Suhteemme alkoi hyvin nuorena ja jatkui yli 20 vuotta. Alusta lähtien tilanne oli se että minä jouduin hankkimaan perheen tulot yksin vaimoni satunnaisten tulojen lisäksi.
Alussa oli todella mukava tulla kotia töistä kun kotona oli siistiä ja jos oli paikat kipeät niin vaimoni hieroi minua ja tietenkin minä häntä. 1. lapseni syntymän jälkeen tilanne alkoi muuttua. Ei hierontaa muuta kuin minun puolelta eli minä hieroin vaimoni jalkoja ja hartioita.
Vaimoni vaati aina että minun pitää vähentää työntekoa ja tehdä enemmän kotona kotitöitä. Kuitenkin tilanne oli se että kun tulot vähenivät vähänkin niin laskuja jäi rästiin eli oli pakko tehdä töitä.
Mielestäni käyntiin lähti sellainen kierre että kun minä en jaksanut töiden jälkeen tehdä kotitaloustöitä niin vaimoni vähensi entisestään hommia kotona ja teetätti ne työt ulkopuolisella jotka minä jouduin maksamaan.
Jos vihjasin että on paikat kipeät niin vastaus oli että laita mobilaattia eli jouduin alkamaan käydä säännöllisesti hierojalla.
Myöhemmin kun meillä oli jo 3 lasta niin kuluja oli lisätty. Ulkomaan matka kerran vuodessa, siivooja siivosi kotona, uusi auto piti saada, omakotitalo naksaa, jne. Suoraan sanottuna tienasin kahden hengen edestä mutta säästöön ei jäänyt mitään ja jouduin tekemään 12.15 tuntisia työpäiviä. Vaimoni ei ymmärtänyt miksi en lähde töiden jälkeen kyläilemään ja viikon loppuisin ravintolaan jne (olin rätti väsynyt).
Aina sain kuulla että mulle on raha tärkeintä mutta ei vaimoni voinut elää ilman rahaa joten pakkohan minun oli tienata.
Vaimolleni tuli pari vuotta sitten leikkauksen jälkeen komplikaatioita ja hän menehtyi siihen.
Sen jälkeen jouduin järjestelemään asiat uudelleen ja tällä hetkellä hoidan kotitaloustyöt yksin siivous mukaan laskettuna sekä olen säilyttänyt saman elintason mutta teen vain 4t työpäivää. Jälkeenpäin olen miettinyt että teinkö minä väärin kun aloin huolehtia perheen toimeentulosta yksin? Olisiko pitänyt vaatia vaimoni töihin ja pitää omat rahat itsellä eikä antaa niitä yhteisiksi? Opetinko minä vaimoni tuhlaamaan rahaa enämmän kuin oli vara?
Alussa oli todella mukava tulla kotia töistä kun kotona oli siistiä ja jos oli paikat kipeät niin vaimoni hieroi minua ja tietenkin minä häntä. 1. lapseni syntymän jälkeen tilanne alkoi muuttua. Ei hierontaa muuta kuin minun puolelta eli minä hieroin vaimoni jalkoja ja hartioita.
Vaimoni vaati aina että minun pitää vähentää työntekoa ja tehdä enemmän kotona kotitöitä. Kuitenkin tilanne oli se että kun tulot vähenivät vähänkin niin laskuja jäi rästiin eli oli pakko tehdä töitä.
Mielestäni käyntiin lähti sellainen kierre että kun minä en jaksanut töiden jälkeen tehdä kotitaloustöitä niin vaimoni vähensi entisestään hommia kotona ja teetätti ne työt ulkopuolisella jotka minä jouduin maksamaan.
Jos vihjasin että on paikat kipeät niin vastaus oli että laita mobilaattia eli jouduin alkamaan käydä säännöllisesti hierojalla.
Myöhemmin kun meillä oli jo 3 lasta niin kuluja oli lisätty. Ulkomaan matka kerran vuodessa, siivooja siivosi kotona, uusi auto piti saada, omakotitalo naksaa, jne. Suoraan sanottuna tienasin kahden hengen edestä mutta säästöön ei jäänyt mitään ja jouduin tekemään 12.15 tuntisia työpäiviä. Vaimoni ei ymmärtänyt miksi en lähde töiden jälkeen kyläilemään ja viikon loppuisin ravintolaan jne (olin rätti väsynyt).
Aina sain kuulla että mulle on raha tärkeintä mutta ei vaimoni voinut elää ilman rahaa joten pakkohan minun oli tienata.
Vaimolleni tuli pari vuotta sitten leikkauksen jälkeen komplikaatioita ja hän menehtyi siihen.
