotka eivät olisi aiemmin sytyttäneet. Ja kun ei enää jaksa välittää muiden mietteistä, sitä myös menee helposti juttelemaan jonkun kiinnostavan kanssa häpeilemättä. En enää laske "pakkeja". Lisäksi tuo tietty vapautuminen on tehnyt minusta hillittömän flirttailijan. Se jos mikä parantaa mahiksia."
Tämän kappaleen voisin allekirjoittaa myös omalla kohdallani, tällä tavoin ajattelen suurimman osan ajasta. Mutta sitten kun ahdistus iskee niin se iskee totaalisesti... (sellaisella hetkellä ton mun avausviestinkin varmaan oon kirjoittanu). Olen antanut mahdollisuuksia kaikennäköisille ihmisille, olen koettanut sopeutua ja rakkauteen (enkä edes ihastumiseen) ole ensi silmäyksellä uskonut enää pitkiin aikoihin. Olen tutustunut miehiin ja antanut aikaa, enkä tyrmännyt heti, todellakaan. Ihmisiä me kaikki kuitenkin ollaan, kaikkine epätäydellisyyksinemme. Mutta jos treffailet 1-3 kk jotakin miestä enemmän tai vähemmän tiiviisti eikä edes ihastumisen tunteesta ole merkkiäkään, niin siinä vaiheessa olen kyllä sitten jo luovuttanut... Mutta olen vuosien myötä oppinut siihen, että ensivaikutelma pettää usein pahasti, joten olen sitten muuttanut käyttäytymistäni siihen suuntaan, etten tyrmää ketään heti vaan katson aina jonkin matkaa eteenpäin. Tunteet kun ei välttämättä herää heti vaan ajan kanssa, ehkä useimmiten just niin kun tutustuu ja oppii paremmin tuntemaan toisen niin sittenhän se ihastuminen / rakastuminen vasta alkaa kehittymään. Mutta toisaalta taas jos niitä tunteita ei ala kuulua, niin ei niitä voi väkisinkään pakottaa tulemaan, sitten pitää vaan myöntää itelleen että eipäs osunu kohdalleen, taaskaan...
Niinpä. En oikein osaa vieläkään sanoa ovatko nämä parisuhdeasiat helppoja vai vaikeita.
Kuvittelisin, että nyky-yhteiskunta on tehnyt seurustelusta ja uusien kumppaneiden tapaamisesta osittain liian vaikeaa.
Minulla ainakin vilisee aivan liikaa ajatuksia päässä kun tapaan jonkun. Kiinnitän aivan liian moneen asiaan huomiota siinä kumppanissa ja itsessäni. Vaikka kriteerit sinänsä eivät olisi tiukat niin niitä tahtoo kuitenkin olla määrällisesti paljon. Ihmiset harrastavat nykyään niin paljon kaikenlaista ja ovat kiinnostuneita mitä kummallisemmista asioista. Ja kun haetaan sitä toista puoliskoa, niin useinhan etsitään niitä samankaltaisuuksia jotka auttavat homman alulle. Tavallaan kai se on jonkinlaista narsisimia; "tuo on samankaltainen kuin minä ja se on minusta kiinnostavaa".
Vanhempiemme aikaan oli erilaista. Riitti suurinpiirtein kun toinen oli eri sukupuolta. Harvemmin sellaisessa oli kyse mistään rakkaudesta vaan kyse oli enemmänkin tahdon asia. Esim. ennenhän miehen piti olla suorastaan ruma.
Toisin on nykyään. Nyt halutaan rakastua. Se on ehkä se tärkein kriteeri ja mielestäni ihan tavoiteltava asia. Miksi tyytyä vähempään? Etenkään jos ns. sosiaalinen paine ei ole mitenkään kestämätön, esim. vanhemmat ei enää odota niitä lastenlapsia niin kiihkeästi jne.
