Mistähän kummasta se johtuu, että aina vääränlaiset ihmiset kohtaavat toisensa, menevät naimisiin ja eroavat?
Tätä palstaa lukiessa törmää kovin useasti siihen, että joko mies tai nainen harkitsee eroa tai on eronnut puolisostaan syinä useimmiten tunteiden "kuoleminen", liiton seksittömyys tai toisen uskottomuus.
Tämä pistää ajattelemaan elämän tarkoituksenmukaisuutta. Mikseivät nämä tunteisiin pystyvät ja seksiin tasapuolisesti kynevät ihmiset törmää jo toisiinsa seurusteluaikana, tai vastaavasti niihin kykenemättömät kohtaa toisiaan, jolloin kaikki pystyisivät elämään eroamatta avioliitossa onnellisina elämänsä loppuun asti.
Ilmeisesti meiltä ihmisiltä puuttuu kyky vaalia suhdettamme silloin, kun se vielä viherjöi.
Elämme näkemättä "kasvimme" veden puutetta, kunnes se on kuivunut ja lakastunut. Silloin useimmiten aloitamme epätoivoiset elvytysyritykset saadaksemme kuolleen kukan heräämään ja kukoistamaan uudelleen.
Puhun kokemuksesta, koska oma avioliittoni oli myös katkolla. Onneksi en itse toiminut liian myöhään.
Totuuden nimissä on sanottava, että tältä palstalta sain myös suuresti apua lukemalla muiden ihmisten huolista ja murheista ihmissuhteissa.
Ehdin onneksi ajoissa "kastelemaan" omaa suhdettani ja ainakin toistaiseksi tuntuisi siltä, että homma alkaa pikkuhiljaa "pelittämään", eli rakkaus on palaamassa suhteeseemme. Vaimoni sanoi eilen minulle pitkästä, pitkästä aikaa (n. 3v )
RAKASTAN SINUA.
Vaikeinta tuossa prosessissa oli ainakin minulle, yleensäkin suhteen työstämisen aloittaminen ja oman ylpeyteni nieleminen lopettamalla ajattelutapa, "minähän tässä oikeassa olen, ja minuahan tässä on loukattu".
Ainakin minua tuli usein vastaan neuvo, jota jaeltiin: OLE VAHVA JA SÄILYTÄ ARVOKKUUTESI, ÄLÄ ALENNU PYYTÄMÄÄN.
Minusta vahvuutta taas on se, että uskaltaa ja pystyy pyytämään, anna minulle rakkautta, ja anna minun rakastaa sinua.
Onkohan nyt kuitenkin niin, että heikko on vahva, ja vahva onkin loppujen lopuksi heikko?
Hyvää kevättä ja jaksamista meille kaikille, jotka kamppailemme ihmissuhteiden viidakoissa.
Tätä palstaa lukiessa törmää kovin useasti siihen, että joko mies tai nainen harkitsee eroa tai on eronnut puolisostaan syinä useimmiten tunteiden "kuoleminen", liiton seksittömyys tai toisen uskottomuus.
Tämä pistää ajattelemaan elämän tarkoituksenmukaisuutta. Mikseivät nämä tunteisiin pystyvät ja seksiin tasapuolisesti kynevät ihmiset törmää jo toisiinsa seurusteluaikana, tai vastaavasti niihin kykenemättömät kohtaa toisiaan, jolloin kaikki pystyisivät elämään eroamatta avioliitossa onnellisina elämänsä loppuun asti.
Ilmeisesti meiltä ihmisiltä puuttuu kyky vaalia suhdettamme silloin, kun se vielä viherjöi.
Elämme näkemättä "kasvimme" veden puutetta, kunnes se on kuivunut ja lakastunut. Silloin useimmiten aloitamme epätoivoiset elvytysyritykset saadaksemme kuolleen kukan heräämään ja kukoistamaan uudelleen.
Puhun kokemuksesta, koska oma avioliittoni oli myös katkolla. Onneksi en itse toiminut liian myöhään.
Totuuden nimissä on sanottava, että tältä palstalta sain myös suuresti apua lukemalla muiden ihmisten huolista ja murheista ihmissuhteissa.
Ehdin onneksi ajoissa "kastelemaan" omaa suhdettani ja ainakin toistaiseksi tuntuisi siltä, että homma alkaa pikkuhiljaa "pelittämään", eli rakkaus on palaamassa suhteeseemme. Vaimoni sanoi eilen minulle pitkästä, pitkästä aikaa (n. 3v )
RAKASTAN SINUA.
Vaikeinta tuossa prosessissa oli ainakin minulle, yleensäkin suhteen työstämisen aloittaminen ja oman ylpeyteni nieleminen lopettamalla ajattelutapa, "minähän tässä oikeassa olen, ja minuahan tässä on loukattu".
Ainakin minua tuli usein vastaan neuvo, jota jaeltiin: OLE VAHVA JA SÄILYTÄ ARVOKKUUTESI, ÄLÄ ALENNU PYYTÄMÄÄN.