Sen jälkeen jouduin järjestelemään asiat uudelleen ja tällä hetkellä hoidan kotitaloustyöt yksin siivous mukaan laskettuna sekä olen säilyttänyt saman elintason mutta teen vain 4t työpäivää. Jälkeenpäin olen miettinyt että teinkö minä väärin kun aloin huolehtia perheen toimeentulosta yksin? Olisiko pitänyt vaatia vaimoni töihin ja pitää omat rahat itsellä eikä antaa niitä yhteisiksi? Opetinko minä vaimoni tuhlaamaan rahaa enämmän kuin oli vara?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Varmasti olisitte yhdessä tienanneet enemmän jos molemmat olisivat olleet töissä. Mutta sekö sinua nyt harmittaa? Ettei jäänyt enempää säästöön? Vaimosi nautti ehkä enemmän lyhyemmäksi jääneestä elämästään kun sai olla lasten kanssa kotona.
Vai se että yhteistä aikaa oli niin vähän? Ehkä yhteistä aikaakin olisikin jäänyt enemmän jos sinun ei olisi tarvinnut tehdä niin pitkiä päiviä. Mutta turhaan sitäkään enää mietit. Ne ratkaisut mitkä teemme, teemme sen hetkisten tietojen perusteella. Etkä voinut tietää että vaimosi kuolee normaalia aikaisemmin. Ihmiset ei vaan elä miettien ettei aikaa ehkä olekaan paljon. Se on harmi ja sekin pitää oppia kantapään kautta. Mutta jos joskus vielä tapaat uuden kumppanin, olet sitten ehkä hänen kanssaan enemmän? Tilanne on sitten muutenkin toinen. Ei pieniä lapsia jne.
Et ole tainnut päästä vielä vaimostasi yli? Surutyö on jäänyt tekemättä. Muuten et ehkä pohtisi ainoastaan raha-asioita, vaan muistelisit häntä kauniisti... Joskus surutyö voi pitkittyä, silloin kannattaa hakea siihen asiantuntijoilta apua. Terveyskeskuslääkäri ohjaa sinut eteenpäin. Tsemppiä!
Kumma juttu kun puhutaan rahasta niin saa heti leiman otsaan ettei osaa ajatella muuta. Vaimoni kanssa keskusteltiin monet kerrat kun ei ollut rahaa niin ei ollut hyvä ja kun tienas rahaa niin sekään ei ollut hyvä. Myös silloin puhutaan rahasta kun sitä ei ole.
Enkä minä harmittele sitä kun ei ole jäänyt säästöjä vaan sitä että minusta tehtiin huomaamatta rahanteko kone joka ei kerennyt käytännössä elää perheen kanssa.
Tällähetkellä minä päätän itse mihin raha menee ja olen voinut vähentää työnteon minimiin ja jää vielä säästöä.
Mielestäni asia olisi pitänyt purkaa toisesta päästä eli menot minimiin ja sitä kautta minulle lisää vapaa aikaa ja olisin voinut keskittyä perheeseen.
Vanhin poikani täyttää 20 ja hänellä on edessä perheen perustaminen enkä haluaisi että hän joutuu samaan tilanteeseen.
Mitä tulee surutyöhön ja mukavien asioiden muisteluun niin se on ihan oikein mutta jollei käy läpi myös negatiivisia asioita niin silloinhan sitä surutyötä ei tehdä kunnolla.
Totta kai pitää miettiä niitä negatiivisiakin asioita. Olihan se huono juttu ettet ehtinyt olla perheen kanssa kun piti aina olla töissä. Sitä aikaa ei saa enää koskaan takaisin ja tottakai se harmittaa. Mutta jos se nyt yhtään lohduttaa niin et varmaan ole ainut mies maailmassa jolle on käynyt niin. Ja yhdessähän ne asiat mietitään silloin kun päätetään että vain toinen käy töissä. Ketäänhän ei voi pakottaa vai mitä? Ja voisihan tätä ajatella niinkin että lapsesi saivat kuitenkin olla äitinsä kanssa paljon silloin kun hän eli. Nyt sinulla on vielä aikaa olla heidän kanssaan mutta hänellä ei. Ja toisaalta, poikasi tuskin tekee samaa virhettä, hän osaa ehkä tehdä toisenlaisen ratkaisun.
Itse olen varmasti sinua nuorempi kun minulla ei ole vielä lapsiakaan mutta minun avopuolisoni kuoli pari vuotta sitten ja nuo negatiiviset tunteet tuntuvat tutuilta. Ne pitää käydä läpi. Sitten on päässyt taas askeleen verran eteenpäin. Suruhan ei lopu ikinä eikä sinällään surutyökään varmaan lopu koskaan. Mutta helpottaa se ajan kanssa. Ensin pitää syyttää itseään, sitten toista ja jossain välissä vaikka koko yhteiskuntaa. Eniten suututtaa se miten sitä aikaansa tuhlaa kaikkeen turhaan, vaikka työntekoon, kun olisi pitänyt olla sen toisen kanssa silloin kun se oli mahdollista. Elämä ei ole reilua. Mutta kyllä se sitten taas välillä hymyilee risukasaankin.
Voimia sinulle!