Mutta edelleenkin mun mielestä se juju on siinä tavoitteiden uudelleenarvioinnissa. Siis se kaikkein haluttavin tapaushan on se, että sinä ja se joku toinen rakastutte ensisilmäyksellä ja elätte onnellisena elämänne loppuun saakka. Tämä on myös matemaattisestikin kaikkein epätodennäköisin vaihtoehto. Tämä case on ns. normaalijakaumakäyrän huipulla. Mutta sitten kun niitä kriteerejä karsii, niin todennäköisyydet kasvavat potenssiin; joka kerta kun poistaa yhden ruksin listalta niin sinulle vapautuu x^n määrä lisää potentiaalisia pojuja. Jossain kohdassa menee sitten se optimaalinen taso jota haetaan. Suurin mahdollinen määrä miehiä on tarjolla sinulle tasolla jossa miehen herättämät tunteet sinua kohtaan ovat mahdollisimman neutraalit. Tämä taso siis sisältää nämä neutraalit tapaukset ja kaikki siitä "ylöspäin". Kyynistä, mutta matemaattisesti se menee näin (mikäli nyt aivot toimii enää oikein raskaan päivän päätteeksi:). Oletko koskaan huomannut kuinka paljon maailmassa on miehiä jotka eivät ulkoisesti herätä sinussa kerrasaaan mitään tuntemuksia? Ei positiivisia eikä negatiivisia. Nämä ovat niitä neutraalitason miehiä joiden joukosta sinulla on parhaimmat saumat löytää kumppani.
Näin siis matemaattisesti. Mutta sitten on se toinen, intuitioon yms. perustuva ajattelutapa. Esim. jos joku ongelma vaivaa mieltä niin saatat löytää siihen ratkaisun yön yli nukuttuasi. Samoin parisuhteissa. Kun lakkaat epätoivoisesti etsimästä, saattaa se "Mr/Miss Potentiaalinen" astella eteen kun sitä vähiten odotat. Vaikka tämä on epätodennäköistä niin näin ainakin minulle on käynyt useamman kerran. Mietin monesti mistä se johtuu...
Haluaisin vielä sanoa paitsi kiitokset hienoista kommenteista ja mielipiteistä, että noinhan se järjellä ajateltuna menee. Mun mielestä on luonnollista, että ihmiset (minä mukaanlukien) ovat kiinnostuneita sellaisista miehistä, joiden ajatus- ja arvomaailma, mielenkiinnonkohteet ja tavoitteet tässä elämässä ovat mahdollisimman samanlaisia kuin itselläni. Tällöinhän ainakin mulla ihastuminen tapahtuu paljon herkemmin, ja yhdessäoloa on helpompi lähteä kehittämään kun ei tarvi tapella alkeellisimmistakin pikkuasioista tyyliin "kun toi ei yhtään ymmärrä mua" (sellaisistakin pariskunnista olen kuullut, ihmettelen vain suuresti, mikä sitten on se voima joka pitää nämä täysin erilaiset tapaukset yhdessä, vaikka koko ajan ollaan menossa eri suuntiin ja ajatellaan asioista eri tavalla). Ja se mitä itsekin etsin, on oikea välittäminen ja rakkaus, se että rakastaa juuri sitä vieressä olevaa ihmistä eikä parisuhde ole pystyssä vain sen takia, että ois joku tai kun kaikilla muillakin on kumppani. Näin ei todellakaan aina ole ollut, 50 vuotta sitten tosiaan otettiin usein puolisoksi se naapurin tyttö tai poika, ihan sama oliko rakkautta ilmassa vai ei. Ja nykyään mun mielestä on ihan perusteltua etsiä sitä oikeaa rakkautta sen vuoksi, koska ensinnäkään naiset eivät enää ole taloudellisesti riippuvaisia miehistä ja toisekseen tässä maailmassa on jo ihan tarpeeksi pahoinvointia ynnä muuta. Että miksi sitten lisätä sitä omaa ahdistusta olemalla huonossa parisuhteessa väärän ihmisen kanssa...