Minusta vahvuutta taas on se, että uskaltaa ja pystyy pyytämään, anna minulle rakkautta, ja anna minun rakastaa sinua.
Onkohan nyt kuitenkin niin, että heikko on vahva, ja vahva onkin loppujen lopuksi heikko?
Hyvää kevättä ja jaksamista meille kaikille, jotka kamppailemme ihmissuhteiden viidakoissa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
sillä, jos jompi kumpi pyrkii nöyryyden kautta korjaamaan huonoa tilannetta. Jos edes toinen osoittaa olevansa heikko ja myöntää oman heikkoutensa ja pyytää apua, pyytää rakkautta, pyytää läheisyyttä, vierellä oloa, enemmän pieniä yhteisiä hetkiä puolisoltaan, niin juuri silloinhan hän osoittaa suurta vahvuutta.
Se onkin surullista, että ongelmat kasvavat ja menevät liian pitkälle, eikä niitä korjata ajoissa. Ylpeys on suuri este juuri silloin, kun sitä ei pitäisi olla yhtään.
Mielestäni todella ylpeä kannattaa olla sitten, kun on ollut parisuhteessaan kovilla ja onnistunut nöyryyden ja heikkouden kautta nousemaan suosta ja onnistunut menemään edes vähän eteenpäin siinä, jotta voi todeta suhteen jatkuvan parempana kuin ennen. Se on ylpeyden aihe. Parisuhde tarvitsee jatkuvaa kastelemista, jotta se kukkisi edes joskus, vaikkei joka päivä kukkisikaan. Eivät kukatkaan kuki aina, vaan ne lepäävät välillä.
Minun tilanteeni on juuri tuo. Kolme viikkoa olen koittanut tsempata kun tilanne ajautui minulle täysin yllättäen vaimon syrjähypyn ja erouhkauksen myötä kriisiin.
Hän lupasi, että katsotaan vielä rauhassa. Pallo on nyt ollut minulla - vastasyötöt tulee vähän niukasti mutta niitä tulee.
Päätin tietyistä elämäntavan muutoksista, jotka toteutan kävi tässä miten kävi.
Moniko on selvinnyt tällaisesta ja kauanko vie?
Taitaa olla niin että heikko on vahva ja ulospäin vahva on heikko. Tunnustan heikkouteni ja kävin apua hakemassa avioliittoni - yksin kun mies ei lupauksestaan huolimatta lähtenyt. Taistelin väkivaltaisen avioliittoni puolesta, kun tajusin alusta saakka että hän on sairas. Selvänä ihan kaiken ollessa hyvin ja vierekkäin maatessa hän yks kaks suuttui jostakin kysymyksestäni tai pienestä pyynnöstä ja alkoi riehumaan. Kestin sitä n. 20 vuotta ja tunsimme 32 vuotta! Ihan pennuista aloitimme (15 v) ja ylämäkiä ja alamäkiä riitti! Alkoholia käytimme viikoittain mutta mielestäni ihan sopivasti. Oli autoja, omakotitalo järven rannalla, kerrostalo-osake ja kesämökki - tosin velkaakin mutta kahden pärjättiin. Pojat aikuisia kun erosimme - lopulta tuli se viimeinen - Ole hiljaa akka tai minä lyön - vain kun yritin sopua hänen taas jostakin pienestä asiasta suuttuessa. Silloin mulle valkeni. Olemme 48 v ja appeni eli 90 v jos elämme saman ikäisiksi niin minä en enää jaksa riidellä ja saada kuhmuja ja kestää sitä kiusaamista - henkistä siis! Se meni ihan mahdottomaksi lopulta. Mihinkään hän ei suostunut kun minä pyysin, mutta kun hän "pyysi" se oli käsky!!!
Hän muka rakasti - niin paljon että meni 4 kuukauden seurustelun jälkeen naimisiin kiitollisuudesta tätä naista kohtaan kun tämä hoiti hänet kuntoon kun jätin hänet!!! Yritin varoittaa tätä naista mutta en tiedä mitä mieheni hänelle kertoi. Kai että olen ihan sekopää ja valhetelen - hän ei ole mitään tehnyt! Nyt yritän seurustella ja se on outoa. Kaikkea hyvää teille!
Hieno kirjoitus. Monet avioliitot päättyvät mun mielestä liian aikaisin. Ei tehdä mitään/ tarpeeksi suhteen pelastamiseksi.
Moni kyllä yrittää kovastikin, mutta jos toinen ei yritä yhtään, siinä ei auta kyllä mikään.
Yksin ei voi parisuhdetta hoitaa.
Näitäkin liittoja on paljon.
Hienoa, että tiellä riittää yhteistä yritystä.
Näin meidänkin tapauksessa. Parisuhteessa on kaksi ihmistä ja avioliiton elvyttämiseen tarvitaan kummankin panostusta, ei vain toisen. Minä olin valmis nöyrtymään ja yrittämään tehdä jotain liittomme tasapainoon saamiseksi uudelleen. Mies otti uuden naisen ja hävisi sen matkaan. Siinä hänen yrityksensä. Pikkusen on turhaa yksin yrittää rykiä. Nyt sitten yritän ottaa tämänkin koettelemuksen kokemuksena joka vahvistaa ja kasvattaa minua. Ehkä sitten pystyn joku päivä löytämään ihmisen joka on myös kovien paikkojen tullen valmis tekemään työtä minun kanssani yhdessä parisuhteen ylläpitämiseen ja hoitamiseen.
Mielestäni asia ei mene tarkalleen noin, lähes kuitenkin.
Ihan oikeanlaiset ihmiset kyllä kohtaavat. Harvoin kukaan vastentahtoisesti toisen kanssa kimppaan lähtee. Rakastuttuaan ihminen on niin varma vastapuolesta. Ihan turha jälkeenpäin pohtia, oliko ratkaisu järkevä. Se oli sillä hetkellä paras mahdollinen. Mutta ajan saatossa ihmiset muuttuvat. Läheisyydestä tulee itsestäänselvyys. Väri haalistuvat. Ihmiset ovat arkikiireittensä keskellä väsyneitä ja myös taitamattomia, joskus myös haluttomia hoitamaan suhdettaan. Kuitenkaan enää nykyään ei riitä se, mikä vanhemmillemme ja isovanhemmillemme riitti: kunhan saman katon alla asutaan.
Avioliitossa riittää, että vain toinen laiminlyö suhdetta. Aktiivisempi osapuoli saa nukkua vaikka piikkimatolla, kykenemättä yksin pitämään suhdetta pystyssä, siihen tarvitaan kaksi. Aktiivisempi osapuoli usein on se, joka liiton kestäessä vähemmän haluaisi erota, mutta loppujen lopuksi väsyneenä yrittämiseen, edelleen aktiivisempana ja aloitteellisempana laittaa eron vireille.
Sinä itse olet ollut viisas toimissasi ja paneuduit liittonne ongelmiin. Oma vaimoni ei havahtunut, vaikka puoliväkisin kiikutin hänet avioterapiaan."Alennuin" pyytämään. Hänen mielestään kaikki oli hyvin, vaikka käytännössä ei meillä ollut vousiin paljoakaan enää yhteistä. Hän ei myöskään löytänyt minusta mitään vikaa, vaikka usein kysyin.
On toki toivottavaa, että liitot menestyisivät, mutta erittäin raskaan avioeron kokeneena sanon, että se voi olla myös loistava ratkaisu, pelastus.
Nämä "nykyään erotaan liian helposti" -puheet voi jättää omaan arvoonsa. Kuinka moni niin sanova on itse kokenut eron? Harrastan jossainmäärin ihmissuhdetyötä ja tiedän, että ero on poikkeuksetta raskas kokemus, eikä sitä kukaan tee huvikseen tai kevyin perustein. Ihmiset ovat vain valveutuneempia, eikä umpimielinen luterilainen näkemys jyrää enään niin vahvana.
Jos suhde ei pontevista yrityksistä huolimatta toimi, miksi pilata elämää kituuttamiseen. No tottakai voi olla tapauskohtaisia syitä, esim lasten kehitysvaihe tms. Mutta ei ole lasten kehityksellekään hyvä elää alakuloisessa kodissa.
Olen ylpeä puolestasi, Naivi. Älysit tehdä sen, mitä monet äimistelevät vasta sitten, kun on aivan liian myöhäistä. Harras toiveeni on, jos tätä kirjoitusta lukee joku, joka on ollut laiska suhteessaan, havahtuisi, sillä jo huomenna voi olla liian myöhäistä. Puoliso voi ilmoittaa jo tänä iltana lähtevänsä.
Vaimoni kertoi jälkeenpäin, että hän oli pitänyt avio-ongelmapuheitani vain jonkinlaisena asiaan kuuluvana kommunikaationa (ei käyttänyt sanaa lässytyksenä;)), ilman sen kummempaa sisältöä. Se oli aika rankkaa kuulla. Mutta hänelle taas ilmoitus erohalustani oli aivan yllätys. Jottei kenellekään muulle kävisi tahtomattaan niin, HERÄTKÄÄ!!!!!!!!!!!!!
ja kypsiä ajatuksia, Aatos ja Naivi.
"Nämä "nykyään erotaan liian helposti" -puheet voi jättää omaan arvoonsa. "
Tuosta olen kyllä hieman toista mieltä. Läheisten tuttavienkin eroja seuranneena väitän, että monikin ero tapahtuu liian herkästi.
Ja nyt sitten vielä omakin eroni. Loppujen lopuksi mitättömät asiat ovat johtaneet eroon. Asiat, jotka olisi voitu melko helposti korjata. On vain puuttunut kyky ja halu ymmärtää ja myöntää, että itsessäkin voi olla vikaa, ettei se vika ole vain toisessa.