Sitten tuohon kriteerien asettamiseen vielä sen verran, että tietenkin suurimmat mahdollisuudet löytää se Herra Oikea on juuri tuosta neutraalien miesten joukosta. Ja siihen joukkoon pyrinkin kiinnittämään huomiota eniten, mutta kuten aiemmin taisin todeta, se ei riitä että itse olen kiinnostunut jostain miehestä, sen vastapuolenkin on oltava kiinnostunut myös meikäläisestä. Ja toistaiseksi erittäin harvoin on kemiat oikeasti kohdanneet ja kiinnostuksen tunne on ollut molemminpuolista (puolin ja toisin), ikävä kyllä. Ja sitten tulee tietysti nää realiteetitkin vastaan, eli kun baareissa en jaksa enää kovin paljon juosta, vaan illat kuluu pääasiassa lenkillä ja muuten urheillessa., niin eipä sitä niin helposti miehiin tutustukkaan. Ja sitten kun töissäkään ei tule eteen sellaisia tilanteita (tai ei oo ainakaan vielä tullu), niin netti jää oikeestaan ainoaksi vaihtoehdoksi. Mutta siellä sitten taas kolmekymppisten miesten rima naisten suhteen tuntuu olevan niiiin korkealla, että tällaisen tavallisen, suomalaisen naisen päätä huimaa vähemmästäkin... Eli ei vaan löydy sellaista samanlaisen arvo- ja ajatusmaailman omistavaa miestä, sellaista jonka kanssa vois molemminpuolisesti olla oma itsensä eikä tarvi lähteä muuttamaan itseään ja elämäänsä kokonaan sen takia, että rupeaa parisuhteeseen. Ja se mun mielestä ois juuri se pohja ihastumiselle ja myöhemmin rakastumiselle. Varattuna tällaisia muntyyppisiä miehiä kyllä löytyy ja tiedän montakin, mutta kun ei ole tapana sekaantua varattuihin miehiin niin nekin on pois laskuista. Ja vaikka mulla ei aloitteiden tekemistä vastaan mitään olekkaan ja teenkin niitä silloin kun siltä tuntuu, niin ois musta ihan kivaa jos miehetkin tekisivät niitä mua kohtaan enempi, ja mieluusti ihan kirkkaassa päivänvalossa ja selvinpäin. Tai sitten mä en yksinkertaisesti vaan ole niin kiinnostava, että kukaan haluais ees tehdä aloitteita mua kohtaan muuten kun parin promillen kännissä, en tiedä... Eli en tosiaankaan tiedä, missä ylipäätään voisin edes kohdata sen oikean, ei kai ne tule ovikelloa soittelemaan tai taivaastakaan eteen tipahda...?
Mutta vaikeita kysymyksiä, pitäis kai vaan luovuttaa ja unohtaa koko asian ajattelu. Harrastaa elämää oikeasti sen sijaan, että koko ajan mietin että mistä mä löydän sen puuttuvan parin itselleeni. Mutta se vaan on käytännössä välillä vähän vaikeaa... Mutta kiitos kuitenkin sulle ajattelemisen arvoisista kommenteista, samoin kuin kaikille muillekin jotka ovat kommentoineet tuota mun aloitustekstiä, tosi helpottavaa huomata etten ole ainoa jota aina ahdistaa välillä. Pitää kai vaan jaksaa uskoa elämään ja ehkä ihan vähän rakkauteenkin, ei kai tässä muutakaan voi.
Aivan sama juttu, ikää tosin vähän vähemmän, mutta ihan mun elämästä tuo tilanne.
Voisin vielä lisätä edelliseen sen, kuinka mukava on välillä huomata, kuinka ne viimeisetkin sinkkukaverit tuntuvat löytävän niitä MUN unelmien miehiä, joiden kanssa onnellisesti pariutuvat... :) Säälittävää, mutta totta.
Neuvoni on, että unohda etsiminen. Tiedän, ettei noidankehästä noin vain irtaannuta, mutta yritä kuitenkin. Itsekin ajattelin vielä hetki sitten noin. Olo oli TODELLA kurja. Ja kukapa silloin vetäisi puoleensa niitä oikeita. Kyllä se on niin, että olo pitää saada paremmaksi ensin. Sitten on rakkauden vuoro. Kuin varkain.
Mulle terapeutti kehotti olemaan ihan yksikseen. Miettimättä koko parisuhdetta ja sitä kelpaanko vai en. No, tätä "kokeilua" on takana vasta muutama viikko vuosien etsimisen jälkeen. Mutta voin sanoa, että olo on helpottunut selvästi. Jo nyt alkaa hiipiä toivoa mieleen, optimistisuutta, että ehkä joskus.. Ja kun lopulta olen täysin sinut itseni kanssa, niin silloin oksat pois! Kukaanhan ei silloin estä minua löytämästä rakkautta elämääni. Eli etäisyyttä sinullekin suosittelen koko asiaan. Itsekin pidin ennen kliseenä, ettei etsimällä löydä. Eikä todisteita väitteen puolesta vieläkään ole. Mutta järjellä ajateltuna, oloni on jo näin nopeasti parempi, ja varmaan onnellisena, sitten joskus, olen jollekin juuri sitä mitä hän etsiin. Osaan avautua toiselle ihmiselle ja vastaanottaa rakkauden. Tsemppiä sinullekin, samassa veneessä loppujen lopuksi olemme.
että ehkä kaikkien ei ole tarkoituskaan löytää sitä oikeaa? Eikö maailman historia ole täynnä vanhoja piikoja ja takakammarin poikia eli nykyisiä sinkkuja. Aika ikävää on, jos ihminen tuhlaa parhaat vuotensa tuon asian märehtimiseen. Se oikea löytyy, jos on löytyäkseen tai sitten ei löydy. Lähipiiristäni eräs mies löysi sen oikean vasta 50-vuotiaana.